KE 10.12.2025 Luento Merenojan koulun oppilaille Rautio 700 (2/3)

 Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik teki kesällä 1752 matkan Suomeen. Hän oli siten ensimmäinen Ruotsin kuningas yli 120 vuoteen, joka vieraili Suomessa.Kruununprinssinä ollessaan hän oli todennut vuonna 1746, että Suomi oli Ruotsin varasto ja suojamuuri. Matka alkoi Helsingistä, jossa hän kävi tarkastamassa neljä vuotta aiemmin aloitetun Suomenlinnan rakennustyömaan. Tämän jälkeen matka jatkui itään Degerbyn kaupunkiin, joka vierailun yhteydessä sai uuden nimen Loviisa, kuningatar Loviisa Ulriikan kunniaksi. Kuningas vieraili myös muun muassa Turussa, Vaasassa, Oulussa ja Torniossa. Suomalaiset suhtautuivat kuninkaan vierailuun suurella innolla. Esimerkiksi Himangalla pystytettiin kivinen muistomerkki sille paikalle, jossa kuningas aterioi ja Kurikassa on muistolaatta kivessä (Kusikivi), jonka suojissa kuninkaallinen perhe teki tarpeensa. Lisäksi Kankaanpäässä sijaitseva lähde nimettiin Kuninkaanlähteeksi kuninkaan leiriydyttyä sen ympäristöön.

Emäseurakunnan vanhassa kirkossa suoritetut korjaustyöt eivät voineet estää rakennuksen jatkuvaa rappeutumista. Tämä käy selville joulukuun 3 päivänä 1776 rakennusmestari Jylkän johdolla suoritetusta tarkastuksesta. Kirkon seinä olivat pahoin vahingoituneet ja pienen eteisen itäisin pilari sekä sakastin pilari olivat mädäntyneet.Heikoista seinistä ja kannatinpilareista johtuen kattokin oli pahoin vioittunut ja retkahtanut keskeltä alas.

Maanmittari Henrik Holmborn suunnitteli uutta kirkkoa varten piirustukset. Kun luonnoksessa oli otettu huomioon seurakunnan suuruus – kirkkoon mahtui 540 henkeä – niin se hyväksyttiin kappelien edustajen vastusteluista huolimatta, Keppelit pelkäsivät piirustusten mukaisen kirkon tulevan liian kalliiksi. Klemetti pitää Holmbornin suunnitelmaa ainutlaatuisena. Suomen kirkonrakennustaiteen historiassa ja antaa siitä seuraavan arvostelun: ”Sanankuulijain kannalta kirkko olisi ollut perin käytännöllinen, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö sitä olisi Kalajoella taitavain kirvesmiesten tunnetussa pitäjässä Holmbornin piirustusten mukaan saatu kootuksi, toinen asia on miltä semmoinen sirkusteltta olisi näyttänyt,” Indententtikonttori hylkäsi piirustukset, koska se oli ”epätavallinen” ja siinä oli ”puukirkoksi epäkäytännöllinen leveys ja liian korka kattorakenne”. Adelcrantz laati sitten uudet piirustukset, jotka kuningas hyväksyi 24.3.1778. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vasta 1781. Se oli ristin muotoinen ja sen pieni nelikulmainen torni risteineen.

Adelcrantz laati sitten uudet piirustukset, jotka kuningas hyväksyi 24.3.1778. Uusi kirkko saatiin valmiiksi vasta 1781. Se oli ristin muotoinen ja sen pieni nelikulmainen torni risteineen.

Suomen sota Kalajoella

 

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut Matturaisen talon , jossa 15-vuotias ruotsalainen kreivi Wilhelm von Schwerin kuoli.

Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut taulun, jossa sotilaat polttavat Kalajoen kirkon ruotsalaisen sotapäällikkö. Olaf von Schwerinin määräyksestä.

Wihelm von Schwerin kuoli Kalajoella

Wilhelm von Schwerin hauta Kalajoella

Taitelija Albert Edelfeltin maalaus Wilhelm von Schwerinin kuolemasta

Taitelija Helen Schjerfbeckin maalaus Wilhelm von Schwerinin kuolemasta. Nuori Wilhelm haavoittui 14.9.1808 Oravaisissa.

Suomen sodan aikana 6.11.1808 emäseurakunnan kirkko sytytettiin tuleen Ruotsi-Suomen Kalajoella taistelleiden joukkojen päällikön Olof v. Schwerinin käskystä. Illan hämärtyessä kaunis Herranhuone paloi perustuksiaan myöten. Samalla tuhoutui myös kellotapuli kelloineen.

Kalajoen emäseurakunnan v. 1815 rakennettu ja se vihittiin käyttöönsä 1.1.1817.

Kalajoen emäseurakunnan pappila Jokela ja Malmbergin tupa

Kalajoen pohjoisrannalla aivan valtatie kahdeksan kupeessa sijaitsee Jokelan pappila, mikä toimi Kalajoen emäseurakunnan pappilana. Se on ollut nykyisellä paikallaan Kalajoen äärellä jo 1600-luvun alkuvuosista lähtien. Kalajoen varressa kristillistä asutusta oli jo 1200-luvulla.

Aleksanteri I vieraili Kalajoella

Isonvihan jälkeen Jokelan pappilan umpipihan rakennukset olivat heikossa kunnossa. Päärakennus purettiin 1751. Seuraavana vuonna rakennettu pappila paloi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1802 valmistuneessa komeassa masardikattoisessa päärakennuksessa oli alun perin sali ja seitsemän kamaria, keittiö, eteinen ja kaksi vinttikamaria. Jokelan pappila on yksi harvoista kustavilaisen ajan pappilarakennuksista maassamme. Suomen sodan aikana pappilaan majoittui venäläisten sotapäällikkö Kulnev ja Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa 1819. Jakov Petrovits Kulnev kävi vuoden 1808 kuluessa ainakin kolme kertaa Kalajoella majoittuen huhtikuun lopulla yhdeksi yöksi Kalajoen pappilaan. Hän nukkui piispankamarina tunnetussa huoneessa ja piti hevostaan viereisessä suuressa salissa. Pappilan ullakolta löytyy jälkiä venäläisten tykin ammuksista, jotka osuivat rakennuksen katon rajaan marraskuussa 1808, jolloin Kalajoella käytiin lyhyt, mutta kiivas taistelu.

Aleksanteri I.

Herännäiskäräjät Kalajoella 1838 -1839

Taiteilija Markku Hakola on maalannut Niilo Kustaa Malmbergin muotokuva

Puuseppä Leo Takalon tekemä Malmbergin tuvan pienoismalli

Taiteilija Markku Hakola on maalannut taulun Paavo Ruotsalaisesta sekä käräjätalosta. Tämä talo sijaitsi nykyisen kaupungintalon paikalla. Siinä pidettiin ensimmäinen käräjäistunto. Rakennus on nykyisin Kalajoen kotiseutumuseona Siltasaaressa.

Anttilan talo jossa käräjäistunnot pidettiin yhtä lukuun ottamatta. Talo sijaitsi nykyisen Kristillisen Kansanopiston paikalla.

Käräjätalon pienoismallin on rakentanut Leo Takalo. Entinen Törnvallin talo, jossa pidettiin ensimmäinen käräjäistunto. Se sijaitsi nykyisen kaupungintalon paikalla.

Vuonna 1858 uudistettu kirkko tuhoutui salaman iskusta tulipalossa 26.7.1869. Palon sammuttamiseksi ei voitu tehdä paljoakaan, Kun oli heinänteon aika ja miesväki oli kaukoniityillä, ei sammutusväkeä saatu ajoissa eikä riittävästi. Kanttori Jaakko Friis sai hätäkellojen soitolla sen verran väkeä kasaan, että vettä voitiin siirtää ketjussa palopaikalle. Kellotapuli saatiin varjeltua tulelta sen ansiosta, että muun muassa vähämielinen Elieser Roos uskaltautui kävelemään kellonluukkujen alla tapulia kiertävällä kaltevalla reunakkeella ja roiskia vettä kuumentuneeseen seinään. Itse kirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Oli ihmisiä, jotka uskoivat, ettei vedellä saada salaman sytyttämää kirkkoa sammutetuksi. Siksi he toivat sammutusaineeksi maitoa ja piimää. Siitä huolimatta kirkko paloi perustuksiaan myöten.

Puuseppä Leo Takalon tekemä tapulin pienoismalli

Vuonna 1815 valmistuneen kellotapulin on rakentanut Heikki Kuorikoski. Nykyisen kaltaiseksi se on korotettu vuonna 1858. Vanhempi kello painaa 672 kg ja uudempi 1060 kg. Molemmat kellot ovat edelleen käytössä.

A. G. Östman – Kalajoen kirkonrakentaja ja laivojen rakentaja

A.G. Östman ssyntyi Pedersöressä elokuun 17. päivänä 1819 ja kuoli Kalajoella maaliskuun 25. päivän 1900.

G. Östman oli kautta maan tunnettu taitava itseoppinut laivanrakentaja ja rakennusmestari. Monet kymmenet erikokoiset laivat Pohjanmaalla on 1800-luvun jälkipuoliskolla rakennettu hänen johdollaan. Kuuluisin niistä lienee vuonna 1874 valmistunut Kalaja-laiva, joka seilasi maailman merillä, kuten Itä-Intiassa, Kiinassa, Australiassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa.

Rahtia kuljettanut Kalaja oli kovan onnen laiva. Itä-Intian vesillä singaporelainen höyrylaiva ajoi sen päälle vaurioittaen sitä pahoin. Mutta Atlantilla oli vielä pahempi onnettomuus: New Foundlandin vesillä saksalainen alus ajoi sen päälle huhtikuussa 1885. Kalaja-laiva upposi, ja yksi merimies hukkui.

Paitsi laivanrakentajana oli A. G. Östman taitava myös muussa rakentamisessa. Hänen johdollaan rakennettiin vuonna 1879 Kalajoen kirkko. Edellisen kirkon oli salama polttanut 1869. Myös valtio käytti Östmanin rakennustaitoa rakennuttamalla hänellä Oulun kasarmeja.

Väliaikaisen kirkon rakentaminen pantiin alulle kuntakokouksessa – ei siis kirkonkokouksessa – 9.8.1869. Kirkko päätettiin tehdä laudoista. Rakennustoimikuntaan valittiin mies kustakin kylästä. Varat saatiin lainaamalla rahaa talokas Juho Pahikkalalta. Lautakirkko valmistui jo lokakuussa ja uusi kirkko otettiin käyttöön vuonna 1870. Keskeytyksiä ei siten tullut. Väliin jumalanpalvelut meno on pidetty taloissa. Kalajoella käytiin kovaa vääntöä siitä rakennetaanko puukirkko vai kivikirkko. Kun yksimielisyyteen ei päästy niin lopulta keisarillinen senaatti ratkaisi kirkon rakennusmateriaalin tiilen hyväksi. Kalajoen kunnan rooli kirkon rakentamisessa on ollut keskeinen ja kuntalaisten työpanos on ollut suuri. Kirkon rakentajana toimi laivanvarustaja Anders Östman. Kirkko on vihitty käyttöönsä 26.10.1879. Syksyllä 1886 päätettiin tilata kirkkoon alttaritaulu professori A. von Beckeriltä aiheena Jeesuksen ylösnousemus Kirkko on kaikkien kalajokisten yhteinen ponnistus. Kun uusi kirkko lopulta vuonna 1879 otettiin käyttöön, niin heikkokuntoinen, väliaikainen kirkko hävitettiin. Lautakirkko sijaitsi nykyisten sankarihautojen takana kirkonmäellä. Kalajoen uusi kirkko vihittiin käyttöön 26.10.1879.

Kalajoen nykyinen kirkko rakennettiin seurakunnan ja kunnan yhteistyönä. Täällä määrättiin, että jokaisen 16-vuotiaan ja sitä vanhemman piti olla rakentamassa kirkkoa. Siis jokaisen – miehen, naisen, nuoren, aikuisen.  Jos ei tullut rakennustyömaalle, täytyi maksaa sakko. Milläpä köyhä sitä olisi maksanut? Lisäksi piti antaa rahaa kirkon rakentamiseen. Palkolliset joutuivat lainaamaan rahaa talollisilta tai rikkailta ihmisiltä, ja jäivät näin velkaa heille. Tiilet tehtiin Kalajoella. Savea nostettiin maasta monta vuotta tiiliä varten ennen kirkon rakentamista. Tavallisten ihmisten täytyi olla mukana saven nostamisessa ja tiilten polttamisessa. Tiilet kannettiin "jäniksenä", eli selässä muurareille. Se oli raskasta aikaa kalajokisille, kun takana olivat vaikeat nälkävuodet, siis monta vuotta. – Eräänäkin vuonna vilja ja potut eivät itäneet, koska keväällä oli kuivaa aikaa. Sitten kun kesä alkoi, tuli heinäkuussa niin kova pakkanen yhden yön aikana, että viljankorret jäätyivät pystyyn kuin jääpuikot ja napsahtivat poikki - Jo ruoan ja vaatteiden hankkimiseen olisi tarvittu kaikki energia.

Ja kaiken tämän keskellä rakennettiin kirkko. Se tehtiin hiellä, kyynelillä ja jopa verellä, sillä loukkaantumisiltakaan ei vältytty. Kirkko puhuttelee. Sen tekemisestä ei kukaan maksanut mitään, ja sen edestä annettiin kaikki. Oliko se pelkoa esivallan edessä? Oliko se joillekin näytön paikka? Kirkkoa katsellessani sydämeni täyttää kiitollisuus. - Kirkko valmistui vuonna 1879

Kirkon rakentajia

a

Kirkkoa rakennettaessa oli Matti Jaakonpoika Naatuksen jaloille pudonnut iso kiviharkko, mikä oli musertanut hänen jalkansa ja hän oli tullut raajarikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Kihlakunnan oikeus velvoitti kirkkoyhdyskunnan korvaamaan Naatukselle kivusta ja särystä sekä esteestä elinkeinon harjoittamiseen vahingon 500 markalla. Seurakunta päätti valittaa asiasta hovioikeuteen, mikä kumosi kihlakunnan oikeuden päätöksen. Matti Naatus vetosi senaattiin, joka yhtyi hovioikeuden päätökseen. Näin Matti Naatus jäi korvauksia vaille.

Lämmityslaitteita ei kirkossa ollut. Kalajoen kirkko paloi perustuksiaan myöten 16.2.1930. Siitä jäi vain perustukset ja tiiliseinät, joiden varaan nykyinen kirkko rakennettiin 1931 arkkitehti W.G. Palmqvistin toimiessa suunnittelijana. Kirkko on sen jälkeen peruskorjattu ja maalattu v. 1979 kirkon satavuotisjuhlia varten sekä vuonna 1999, jolloin kirkon etuosaan saatiin uudet urut ja alttarialue korjattiin siten, että se voi paremmin palvella uudistuneen jumalanpalveluksen toteuttamista.

Kalajoen kirkko taiteilija Markku Hakolan maalaus

Vuorenkallio oli Kalajoen mestauspaikka

Kalajoen käräjillä luettiin vuosina 1626-1712 eri syistä 28 kuolemantuomiota, joista ainakin osa pantiin täytäntöön Vuorenkalliolle pystytetyssä hirsipuussa tai sen lähellä sijainneella mestauslavalla.
Rovasti Vilho Kivioja on kertonut kuulleensa nuoruudessaan iäkkäältä naiselta toteamuksen: "Tässä Vuorenkalliolla oli Kalajoen ensimmäinen kansanopetuspaikka. Mestauspölkky opetti oikeita tapoja."

Myöhemmin mestauspaikka siirrettiin Keihäsojan pohjoisrannalle, lähelle Simunansuota.
Kalajoella mestauksia 1600-luvun lopulla toimittanut Kruunupyyn pyöveli Heikki Hakalainen päätti myös monien noituudesta tuomittujen päivät. Hänen "uransa" alkoi 1660, jolloin Turun pyöveli vihki miehen tehtäväänsä leikkaamalla Hakalaiselta toisen korvan.
Kiihkeänä vainovuonna 1677 hänen mestauskirveensä teroitti kuusi noitaa Vöyrillä ja yhden sekä Mustasaaressa että Närpiössä.

Rautiolainen nuori mies Erkki Pekanpoika Räihälä tuomittiin kuolemaan 1577 aviorikoksestaan irtolaisnaisen kanssa. Hänet kuitenkin armahdettiin vaimonsa pyynnöstä ja sakko oli köyhälle miehelle vain 10 kruuunua Varakas pappi Gregorius Henrikinpoika joutui maksamaan vastaavasta palvelijattarensa kanssa tekemästään hairahduksestaan vuotta aikaisemmin 225 kruunua säästääkseen henkensä. Papin armahdusta perusteltiin hänen oman aviopuolisonsa sairaudella. "Vaimo - kuten silmin saattoi havaita - oli sairas, halvaantunut, raihnas ja taitamaton vaimon tehtäviin niin, että kirkkoherra vain suurin vaivoin saattoi asua ja elää hänen kanssaan hyödyttömien elkeidensä vuoksi".

Jos kumpikin aviorikokseen syyllistynyt oli naimisissa, heidät tuomittiin armotta kuolemaan. Kalajoella tämän armottoman kova kohtalo tuli 1693 lautamiehen pojan Pekka Sipinpoika Untisen ja Kirsti Laurin tyttären osaksi. Jälkimmäisen mies oli sotapalveluksessa Baltiassa ja vaimo piti laitonta ja riettaaksi muuttunutta krouvia Junnikalan maalla sijainneessa mökissään Etelänkylällä.

Kuolemanrangaistus seurasi myös sukurutsauksesta, jonka piiriin laskettiin pikkuserkutkin. Kalajoella ainoa tunnettu tapaus on vuodelta 1614, mutta pikkuserkkuansa lempinyt tynkäläinen armahdettiin.

Eläimiin sekaantujilla ei ollut missään tapauksessa toivoa armahduksesta. Heidän mestatut ruumiinsakin poltettiin roviolla. Vuosina 1692-1708 tämä tuli kolmen kalajokelaisen miehen kohtaloksi.

Kolme viimeistä Kalajoella rauhanaikana mestattua olivat kaikki lapsenmurhasta kuolemaantuomittuja naisia. He olivat Kreeta Sofia Niilontytär Nyman, Maria Tuomaantytär Nevanperä ja Liisa Antintytär Koivisto. Kreeta Sofia Nyman oli 22-vuotias sotamiehen tytär Kokkolan maapitäjän (myöh. Kaarlela) Kaustarin kylästä. Hänen tuomionsa pantiin täytäntöön 9. helmikuuta 1795. Maria Tuomaantytär Nevanperä oli 21-vuotias talollisen tytär Ylivieskasta. Hänet mestattiin 18. heinäkuuta 1801. Liisa Antintytär Koivisto oli 27-vuotias piika Ylivieskasta. Hänen viimeinen päivänsä koitti 19. syyskuuta 1803. Naiset mestattiin tuolloin katkaisemalla heiltä kaula ja polttamalla ruumis roviolla.

Kallan karien itsehallinto

Taiteilija Markku Hakola on maalannut Matti Orellin muotokuvan ja Kallan kirkon.

Kallan kirkko ja pappila sekä haminaoikeuden omistaja Matti Orell, joka vaikutti merkittävästi siihen, että Kallan karien itsenäisyys säilyi eikä Kallan karit ole EU:n jäsen, vaan on EU:n ulkopuolinen alue.

Taiteilija Olga Markova-Orell on maalannut taulun Kallan kirkosta.

Puuseppä Leo Takalo on tehnyt pienoismallin Kallan kirkosta.

Hallinnolliset asetukset saapuivat Kallaan 1600-luvun lopulla antaen suhteellisen tarkat toimintaohjeet. Varhaisin valtakunnallinen satamaoikeusasetus on kuningas Kaarle XI:n holhoojahallituksen 10.5.1669 antama ”Hampne-Rätt”. Se perustuu aikaisempien kuninkaiden antamiin paikallisiin satama-ammattikuntien järjestyssääntöihin, jotka ovat peräisin jo keskiajalta. Aikaisempaa laajempi ”uudistettu satamajärjestys” tuli voimaan vuonna 1726 ja sen jälkeen 1771 ”Cuning:sen Maj:tin Uudistettu Hamina-Ordningi Eli Laki”. Viimeksi mainitun suomennos oli pian myös Kallan karinarkussa ja luettiin aina kalastuskauden alkaessa saarnastuolissa. Valtakunnalliset asetukset eivät kuitenkaan sisältäneet kaikkia Kallan kalastajayhdyskunnalle ominaisia piirteitä. Paikallishallinnosta Kallassa huolehti kolme asetusten mukaista elintä: karinkokous, haminakokous ja haminavouti.

Kallan karien itsehallinto perustuu aikanaan laintasoisena annettuun määräykseen eli ”Kuninkaallisen Majestetin uudistettu Hamina Ordningi eli Laki. Annettu Stockholmissa Neuvo Kammarissa sinä 24 p:nä Tammikuuta 1771”.

Korkein oikeus on vahvistanut päätöksellään Kallan karien itsehallinnon 24.11.1989.

Raution kirkon ja seurakunnan historiaa

Taiteilija Olga Markova Orell on maalannut Raution kirkosta kaksi maalausta, mitkä ovat taidenäyttelyssäni.

Laajaan Suur-Kalajoen emäseurakuntaan kuuluneilla rautiolaisilla oli pitkät kirkkomatkat Kalajoelle ja sen kappeliseurakuntiin Alavieskaan ja Sieviin. Rautioon alettiin puuhata omaa seurakuntaa 1790-luvulla. Ruotsin kuningas hyväksyi 20. lokakuuta 1796 kolmenkymmenenneljän rautiolaisen tekemän anomuksen omasta seurakunnasta ja hautausmaasta. Oma kirkko ja hautausmaa saatiin vuonna 1800. Puinen ristikirkko ja ylöspäin kolmijaksoinen tapuli ovat kuuluisan kalajokisen kirkonrakentajan Simon Matinpoika Jylkän eli Silvénin viimeinen kirkkorakennus.Simon Silvén (aik. Jylkkä, 11. elokuuta 1747 Kalajoki –29. huhtikuuta 1798

Raution kirkkoa korjattiin 1880-luvulla, jolloin sitä korotettiin lähes metrillä ja siihen tehtiin torni. Rautioon saatiin ensimmäinen pappi, pitäjänapulainen Henric Widel, joka tuli Rautioon vuonna 1803 ja aloitti kirkonkirjojen pidon. Pappi asui Tassilassa.

Kirkkoa ja tapulia on korjattu vuosina 1881-1884 jolloin kirkkoa korotettiin vajaalla metrillä ja siihen rakennettiin torni. Kirkon viimeisin remontti on tehty 1999-2000. Kirkkoon saatiin jalkaharmoni vuonna 1938 ja vuoden 1968 sisäkorjauksen yhteydessä sen sijalle sijoitettiin Kemiön seurakunnalta lahjaksi saadut vanhat kunnostetut urut. Raution kirkossa on 370 istumapaikkaa. Alttaritauluja on kolme, joista vanhin on vuodelta 1804 Johannes Kempin ”Ristiinnaulittu”. Alttariseinällä on Oskar Lindbergin ”Ehtoollinen” ja keskellä on Aino Håkanssonin ”Hyvä Paimen” vuodelta 1939. Seurakuntakoti vihittiin käyttöön 13.8.1978. Laajennus- ja korjaustöitä tehtiin vuonna 1998.

Tapulin kello kutsuu Raamatun sanoin kansaa kirkkoon: ”Veisatkat Herralle, soittakat Herralle, puhukat kaikista hänen ihmeellisistä töistänsä” (I Aik 16:9). Teksti on kellon kyljessä. Kylästä pitäjäksi muotouduttuaan Rautio sai kappeliseurakunnan oikeudet vuonna 1826. Seurakunta itsenäistyi Kalajoen emäseurakunnasta 1921. Vuonna 1973 Rautio liitettiin Kalajoen kuntaan, minkä jälkeen seurakunnat muodostivat täydellisessä yhteistaloudessa toimivan seurakuntayhtymän.

Rautiolaiset halusivat pysyä itsenäisenä seurakuntana

”Raution seurakuntayhtymän omaisuus siirtyy Kalajoen seurakunnalle.”
"Rautiolaiset halusivat pysyä itsenäisenä seurakuntana"
"Rautiossa kerättiin adressi yhdistämistä vastaan. Adressin kirjoitti lähes 1400 henkilöä.Käytännössä kaikki rautiolaiset. ""Rautiolaiset vetosivat myös piispan antamaan lupaukseen pari vuotta aikaisemmin, ettei seurakuntia yhdistetä." "Raution kirkkoherran ja kanttorin virat lakkautettiin"

Oulun tuomiokapituli teki syyskuussa 2002 esityksen Kalajoen ja Raution seurakuntien yhdistämisestä. Tuomikapituli kysyi asiassa selvitysmieheksi kirkkoherra Markku Korpelaa. Asiaa hoiti tuomikapitulin lakimiesasessori Osmo Rahja. Rautiossa kerättiin adressi yhdistämistä vastaan. Adressin kirjoitti lähes 1400 henkilöä. Käytännössä kaikki rautiolaiset.

Rautiolaiset vetosivat myös piispan antamaan lupaukseen pari vuotta aikaisemmin, että seurakuntia ei yhdistetä. Yhteinen kirkkovaltuusto päätti äänestyspäätöksellä 15-4 esittää kirkkohallitukselle selvitysmies Markku Korpelan yhdistyssuunnitelman hyväksymistä. Kirkkovaltuustossa vastaan äänestivät rautiolaiset Alpo Murtoniemi, Kalevi Vasalampi, Sari Hihnala ja Marja-Liisa Kaakko. Selvitysmiehen selvityksen mukaan hallinto kevenee, päällekkäisiä toimintoja voidaan purkaa, työvoiman käyttö selkiintyy. Samalla voidaan varautua talouden heikkenemiseen. Rautiolaiset vastustivat Korpelan selvitystyötä, koska katsoivat sen perustuvan tilaajamalliin. Alpo Murtoniemi oli mukana selvitysmiehen avuksi asetetussa selvitystyöryhmässä, joka ei saanut ottaa kantaa itse yhdistymiseen. Lisäksi hän oli pienemmässä toimikunnassa, joka esitti Korpelalle, miten nykyistä toimintamallia voisi kehittää. Selvitysmiehen raporttiin näitä ei liitetty.

Kirkkohallitus yhdisti

Kirkkohallitus teki yksimielisen päätöksen Oulun tuomiokapitulin aloitteen mukaan yhdistää Kalajoen ja Raution seurakunnat. Rautiolaiset eivät tyytyneet tähän päätökseen vaan valittivat päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen. He esittivät päätökselle toimenpidekieltoa ja kumoamista. Kuitenkin yhdistymispäätöksen seurauksena Raution kirkkoherran ja kanttorin virat lakkautettiin ja Kalajoen seurakuntaan perustettiinn kanttorin virka, johon Raution kanttori siirtyy. Raution seurakuntayhtymän omaisuus siirtyy Kalajoen seurakunnalle. Valitukset eivät auttaneet.

Himangan kirkko

Himanka perustettiin Lohtajan saarnahuonekunnaksi 1700-luvulla. Sitä ennen himankalaiset joutuivat kulkemaan kirkkoon vuoteen 1467 asti Pietarsaareen ja sitten Kokkolaan. 1500-luvulta lähtien he taivalsivat kirkkoon Lohtajalle. Omaa saarnahuonetta kuitenkin kaivattiin, ja vuonna 1786 yhteensä 17 himankalaista lähetti kuningas Kustaa III:lle anomuskirjeen asiasta. Kirjeessä perusteltiin saarnahuoneen tarvetta seikkaperäisillä kertomuksilla pitkistä ja vaivalloisista kulkuyhteyksistä Pohjanpään kylistä Lohtajalle. Himankalaiset kuvailivat kirjeessään syksyn kurakelejä, pimeyttä, vanhusten vaikeuksia matkanteossa, hevosten väsymistä ja kirkkoon kulkijoiden pakkomuonistusta, jota vaaditaan köyhiltäkin talonpojilta. Kirjeessä myös muistutettiin, ettei kelirikkoaikana saatu pappia sairaiden luo. Aluksi himankalaisten anomus evättiin tuomikapitulin johdolla, mutta 11.1.1787 Kustaa III antoi myöntävän päätöksen. Enää ei puhuttu saarnahuoneesta vaan kirkosta, jonka rakentamispuhiin himankalaiset vuonna 1791 ryhtyivätkin.

Ensimmäisen kerran itsenäistymisen puolesta alettiin vääntää känttä maaliskuussa 1872, kun valittiin kyläkunnittain 11 miestä valmistelemaan eroanomusta Lohtajasta. Kaksi vuotta myöhemmin senaatti kuitenkin tyrmäsi anomuksen. Maaliskuussa 1898 senaatti lopulta myöntyi seurakunnan itsenäistymiseen, mutta vasta sitten, kun Lohtajan kirkkoherra vaihtuisi. Lohtajan silloisen kirkkoherran muutettua Nivalaan sai Himangan seurakunta itsenäisyyden vappuna 1906. Vuoden 2010 alussa Himangan seurakunta itsenäisenä seurakuntana lakkasi ja muuttui Kalajoen kappeliseurakunnaksi, kun Himangan kunta liittyi Kalajoen kaupunkiin

Sääty-yhteiskunta 1500-luvun lopulta vuoteen 1906

Kalajoki ja Himanka kasvoivat hitaasti 1600-luvulla, jolloin väkiluvun kehitykseen vaikuttivat erityisesti katovuodet ja sota-ajat. Isoviha myös rajoitti Kalajoen ja Himangan asutuskehitystä. Isonvihan jälkeen asukasmäärä alkoi nousta ja 1700-luvun lopulla asutus alkoi voimakkaasti kasvaa.

Sääty-yhteiskunta oli aiemmin yhteiskuntamuoto, jossa ihmiset jaettiin syntyperän perusteella neljään säätyyn: aatelistoon, papistoon, porvaristoon ja talonpoikiin, joilla oli lailla vahvistetut erioikeudet. Suomessa sääty-yhteiskunta lakkautettiin yleiseen äänioikeuteen perustuvan eduskunnan myötä vuonna 1906, ja monet yhteiskunnan jäsenet (kuten työläist, torpparit, renkit ja naiset) jäivät säätyjen ulkopuolelle ilman erioikeuksia.

Ruotsin vallan aikana Suomessa oli neljä säätyä (aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat), jotka edustivat nelikamariseen säätyvaltiopäiväjärjestelmään kuuluvia kansalaisia. Valtiopäiviä pidettiin Ruotsissa, ja suomalaiset osallistuivat niihin täysivaltaisina edustajina, kunnes Ruotsi menetti Suomen Venäjälle vuonna 1809. Sen jälkeen Suomen säätyvaltiopäivät kokoontuivat ensin 1809 Porvoossa ja myöhemmin säännöllisemmin vuodesta 1863 alkaen, kunnes ne lakkautettiin eduskuntauudistuksessa 1906.

Säätyvaltiopäivät olivat Suomen suuriruhtinaskunnan lainsäädäntökokous, joka oli eduskunnan edeltäjä. Ne kokoontuivat säännöllisesti ja edustivat säätylähtöistä yhteiskuntarakennetta (aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat), mutta lakkautettiin vuonna 1906 yleiseen äänioikeuteen perustuvan eduskuntauudistuksen myötä. Porvoon valtiopäivät vuonna 1809 olivat alku Suomen autonomialle, ja säännöllinen säätyvaltiopäivien aikakausi alkoi vuoden 1863 Helsingin valtiopäivistä.  

Kalajoelta on ollut seuraavat henkilöt valtiopäiväedustajina talonpoikaissäädystä:

1624 Sipi Ollinpoika Hannila, Pohjankylä

1655 Sipinpoika Laurila

1672, 1675 Juho Juhonpoika Kopakkala

1682 Matti Matinpoika Metsälä, Metsäkylä

1734 Jooseppi Kääntä, Kääntä

1771-1772 Antti Sorvari, Taluskylä

1872 Jaakko Merenoja

1877-1878 Jaakko Myllylä

1897, 1899, 1905-1906 Kaarlo Myllylä

Jaakko Merenoja – valtiopäivämies

Jaakko Merenoja on syntynyt Kalajoella 6.5.1825. Hän oli maanviljelijä, messinkivalaja ja valtiopäivämies. Hän kuoli Kalajoella 6.6.1912. Jaakko Merenoja oli naimissa Lusiina Ollintytär Helanderin kanssa. Jaakko Merenoja oli valistunut maanviljelijä, jolla oli pitäjän suurimpiin kuuluva talo. Hän hankki Kalajoen ensimmäisen niitto- ja haravakoneen sekä rullaäkeen. Hän pyrki koneellistamaan maanviljelyä toimien samalla muille esimerkkinä. Merenoja oli taitava messikivalaja kuten hänen appensa Olli Helanderkin. Hän valmisti kynntilänjalkoja, kattokruunuja ja aisakelloja.

Olli Helanderin vävy Jaakko Merenoja sai opin Aksilan verstaassa ja jatkoi sitten - maanviljelyksen ohella - messinginvalua Kalajoen kirkolla. Hänen verstaassaan alkoivat Kalajoen lukkarin pojat, Juhani ja Tuomas Friis, "leikkiä messinginvalun kanssa". Heidän pienestä pajastaan paisui huomattava teollisuusyritys, jossa pääpaino piankin siirtyi rautavalun ja konepajateollisuuden puolelle. Veljekset Friis muutti vuosisadan vaihteessa Kalajoelta Ykspihlajaan.

 Olli Helander valtiopäivämies ja metallivaluri

Muotokuvapiirroksen Olli Helanderista on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Leonard Helander

Muotokuvapiirroksen Leonard Helanderista on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Leonard Helanderin talon pienoismalli, jonka on tehnyt puuseppä Leo Takalo

Muotokuvapiirroksen Juhani Pohjanpalosta on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen

Kalajoella metallialan tuotanto laajeni suorastaan teolliseksi 1800-luvulla. Messinkivalun kehittäjäksi nousi monipuolinen yrittäjä, kunnallis- ja valtiopäivämies Jaakko Merenoja. Hän otti vaimokseen ylivieskalaisen messinkivalurin Olli Helanderin tyttären. Helanderin tuotanto siirtyi myöhemmin Ouluun, mutta osa tehtaista jäi Kalajoelle. Helanderin metalliverstaassa valmistettiin kynttilänjalkoja ja -kruunuja, huhmareita ja aisakelloja. Myös kirkonkelloja valettiin, ja messinkiset hevosenvaljaat olivat niin hyviä, että niitä ostettiin jopa Helsinkiin keisarilliseen talouteen. Helanderin ja Merenojan tuotteet tulivat kuuluisiksi ympäri maan korkeatasoisina ja hinnaltaan edullisina.

Valureita olivat Olli (1801-1886) ja Leander (1812-1874) Helander sekä Ollin pojat Klaes (1828-1909), Joakim Leonard (1831-1887) ja Evert Eliel (1844-1904) Helander. Monipuolisen ja korkeatasoisen tuotantonsa vuoksi he ovat olleet laajalti tunnettuja ja heitä sanottiinkin aikanaan "Pohjanmaan valtavalureiksi".

Helanderien työtä metallialalla jatkoi vuonna 1885 Kalajoelle perustettu metallipaja ”Veljekset Friis”. Sen perustajia olivat lukkari Friisin pojat, Juhani ja Tuomas, jotka olivat saaneet oppia Helanderin verstaalla. Heidän tehtaassaan valmistettiin samoja tuotteita kuin Helanderillakin, mm. kultavalutöitä, kynttiläkruunuja, lukkoja, kirkonkelloja ja laivanvarustustarpeita. Siellä valmistettiin erikoisempiakin instrumentteja kuten maanmittauskoneita ja erilaisia asteikkoja. Myös raudasta alettiin valmistaa tarve-esineitä. Vuosisadan vaihteessa tehdas siirrettiin Kokkolan Ykspihlajaan, jossa se jatkoi toimintaansa.

Liisi Kivioja – ensimmäisen eduskunnan naiskansanedustaja Kalajoelta

Kansanedustaja Liisi Kivioja

Vasemmalla kuvassa oleva talo Liisi Kiviojan talo Lankilantie 4, jossa hän toimi Kansallis-Osake-Pankin konttorin johtajana.

Liisa (Liisi) Kivioja (entinen Kari) s. 10.1.1859 Siikajoella ja kuollut 30.10.1925 Helsingissä, oli kansakoulunopettaja, pankinjohtaja ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja ensimmäisessä eduskunnassa 1907-1910 edustaen Vaasan läänin eteläistä vaaliiiriä.

Kivioja oli siikajokisen räätälin tytär, joka pääsi itseopiskelun avulla Jyväskylän seminaariin ja valmistui sieltä 1881 kansakoulunopettajaksi. Hän toimi kansakoulunopettajana Vähässäkyrössä 1881-1882 ja Oulunsalossa 1882-1888. Kun hänelle ei papiksi valmistuneen puolisonsa kanssa löytynyt työtä samalta paikkakunnalta, lähti pariskunta vuosiksi 1891-97 Amerikkaan, missä aviomies toimi siirtolaispappina. Heillä oli asuntonaan eräänlainen rivitalo, jossa oli yhteinen eteinen toisen perheen kanssa, jolla oli runsaasti lapsia. Yksi lapsista mieltyi naapureihin niin, että konttasi sinne aina kun kuuli ovissa kuljettavan ja rupesi olemaan yötkin naapurissa. Kun Kiviojta olivat lähdössä Suomeen, ilmoitti pieni Jani-poika lähtevänsä mukaan. He adoptoivat lapsen – omaa lasta perheessä ei ollut – ja näin heillä oli palatessaan poika ja seurakunnan antama hopeamalja alusvateineen. Malja on Liisi Kiviojan kuoleman jälkeen ollut Kalajoen seurakunnan kastemaljana. Siihen on kaiverrettu ”Muisto Fairpartin seurakunnasta pastori A.Kiviojalle”.

Suomeen palattuaan Kiviojat asettuivat ensin Teuvalle, mutta tulivat Kalajoelle 1902. Aapeli Kiviojan tultua valituksi Kalajoen kappalaiseksi. Teuvalaiset pyysivät tarmokkaan pastorskan kansanedustajaehdokkaaksi ensimmäisiin eduskuntavaaleihin, ja hänet valittiin Suomalaisen oulueen listoilta kansanedustajaksi Vaasan läänin eteläisestä vaalipiiristä vuosiksi 1907-09. Matka eduskuntaan kulki Kalajoelta.

Eduskunnassa Liisi Kivioja kannatti muiden naisedustajien rinnalla naisille oikeutta

kaikkiin valtion virkoihin, kätilöiden palkkaamista kuntiin, 21 vuotta täyttäneille aviovaimoille täysivaltaisuutta itseensä ja omaisuuteensa nähden, äitien vakuutuslainsäädännön parantamista ja aviottomien lasten aseman parantamista, mutta myös muun muassa yleistä oppivelvollisuutta ja kansankirjastojen avustamista. Kalajoen Hietalan kappalaisen pappilassa hänen käden jälkensä näkyy vieläkin, sillä suurin osa hänen istuttamistaan pihakoivuista on vielä pystyssä.

Miehensä kuoltua 1909 junassa paluumatkalla Helsingistä sairaalahoidosta Liisi Kivioja lähti Kuopioon, missä hän oli vanhain sokeain työkoulun johtajana 1910-1918. Kun hän joutui jättämään tehtävänsä koulun taloudellisten vaikeuksien vuoksi 1918, hänet valittiin naiselle harvinaiseen tehtävään, Kansallis-Osake-Pankin paikallisen konttorin johtajaksi Kalajoelle.

Kesällä 1918 hän palasi Kalajoelle, missä hän oli viihtynyt hyvin. Hän osti Mehtäkylästä hirsitalon, jonka siirrätti kirkonkylälle – osoite Lankilantie 4. Talon kulmakamarissa hän hoiti Kansallis-Osake-Pankin asioimiston johtajan töitä 1918-25.

Tämän lisäksi hän osallistui Kalajoen naisyhdistyksen toimintaan, jossa hän oli ollut mukana jo kappalaisen puolisona. Jäsenet hankkivat varoja mm. keittämällä hernesoppaa Santaholman pyykkipadassa markkinamiehille myytäväksi. Naisyhdistys piti joitakin vuosia Tyngälä Rahkossa kehkotautiparantolaakin. Yhdistys on lopetettu 1960-luvulla. Liisi Kiviojan elämäntyön merkittävin vaihe ajoittuu Kalajoelle.