Taustatietoa Rautiosta ja rautiolaisuudesta
Seuraavassa kuvaajassa on esitetty Raution väestönkehitys kymmenen vuoden välein vuosina 1880–1970.
Raution väestönkehitys 1880–1970 |
||||
|---|---|---|---|---|
Vuosi |
Asukkaita |
|||
1880 |
|
1 157 |
||
1890 |
|
1 282 |
||
1900 |
|
1 370 |
||
1910 |
|
1 408 |
||
1920 |
|
1 479 |
||
1930 |
|
1 644 |
||
1940 |
|
1 591 |
||
1950 |
|
1 793 |
||
1960 |
|
1 658 |
||
1970 |
|
1 423 |
||
Lähde: Tilastokeskus.[4] |
||||
Vuoden 1970 taajamarajauksen mukaan Rautiossa oli yksi taajama: kirkonkylä (434 asukasta). Vuonna 1960 kirkonkylässä oli 420 asukasta. Vuoden 1960 rajauksessa taajamia olivat myös 205 asukkaan Alapää ja 211 asukkaan Kärkiskylä, jotka eivät olleet enää taajamia vuonna 1970.
Rautiosta on muuttanut siirtolaisiksi kaikkiaan 889 henkilöä. Joista Amerikkaan 619 henkilöä. Ruotsiin on muuttanut 147 henkilöä. Kandaan on muuttanut 75 henkilöä. Australiaan on muuttanut 21 henkilöä. Venäjälle on muuttanut 26 henkilöä ja Afrikkaan yksi mies. Raution siirtolaisuus on siis selvitetty tarkemmin kuin minkään muun suomalaisen kunnan siirtolaisuus.
Raution siirtolaisuudesta on tehty erittäin tarkat selvitykset Rautio-viikon isän opettaja Osmo Tokolan ansioista. Rautiosta siirtolaisiksi lähteneiden luettelon teki Raution kotiseutuyhdistyksen toimeksiannosta erityisopettaja Kaisu Ala-Pöntio os. Keskisipilä. Luettelo on tehty kirkonkirjoista.
Raution siirtolaisuus on erittäin suurta suhteutettuna Raution väkilukuun.
John Raymond Ylitalon muotokuvan ja Mäkitalon talon Kärikisessä on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva.
Siirtolaisuuteen liittyy rautiolaisen John Raymond Ylitalon historia
Rooli Suomessa ja kylmässä sodassa
Poliittinen asiantuntija: Ylitalo toimi Yhdysvaltain Helsingin-lähetystön attaseana ja poliittisena asiantuntijana vuosina 1946–1950.
Kommunismin vastainen toiminta: Hän seurasi tiiviisti Neuvostoliiton ja suomalaisten kommunistien toimintaa "vaaran vuosina". Hän toimi yhdyshenkilönä kommunismia vastustaville suomalaisille poliitikoille ja järjesti heille taloudellista tukea esimerkiksi vaalityöhön.
Verkostot: Hänen kontakteihinsa kuuluivat muun muassa Arvo Salminen, Väinö Leskinen ja Unto Varjonen.
Diplomaattinen ura
Suurlähettiläs: Ylitalo saavutti uransa huipun toimiessaan Yhdysvaltain suurlähettiläänä Paraguayssa vuosina 1969–1972. Hän oli todennäköisesti ainoa täysin suomalaista syntyperää oleva amerikkalainen, joka on toiminut Yhdysvaltain suurlähettiläänä.
FBI-tausta: Ennen diplomaattiuraansa hän työskenteli FBI-etsivänä.
Kirjallinen tuotanto
Ylitalo julkaisi useita muistelmateoksia, joissa hän käsittelee aikaansa Suomessa ja diplomaattiuraansa:
Salasanomia Helsingistä Washingtoniin (1978): Käsittelee vuosia 1946–1948.
Vaaran vuosilta 50-luvulle (1979): Jatkoa muistelmille vuosilta 1948–1950.
Ylitalo, amerikkalainen (1982): Koko elämänkaaren kattavat muistelmat
Minnesotassa Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden suomalaissiirtolaisten tytär, Saima Pihlaja Oulaisista. John Raymond Ylitalo toimi suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä, Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen nimitystään suurlähettiläksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.
John
Raymond Ylitalon isä
syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti
sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen
tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin
äiti on Anna Liisa Antintyär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho
Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen
Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution
Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin
muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät
muuttaessaan nimeä Mäkitalo.
Vuonna 1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.
Juho
Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä
lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat
kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon
läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan.
Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin,
muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John
Raymond Ylitalo syntyi
Yhdysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen
päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden
mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli
kyläläisten hyvin tuntema kätilö.
Tuolloin
kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin
muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi
siinää osassa Amerikkaa, joka eniten muisutti suomalaista
metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven
rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä
pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä
ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien
kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset
kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita
siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria
soittelemaan.
John
Raymond Ylitalon äiti Saima
Maria Swen syntyi
1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli
muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi
setsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.
Yllätysnimitys
Suomeen
John
Raymond Ylitalo oli
FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell
Hull esti
sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan
Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat
käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän
muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä
talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten
hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille
anteeksi.
Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien
juttujen tutkinta oli annettu John
Raymond Ylitalon tutkittavaksi.
John Raymond Ylitalo nimitettiin Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan. Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet, ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen, maalaisliiton ryhmän johtaja Juho Koivisto, edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle Kauppi ja sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö Hakkila. Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö"Jahvetti" Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.
Ulkoministeri Carl Enckell vuodatti kyyneleitä, kun lähettiläs Avra Warren Suomen vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta 1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki puolelle.
Ylitalon
Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, Mauno
Pekkalan "kolmen
suuren" hallitus, K.A.
Fagerholmin vähemmistöhallitus
sekä Urho
Kekkosen ensimmäinen
hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus.
Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin.
Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus
kieltäyyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski
pääminiseri Pekkalaa kieltäytymään
siitä.
Fagerholmin sosiaalidemokraatinen
vähemistöhallitus tarjois ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä
realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi
osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä halitus
kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidenti
valitsjiamiesvaalehin saakka oli odotamaton
saavutus. Leinon rakentaman
kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava
saavutus.
Kekkosen keskustavähemmistöhallitus
teki Suomelle paljon helpommaksi puolutustaa suvereenisuuttaan
jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin aloittamaa
käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin
salkkuja.
Käynnisti
Naton synnyn
Yhdysvaltain
Helsingin lähetystön attaseana toimivan J.Raymond
Ylitalon puhelin
soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja
Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän
meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik
Bromania. Tämän
kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen,
arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan,
Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.
Ylitalo oli KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin totta. Broman ei ollut kiinnostunut poliitikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.
Aamupäivällä
4.3. Bromania oli
käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli
syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui
toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman ja
lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua
Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja
Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen
avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen
Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan
Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.
Länsivallat totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen Neuvostoliiton reunavaltio.
Ymmärrettiin, että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai presidentti Paasikivi Stalinin allekirjoittaman kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää. Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.
Vakoojat,
myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien
lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni
kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n
uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin
ulkoministeriön kansliapäällikkö Beck-Friis keskustellessaan
suurlähettiläs Matthewsin kanssa
korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä.
Lordi Pakenham totesi
puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen
kuolonsuudelman.
Maaliskuun
neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja
attasea Ylitalon välillä
saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi
seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta
Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen
avustajan käynti autokauppias Bromanin luona
ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle,
johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty
Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin
4.4.1949.
Raution tohtoreiden määrä on tietojeni mukaan 24. Se on poikkeuksellisen suuri suhteessa Raution väkilukuun.
Raution tohtorit
https://kalajokinen.blogspot.com/2026/03/raution-tohtorit.html
Rautio on tunnettu painonnostajistaan.
Rautiolaista painonnostoa taidenäyttelyssäni edustaa taiteilija Rositsa Tanchevan erinomainen maalaus Milko ja Anna-Mari Tokolasta.
Milko Sergei Olavi Tokola (s. 10.lokakuuta 1992) on uransa vuonna 2018 lopettanut suomalainen painonnostaja. 163 senttimetriä pitkä Tokola edusti Raution Kisailijoita ja kilpaili 85-kiloisten luokassa. Aikaisemmin hän edusti Rovaniemen Reipasta.
Tokola osallistui ensimmäisiin aikuisten EM-kilpailuihinsa vuonna 2011 sijoittuen kahdeksanneksi 77-kiloisten sarjassa. Ensimmäisiin MM-kilpailuihinsa hän osallistui vuonna 2011 ollen samassa luokassa 27:s. Huhtikuussa 2016 hän teki luokkansa Pohjoismaiden ennätystuloksen tempauksessa ja yhteistuloksessa. Samassa kuussa Tokola valittiin Suomen joukkueeseen kesän 2016 olympialaisiin.
Tokola kärsi uransa aikaisemmassa vaiheessa tajunnanmenetyksestä suuria painoja nostaessaan. Vaiva väheni Tokolan lihasmassan kasvettua ja iän myötä.
Tokolan puoliso Anna-Maria Tokola on myös painonnostaja.
Syntynyt |
10.
lokakuuta 1992 (ikä
30) |
Kansalaisuus |
|
Uran tiedot |
|
|---|---|
Pituus |
163 senttimetriä |
Laji |
|
Seura |
Raution Kisailijat |
Valmentaja |
Alar Seim, Viro |
Saavutukset |
|
Ennätykset |
tempaus:
152 kg PE |
Anna-Maria Tokola (o.s. Everi, s. 28.huhtikuuta 1987 Pori) on suomalainen painonnostaja, joka edustaa Raution Kisailijoita. Aikaisemmin hän on edustanut Porin Puntti-Karhuja . Hänet on valittu Suomen vuoden painonnostajaksi vuonna 2009, 2010, 2012 ja 2015. Hän voitti alle 23-vuotiaiden EM-pronssia syksyllä 2010.
Marraskuussa 2010 Tokola saavutti uransa ensimmäisen arvokisamitalin Kyproksen Limasolissa nuorten EM-kisoista. 58-kiloisissa kilpaillut 23-vuotias Tokola sai pronssia työnnössä SE-tuloksella 102 kg. Yhteistuloksessa hän sijoittui neljänneksi 23-vuotiaiden naisten SE-tuloksella ja omalla henkilökohtaisella ennätyksellään 181 (79+102) kg. Ennen Kyproksella järjestettyjä EM-kisoja Tokolan parhaat saavutukset olivat 5. sija alle 23-vuotiaiden EM-kisoissa 2009, 20-vuotiaiden MM-kisoissa 9. sija 2007 ja 17-vuotiaiden EM-kisoissa 5. sija vuonna 2004.
Vuonna 2009 Tokola osallistui aikuisten tasolla EM-ja MM-kisoihin. Bukarestin EM-kisoissa hän päätyi sijalle 10. ja 2009 MM-kilpailuissa hän epäonnistui tempauksessa, mutta oli työnnössä sijalla 15.
Tokola voitti Pohjoismaiden mestaruuden lokakuussa 2010 Norjan Spydebergissä, Hän työnsi kisoissa 23-vuotiaiden uudeksi ennätykseksi 102 kiloa 63 kg:n sarjassa ja teki kokonaistulokseksi 180 kiloa.
EM-kilpailuissa Kaaanissa 13.huhtikuuta 2011 58 kg:n sarjassa Tokola sijoittui yhteistuloksella 179 kg 9. sijalle. Työnnössä hän nosti SE-lukemaksi 103 kg ja päätyi 9. sijalle, mutta samassa sarjassa kilpaillut Heidi Harju paransi Suomen ennätykseksi 104 kg. Tempauksessa Tokolan tulos oli 76 kg ja tuloksena 11. sija.
Anna Tokola on voittanut Suomen mestaruuden vuosina 2004–2009, 2011–2016.
Vuoden painonnostaja Suomessa 2009, 2010, 2012, 2015
Euroopanmestaruus kilpailuissa 7sija. 2015
Euroopanmestaruus kilpailuissa 6sija. 2012
Alle 23-vuotiaiden EM-pronssia 2010 (58 kg)
Pohjoismaiden mestaruus 2010
Naisten Suomen ennätys 63 kg:n sarjassa: Työntö 110 kg (29.8.2015) Yhteistulos 197kg (24.11.2015)
Naisten Suomen ennätys 58kg:n sarjassa: Työntö 103kg (13.4.2011)
Alle 23-vuotiaiden Suomen ennätykset 58 kg:n sarjassa: Tempaus 79 kg, Työntö 102 kg, Yhteistulos 181 kg (23.11.2010)
Alle 23-vuotiaiden Suomen ennätykset 63 kg:n sarjassa: Tempaus 80 kg, Työntö 102 kg, Yhteistulos 180 kg.
Alle 20-vuotiaiden Suomen ennätykset 58 kg:n sarjassa: Työntö 96 kg, Yhteistulos 171 kg
Anna Tokola on painonnostaja Antti Everin sisko.
Anna Everi oli Yle TV-1-kanavan ohjelmassa Arto Nybergin vieraana 8. maaliskuuta 2010.
Anna Everi avioitui 10.9.2016 painonnostaja Milko Tokolan kanssa ja otti käyttöön miehensä sukunimen sekä koko etunimensä.
Raution Kisailijat menestyvä painonnostoseura
Rautio-viikon ensimmäisen päivän tapahtumiin kuuluu Hanskin Puntti eli Hannu Karhulan nimeä kantavat painonnostokilpailut. Hannu Karhula sai vuonna 2006 Suomen Painonnostoliiton Kultaisen Ansiolevykkeen mittavasta työstä painonnoston hyväksi. Samoin Pekka Torvi ja Leila Koivusipilä saivat Kultaisen ansiolevykkeen. Pronssinen ansiolevyke ojennettiin Juha Roukalalle ja Eija Mustasaarelle. Hannu Karhula on ollut 33 kertaa painonnoston piirinmestaruuskilpailuissa. Hän on voittanut 22 piirinmestaruutta. Raution Kisailijat oli Suomen junioriykkönen syksyllä 2006.
Pekka Torvi on rautiolaisen painonnoston superhahmo
Raution Kisailijoiden painonnosto on noussut kukoistukseen Kisailijoiden aktiivisen puuhamiehen Pekka Torven johdolla. Vuoden 1986 tilastoissa Esa Torvi oli piirin tilastoissa 52 kilon sarjassa toisena. Piirin kymmenen parhaan joukossa olivat sarjoissaan myös Pekka Koivusipilä, Pekka Torvi ja Olavi Verronen.
Vuoden 1987 alussa Sievissä pidetyissä piirinmestaruuskilpailuissa Olli Petäistö, Esa Kivi ja Jukka Perttula nostivat Raution Kisailijoille alimpien sarjojen voiton ja Pekka Torvi oli toinen 75 kilon sarjassa. Esa Kivi nähtiin saman vuoden keväällä 17-vuotiaiden SM-kisoissa missä hän sijoittui neljänneksi. Naisten sarjoissa Raution Kisailijoiden Minna Kivi nosti vuonna 1987 piirinennätykset 60 kilon sarjassa. Esa Kivi nosti Raution Kisailijoiden urheiluhistorian ensimmäisen SM-mitalin 17-vuotiaiden kilpailuissa Helsingissä. Minna Kivi teki samana vuonna kahdeksan piirinennätystä.
Esa Kivi säilytti 1989 paikkansa SM-nostojen kolmen parhaan joukossa sijoittuen 67,5 kilon sarjassa kolmanneksi yhteistuloksella 175 kg. Anne Kivi haki syyskesällä 1989 Kisailijoille toisen SM-pronssin Lempäälässä pidetyistä SM-nostoista. Vuonna 1990 Anne Kivi oli erittäin lähellä SM-pronssia, mutta jäi pronssista 2,5 kiloa. Vuonna 1991 Anne Kivi oli viides SM-kisoissa.
1990-luku menestyksen aikaa
Katja Karhulahdesta tuli maaliskuussa 1994 Raution Kisailijoiden ensimmäinen painonnoston Suomen mestari. Kolmisen viikkoa aikaisemmin hän oli voitti peruskoululaisten Suomen mestaruuden. Katja Karhulahti palkittiin Kisailijoiden parhaana urheilijana vuonna 1994 ja 1996 ja 1997. Maaliskuussa 1995 Anne Kivi otti kaiken mahdollisen eli Suomen mestaruuden tempauksessa, työnnössä ja yhteistuloksessa. Eija Mustasaarelle kertyi kaksi hopeaa ja yksi pronssi. Katja Karhulahden saalis oli yksi hopea ja kaksi pronssia.
Vuonna 1996 Raution Kisailijat palasivat Suomen mestaruuskilpailuista kotiin mukaan yhdeksän naisten SM-mitalia. Katja Karhulahti voitti kultakamppailun ja Heidi Karhulahti pronssille. Seuran kolmas mitalisti oli Eija Mustasaari. 18-vuotiaiden SM-kisoissa Parkanossa Eija Mustasaari nosti Raution Kisailijoille hopeaa ja Katja Karhulahti pronssia. Katja Karhulahti saavutti syyskuussa 1996 Raution Kisailijoiden ensimmäisen Suomen ennätystuloksen tempaamalla 42,5 kilon sarjassa 46 kiloa.
1997 Suomen mestaruuskilpailut käytiin Rovaniemellä. Katja ja Heidi Karhulahti toivat seuralleen kaksoisvoiton 46 kilon sarjassa. Anu Linnala ja Eija Mustasaari olivat sarjoissaan neljänsinä. Katja Karhulahti nosti 1998 SM-kisoissa pronssia.Kalajoella 1999 pidetyissä 17-vuotiaiden SM-kisoissa Anu Linnala toi hopeaa.
2000-luvulla menestys jatkuu
Vuonna 2000 veteraaninostajat Juha Roukala ja Pekka Torvi yltivät sarjoissaan hopealle. Eija Mustasaari saalisti pronssia kaikissa nostomuodoissa. Yleisten sarjojen paras saavutus oli vuonna 2002 Eija Mustasaaren kolme SM-pronssia. Anu Linnala voitti 20-vuotiaiden Suomen mestaruuden Maria Koivusipilän ollessa toinen. Veteraanien SM-lavalla Juha Roukala, Pekka Torvi ja Hannu Karhula saavuttivat hopeamitalit.
Pekka Torvi saavutti syksyllä 2003 toisen veteraanien Suomen mestaruuden. Myös Juha Roukala saavutti SM-hopeaa. Hannu Karhula saavutti SM-pronssia. Raution Kisailijat voitti Oulun SM-kisoissa 2004 kymmenen SM-mitalia. Rautiolaisista nousivat palkintokorokkeelle Maria Koivusipilä, Anu Lankila, Eija Mustasaari. Raution Kisailijoiden sadannen SM-mitalin toi Juha Roukala. Eija Mustasaari voitti SM-hopeaa. Painonnoston 17-vuotiaiden SM-kisat käytiin Kalajoella. Raution Kisailijat voitti viisi SM-mitalia. 50 kilon sarjaan hallitsi ylivoimaisesti 12-vuotias Milko Tokola. Seuran menestystä täydensi yllätyspronssia nostanut Miika Tokola. Maria Koivusipilä voitti 20-vuotiaiden Suomen mestaruuden 48 kilon sarjassa ja tuli toiseksi 23-vuotiaiden sarjassa. Sami Torvi voitti 56 kilon sarjassa SM-hopeaa niin 20-vuotiaiden kuin 23-vuotiaiden sarjassa. Miika Roukala nosti 20-vuotiaissa hopealle ja 23-vuotiaissa pronssille. Tuomas Hyry otti omassa painoluokassaan SM-pronssia. Raution Kisailijoiden mitalisaldoa kasvatti Anu Linnala 23-vuotiaiden SM-hopealla.
Vuonna 2006 Raution Kisailijat saavutti yhdeksän SM-mitalia yleisessä sarjassa. Veteraanien SM-kisoista tuli kaksi SM-kultaa Juha Roukalan ja Pirjo Palosaaren toimesta. 17-vuotiaiden SM-kisoissa Johanna Hyry ja Tuomas Hyry voittivat Suomen mestaruuden.
Pirjo Palosaarelle MM-kultaa
Pirjo Palosaari saavutti syksyllä 2006 Raution Kisailijoiden historian ensimmäisen maailmanmestaruuden voittamalla Ranskassa Bordeaux`ssa 35-39-vuotiaiden painonnostossa 75 kilon sarjan kultaa. Raution Kisailijoilla on nyt 184 arvokisamitalia. Niistä 44 on kultamitaleja, 71 hopeamitaleja ja 69 pronssimitaleja. Seuralla on maailmanmestaruus, yksi Pohjoismaiden mestaruus, yksi MM-hopea, yksi EM-hopea, yksi PM-hopea, 34 SM-kultaa, 59 SM-hopeaa ja 59 SM-pronssia.
Tämä oli tilanne vuonna 2008.
Sulevi Juhola ja Pähkinäsaaren rauhan raja
Pähkinäsaaren rauhan v.1323 raja Sulevi Juholan mukaan
https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471
Sulevi Juhola
Näissä teoksissa olen osoittanut, että aikaisempien tutkijoiden kuten Jalmari Jaakkolan, Kustaa Vilkunan, Kyösti Julkun ym. rajateoriat, Pähkinäsaaren rauhan rajan (v.1323) pohjoisosilta, eivät kestä lähdekriittistä tarkastelua, eikä tekemieni löydösten valossa tehtyä tarkastelua. Näin ollen voin todeta, että tutkimukseni antaa vastauksen tuohon "Suomen historian suurinpaan mysteeriin", kuten muutamat aikaisemmat tutkijat ovat todenneet tuon em. rajan pohjoisosasta. Vakaan käsitykseni mukaan esittämäni rajateoria(t) tulevat kestämään pysyvästi. Tuo em. artikkeli, joka on yliopistojen ylläpitämässä Suomen merkittävimmässä historiallisessa verkkojulkaisussa, on ollut kritisoitavana 7/2016 mennessä viisi vuotta, ja sitä vastaan ei ole tehty sen yhteyteen minkäänlaista muistutusta sen oikeellisuutta vastaan.
Pähkinäsaaren rauhan rajan kulku on ollut kiistellyimpiä kysymyksiä suomalaisessa historiantutkimuksessa.
Yksimielisyys on vallinnut siitä, että rauha todellakin solmittiin vuonna 1323 ja se päätti noin sata vuotta jatkuneen sotaisan kauden Ruotsin ja Novgorodin välillä. Mutta määritettiinkö rauhassa Ruotsin ja Novgorodin välinen raja?
Mitään tiukasti vartioitua rajaa ei Laatokalta Pohjanlahden rannikolle muodostunut. Raja-alueella asuneet ihmiset tuskin edes tiesivät rajasta. Sen yli kuljettiin esteettä.
Valtioon kuuluva maa-alue-ajatus alkoi kehittyä vasta 1400-luvulla, jolloin Pähkinäsaaren rajaakin alettiin ensimmäistä kertaa hahmotella. Muistettiin, että tällainen rauha oli solmittu. Siihen alettiin liittää itselle sopivaa sisältöä. R ajaan liittyviä dokumentteja keksittiin - eli väärennettiin. Tosin väärennös-ajatuskin on anakronismi - aikalaiset tuskin olisivat kokeneet huijaavansa,
Pähkinäsaaren rauhassa ei määritetty lännen ja idän rajaa. Viipurin ja Olavinlinnat eivät Korpelan mukaan olleet lännen etuvartioasemia itää vastaan, kuten kansallisromanttisesti on ajateltu. Ne olivat Ruotsin kuninkaan vallan merkkejä ja verotuksen keskuksia alueen asukkaille.
Rauhaa ei 1300-luvulla ylipäänsä käsitetty sodan vastakohtana. Kyse oli hallitsijoiden henkilökohtaisesta sopimuksesta. Pähkinäsaaressa pääasiallinen tavoite oli kaupallinen. Jatkuva sotatila oli häirinnyt Suomenlahden kaupankäyntiä ja Pähkinäsaaressa varmistettiin kauppa-alusten pääsy Suomenlahden kautta Neva-joelle ja eteenpäin syvemmälle Venäjälle. Pähkinäsaaren raja jakaa Suomen kahteen kansaan.
Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin alaikäistä kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjanneen holhoojahallituksen ja Novgorodin tasavallanvälillä 12. elokuuta 1323 solmittu rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden kahden kansan välillä. Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan määrittelevä rauhansopimus. Varsinaista alkuperäistä rauhansopimusta ei ole säilynyt nykyaikoihin. Tallella on ainoastaan erikielisiä myöhäisiä versioita, jotka eroavat jossain määrin toisistaan. On myös mahdollista, että rauhansopimus oli alun perin suullinen. Tämä selittäisi, miksi myöhemmät kirjoitetut sopimuksen versiot poikkeavat toisistaan.
Pähkinäsaaren rauhan neuvottelut käytiin Novgorodin huomattavassa puolustuskeskuksessa Pähkinäsaaren linnassa. Pähkinäsaaren rauhaan johtavia tekijöitä oli useita, joista merkittävimpiä olivat poliittissotilaalliset suhteet, lännen ja idän välinen kauppa sekä yksityiset omistus- ja nautintasuhteet. Molemmat osapuolet olivat valmiita antamaan joitakin myönnytyksiä tavoitteistaan, joten rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1323. Pähkinäsaaressa olivat Novgorodin edustajina paikalla ruhtinas Juri Danilovits, Alfarminus sekä herttua Abraham. Ruotsia edusti alaikäisen kuningas Maunu Eerikinpojan lähetystö, johon kuuluivat lähettiläät Eerik Tuurenpoika, Hemming Odgislason, Pietari Jooninpoika sekä pappi Waemundus. Läsnä olivat myös Gotlannin kauppiaat Ludovicus ja Forda. Tässä ”ikuiseksi rauhaksi”, ristiä suutelemalla, tehdyssä rauhassa sovittiin kauppamerenkulusta, erinäisistä sotilaallisista asioista sekä Suomenlahdelta alkavasta rajasta, joka tehtiin ”vanhoilla ehdoilla”. Siitä ilmenee, että suullisia sopimuksia oli tehty jo aikaisemmin. Rauhanteosta on myöhemmin laadittu venäjänkielinen, latinankielinen, latinalais-ruotsalainen ja ruotsinkielinen versio. Ne voivat olla satoja vuosia myöhemmin laadittuja.
Maanselälle edetyn raja-alueen jatkeella, Maanselän länsipuolella, on Vääräjokeen laskeva Petäjäoja (Petäisenoja) Petäjäoja laskee kahden ”Petä”-järven läpi, eli latvaosalla Wähä-Pätäistön (nykyinen Lanajärvi) ja alaosalla Petäistön (nykyinen Ryhmänjärvi) läpi Näiden järvien ”Petä”-/”Pätä”-nimiosa on jäänne vuoden 1323 rajaluettelon Petäjoen nimestä.
Nimen ”ruotsalaismuoto” on säilynyt edellä mainittujen järvien nimissä sekä Sievin ja Raution sukunimissä Petäistö-muotoisena. Petäjäojan suunta on mielenkiintoinen, sillä sen jatke Maanselältä tultaessa kulkee edelleen joen pohjoisosasta samalla linjalla Raution Kukkarokivelle. Kukkarokivi on erittäin suurella todennäköisyydellä Novgorodin ja Ruotsin välinen verotusrajan merkkikivi eli Hanhikivi.
Kansojen
välinen raja
Viipurin linna perustettiin kolmannen ristiretken aikana Tyrgils Knutsson’in eli Torkkeli Knuutinpojan toimesta vuonna 1293 vilkkaan kauppapaikan suojaksi, idästä tulevia valtauspyrkimyksiä vastaan. Paikkaa ei valittu mielijohteesta, vaan tuhottu vanha karjalainen linnoitus oli entuudestaan tuttu ruotsalaisille kaupallisten yhteyksien ja ryöstöretkien kautta.
Heti ruotsalaisten suorittaman valtauksen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan uutta kivistä linnaa, joka joutui ottamaan vastaan Novgorodin ensimmäisen hyökkäyksen vuonna 1294.
Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 vakiinnutti rauhantilan ja loi samalla edellytykset Viipurin kasvulle. On tunnettua, että 1300-luvulla asutus oli siirtynyt linnan kaakkoispuolella olevalle niemekkeelle. Pian asutus valtasi niemekkeen ja sitä ryhdyttiin kutsumaan kaupungiksi eli Civitas. Varhaisin Viipurin kaupunkinimitys löytyy Vatikaanin arkistosta 1350-luvulta, vaikka Viipurilla ei ollut laillisia kaupunkioikeuksia.
Viipurille myönnettiin kauppaoikeudet 1400-luvun alussa ja vuonna 1403 niemelle kohonnut asutus sai Erik Pommerilaiselta kaupunkioikeudet.
Kirkot olivat ensimmäisiä ja hallitsevia rakennuksia Viipurissa keskiajalla. Kivirakenteista tuomiokirkkoa ryhdyttiin rakentamaan v. 1418, mutta se tuhoutui v. 1477 kaupungissa raivonneessa tulipalossa. Mustainveljesten kivistä luostarikirkkoa ryhdyttiin rakentamaan uuteen paikkaan vuonna v. 1481 ja Harmaidenveljesten luostarikirkkoa oletettavasti v. 1445. Luterilainen uskonpuhdistus lakkautti luostarit 1520-luvun alkupuolella, mutta kirkollinen merkitys ei silti vähentynyt.
Pohjanmaalla kansojen välistä rajaa siirrettiin asutuksen myötä
Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajan linjasta on useita erilaisia tulkintoja. Kiistaton on vain rajalinjan eteläisin osa, joka ulottui Viipurin itä- ja pohjoispuolelta Pihlajavedelle. Useimmin toistetun tulkinnan mukaan raja jatkui sieltä nykyisen Savon ja Keski-Suomen halki päättyen lopulta Pohjanlahteen. Tavallisten 1300-luvun ihmisten näkökulmasta rajaa ei ollut edes olemassa. Rajasopimuksella oli merkitystä vain etäisille valtakeskuksille, jotka riitelivät verotusalueista, Pohjanlahteen päättyvää rajaa on siirretty Suomen kansan asutuksen siirtyessä pohjoisemmaksi vuosisatojen kuluessa. Alkuperäinen kansojen raja on Sulevi Juholan määrittelemä raja.
Raution uskonnollisuus
Raution uskonnollinen historia kytkeytyy vahvasti lestadiolaisuuteen, ja se tunnetaan erityisesti yhtenä liikkeen vahvoista tukialueista Keski-Pohjanmaalla.
Mainitsemasi henkilöt edustavat rautiolaista uskonnollisuutta eri aikakausina ja eri herätysliikkeiden kautta:
Leonard Typpö (1868–1922)
Leonard Typpö oli Rautiossa syntynyt merkittävä vanhoillislestadiolainen vaikuttaja, valtiopäivämies ja kansanedustaja.
Vaikutus liikkeessä: Typpö oli yksi liikkeen keskeisimmistä maallikkosaarnaajista ja kirjoittajista. Hän toimi myös pitkään vanhoillislestadiolaisten kattojärjestön, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK), johtokunnassa.
Kirjallinen perintö: Hänet tunnetaan erityisesti virsien ja hengellisten laulujen tekijänä; monet hänen sanoittamansa laulut kuuluvat yhä Siionin laulut -kokoelmaan.
Leonard Typpö oli merkittävä vanhoillislestadiolaisen liikkeen laulun- ja virrentekijä, jonka tuotantoa on Siionin laulut -kokoelmassa. Hänen tunnettuja sanoituksiaan ovat muun muassa pääsiäisvirsi 105 "Aurinkomme ylösnousi", virsi 180 "Jeesus sanoi omillensa" sekä laulu "Neitseet te Siionissa"
Leonard Typpö – Raution viimeinen kansanedustaja
Muotokuvapiirroksen Leonard Typpöstä on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen
Rautio on minun kotikuntani. Itsenäisenä maalaiskuntana Rautio oli vuodesta 1865 alkaen, jolloin annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Raution kunta liitettiin Kalajoen kuntaan 1.1.1973. Rautiolaisuus on käsite. Rautiolaisuutta juhlitaan joka kesä viikon ajan.
Rautiolainen Leonard
Typpö valittiin
kansanedustajaksi ensi kerran vuonna 1911 Oulun läänin eteläisestä
vaalipiiristä Suomalaisen puolueen vaaliliitosta. Hän oli
ehdokkaana suomalaisen puolueen vaaliliitossa kaikkiaan seitsemällä
listalla, joista kahdessa ensimmäisenä nimenä ja viidessä mukana
toisena nimenä. Ykkösnimenä Typpö oli Rautio-Sievi-listalla,
jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan” sekä
Ylivieskan listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon”.
Toisena nimenä Typpö oli Saloisissa, Oulaisissa, Haapavedellä,
Limingassa ja Nivalassa. Alueellisesti varsin merkittävää oli se,
ettei Typpö ollut lainkaan ehdokkaana Kalajoen listalla. Saloisten
listan tunnus oli sama kuin Rautio-Sievin-listalla ja Oulaisten
listalla sama kuin Ylivieskassa. Haapaveden listan tunnus oli
”Kansallinen yksimielisyys”, Limingan listan ”Suomalainen
puolue” ja Nivalan listan ”Totuus maan perii”.
Typön
ensimmäinen kausi Suomalaisen puolueen kansanedustajana jatkui
vuoteen 1914 ja toisen kerran hän oli saman puolueen
kansanedustajana 1917-1918. Kolmannen kerran Leonard Typpö valittiin
eduskuntaan Kokoomuksen listoilta Oulun eteläisestä vaalipiiristä
vuonna 1918 ja hän oli mukana vuoteen 1921 saakka. Eduskunnan
valiokuntatyöskentelyyn hän osallistui lakivaliokunnassa ja
suuressa valiokunnassa. Vapaussodan aikana Leonard Typpö oli asunut
erään toisien edustajan kanssa helsinkiläisperheessä, jonka poika
oli murhattu juuri ennen sodan syttymistä. Edustajat olivat
pelänneet henkensä puolesta ja siksi he olivat terveinä miehinä
asuneet kahden viikon ajan erään professorin johtamassa sairaalassa
tämän suostumuksella vapaussodan taisteluissa haavoittuneiden
potilaiden joukossa.
Leonard Typön maallinen matka
päättyi 54 vuoden iässä kotona 27. päivänä kesäkuuta vuonna
1922 ilmeisesti aivokasvaimen, aivosuonten katkeamisen tai
aivokuumeen johdosta.
Lestadiolaisen herätysliikkeen
maallikkosaarnaajana ja virsirunoilijana sekä kansanedustajana
jälkimaailman tietoisuuteen jäänyt Leonard Typpö oli syntynyt 29.
tammikuuta 1868 torpparin, sittemmin talon isännän Kaarle
Heikinpoika Alatypön ja tämän ensimmäisen vaimoin Loviisa
Juhontytär Mäkelän kuudesta lapsesta vanhimpana.
Leonard
Typön kotitila ei ollut suuren suuri, maata on ollut vain noin
seitsemän hehtaaria ja tilalla on asunut Leonardin lisäksi kaksi
hänen veljeään. Leonard on mennyt ensimmäisen kerran naimisiin
18-vuotiaana itseään vuotta nuoremman Fredrika Nikodemuksentytär
Sipilän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Kuukausi toisen
lapsen syntymän jälkeen Leonard Typpö perheineen lähti
siirtolaiseksi Amerikkaan, missä he viipyivät hieman yli viiden
vuoden. Typöt asuivat Fitchburgissa Massachushetsin osavaltiossa ja
Leonard työskenteli rautalankatehtaassa. Amerikassa perheeseen
syntyi kolmas tyttö. Rautioon perhe palasi 1895 ja seuraavana vuonna
Frederika äiti kuoli kolmisen viikkoa perheen neljän lapsen
syntymän jälkeen.
Leonard Typpö vihittiin toiseen
avioliittoon 23. joulukuuta 1902 Anna Sorvarin kanssa. Leonardille ja
Anna syntyi viisi lasta, joista kaksi kuoli vain muutaman viikon
ikäisinä. Lapsista muistetaan Usko Typpö, joka isänsä tavoin
toimi pitkän ajan maallikkosaarnaajana. Leonard Typpö on
kirjoittanut erittäin runsaasti Siionin lauluja ja toimittanut
kaikkiaan kolme laulu- ja virsikokoelmaa. Ensimmäinen näistä
laulukirjoista ilmestyi vuonna 1902 ”Siionin kansan matkalaulut
elämän tiellä”-nimisenä. Kolmas laulukirja ilmestyi vuonna
1912. Silloin Leonard oli toiminut jo jonkin aikaa kansanedustajana.
Typpö oli aikansa vanhoillislestadiolaisuuden johtavia
hahmoja.
Lähde
Aarre
Aunola: Rautio-kirja
Matti Isomaa: Kalajokilaakson
kotiseutulukemisto
Leonard Typpö oli keskipohjalainen maanviljelijä ja erityisesti lestadiolainen maallikkosaarnaaja, joka tunnettuna saarnamiehenä ja vanhoillislestadiolaisena vaikuttajana houkuteltiin mukaan politiikkaan. Vaikka Typpö oli enemmänkin hengellinen vaikuttaja, nousi hän silti eduskuntauransa aikana keskeiseksi, pohjoissuomalaiseksi poliittiseksi vaikuttajaksi erityisesti heränneiden parissa.
Talollisen perheeseen Rautiossa 1868 syntynyt Leonard Typön (ent. Alatyppö) sanotaan olleen monitoiminen ja lahjakas mies. Toimeentulon perheelleen Typpö hankki maanviljelyksellä, vaikkakin suurimman osan hänen ajastaan veikin lestadiolainen saarnatoiminta. Typpö oli ahkera saarnamies ja kulki pitkin Pohjanmaata ja aina Yhdysvaltoja myöten saarnamatkoillaan. Leonard Typpö kuului vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen johtohenkilöihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) perustettiin 1906. Järjestön tavoitteena ja tarkoituksena oli herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa. Saarnatoimintansa ohella Typpö osallistui kirkon hallinnolliseen toimintaan kirkolliskokousedustajana. Konkreettisen uskonnollisen toimintansa ohella Typpö käytti luovuuttaan tuotteliaana virsirunoilijana sekä kirjoittamalla usein uskonnollisiin julkaisuihin.
Poliittisista puolueista Typölle läheisin oli Suomalainen puolue, jonka listoilta hänet useasti valittiin eduskuntaan. Suomalaisen puolueen ohjelma ja ideologia ovat hyvin yhteneväiset SRK:n tavoitteiden kanssa – kansanraittius, kristillissiveelliset elämäntavat ja isänmaallinen mieli. Ei siis ollut ihme, että Typpö, kuten monet muutkin lestadiolaiset maallikkojohtajat esim. (→) Juuso Runtti ja (→) Sakari Ainali, löysivät poliittisen kotinsa Suomalaisen puolueen parista. Ensimmäisen kerran Typpö asteli eduskunnan istuntoon 1911. Hänen kansanedustajauransa jatkui pienin tauoin aina vuoteen 1921 asti. Suomalaisessa puolueessa oli jo ensimmäisistä eduskuntavaaleista lähtien panostettu uskontokysymyksiin ja puolue olikin toistuvasti vaaleissa asettanut useita pappisehdokkaita. Herätysliikkeen kannattajien piirissä maallikkosaarnaajilla ja -johtajilla oli kuitenkin keskeisempi ja huomattavasti suurempi vaikutus kuin lestadiolaispapeilla. Tästä syystä puolueet pyrkivätkin asettamaan Pohjois-Suomessa ehdokkaaksi hyvin tunnettuja lestadiolaismaallikoita. Suomalainen puolue saavutti ja säilytti asemansa herännäisäänestäjien ykköspuolueena koko toisen venäläistämiskauden ajan eli ensimmäisistä eduskuntavaaleista aina itsenäistymiseen. Tämän jälkeen erityisesti Maalaisliitto nousi haastamaan Suomalaisen puolueen aseman Pohjois-Suomen heränneiden edustajana.
Leonard Typpö ei ollut lähtökohtaisesti järin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, vaan ajautui mukaan politiikkaan lähinnä muiden vetämänä. Suomalainen puolue tarvitsi uuden ääniharavan Oulun eteläiseen vaalipiiriin vuoden 1910 eduskuntavaaleihin. Puolue oli menettänyt vaalipiirissä edustajan paikan Maalaisliitolle edellisissä vaaleissa. Ehdokasasettelussa esille nousi rautiolainen maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja Leonard Typpö. Paikkakunnan vanhasuomalaisten ja vanhoillislestadiolaisten johtomies Otto Petäjistö sai houkuteltua saarnaajana hyvin tunnetun Typön asettumaan ehdolle. Kaikkien vanhoillislestadiolaisten siunausta Typön ehdokkuus ei kuitenkaan saanut. Ensimmäisissä vaaleissaan Typpö ei kuitenkaan vielä päässyt läpi.
Kuten muiden herännäispoliitikkojen tapauksissa myös Typön ollessa kyseessä, näytteli hänen uskonnollinen taustansa alusta alkaen suurta roolia hänen poliittisella urallaan Asettuessaan ehdolle Typpö oli jo vanhoillislestadiolaisuuden huomattavimpia johtomiehiä sekä tuotteliaan kirjallisen että saarnatoimintansa vuoksi. Hän oli tunnettu vuosikokous saarnaaja ja liikkui puhujamatkoillaan laajasti Kalajokilaaksossa, Oulun ja Raahen seuduilla sekä Tornionjokilaaksossa. Eräs kannattaja totesikin Typölle ennen vuoden 1911 vaaleja, että hänet oli asetettu ehdolle kaikkien uskovaisten kuin myös Suomalaisen puolueen puolesta. Hetken politiikassa toimittuaan myös Typpö itse totesi Kaiku-lehdessä 1916, että Suomalainen puolue oli vakavin ja tarmokkain uskonnon kannattaja. Typpö omaksui nopesti Suomalaisen puolueen ohjelman ja poliitikon roolin omakseen. Hän oli idealisti, joka kannatti erityisesti kokonaisuuden etua luokkaetuja vastaan. Vastapainona karsastamilleen luokkaeduille Typpö näki Suomalaisen puolueen, joka syyllistymättä minkään yhteiskuntaryhmän erityisintressien ajajaksi toimi kansankokonaisuuden parhaaksi. Vaikka talonpoika olikin, näki Typpö myös Maalaisliiton kuuluvaksi luokkapuolueiden piiriin. Luokkataistelunvastaisuus ja ajatus kansankokonaisuudesta vetosi ainakin osaan Pohjois-Suomen lestadiolaisväestöstä.
Vuoden 1916 eduskuntavaali kampanjassaan Typpö käytti jumalanpilkkapykälien käsittelyä esimerkkinä mm. sosialidemokraattien ja Ruotsalaisen kansanpuolueen epäluotettavuudesta uskontopolitiikassa. Suomalaisen puolueen toiminta oli hänen mukaansa pelastanut rikoslain jumalanpilkkapykälät. Suomalaista puoluetta markkinoitiin ”jumalankielteisyyden” vastaisena voimana, joka edusti turvallista esivaltaan. Vaikka Typpö olikin läpeensä hengenmies, oli hän myös varsin maltillinen ja suvaitsevainen. Hän kannatti muun muassa valinnaista siviiliavioliittoa, mutta ei sen sijaan voinut hyväksyä rajatonta uskonnonvapautta. Typpö oli perinteisen kristillisen valtion kannattaja ja uskoi, että vapaudesta seurasi pakanuutta. Hän edusti johdonmukaisesti omaksumaansa patriarkaalis-konservatiivista yhteiskuntakäsitystä ja tähän käsitykseen liittyi olennaisesti ajatus kristillisestä valtiosta.
Vuoden 1916 jälleen eduskuntaan valittu Typpö seurasi aitiopaikalta vuoden 1917 ja 1918 tapahtumia. Hänen puheensa, kirjoituksensa ja poliittiset kannanottonsa osaltaan muokkasivat pohjois-suomalaisten uskovien kuvaa tilanteesta. Typpö ei ollut innokas puheenvuorojen käyttäjä eduskunnassa, mutta välitti muutoin tuntojaan kannattajilleen. Typpö koki vuoden 1917 tapahtumat erittäin raskaina ja valitti huolta ja pelkoaan vaimolleen kirjeissään. Kesällä hän koki eduskunnan suorastaan vankilamaisena. Keskusteltaessa jumalanpilkkapykälistä Typpö totesi todellisten kristinuskon tunnustajien kokoneen historian eri vaiheissa häväistystä ja vainoa. Hän katsoi, että pilkalla ei ollut mitään arvoa, sillä kansan enemmistö kuitenkin kunnioitti Jumalan sanaa. Typpö uskoi, että syksyn 1917 eduskuntavaalit toisivat jälleen porvarienemmistön ja Suomalaiselle puolueelle lisää paikkoja. Kaiku-lehteen syksyllä 1917 kirjoittamassa artikkelissaan hän piti vasemmistoenemmistöisen hajotetun eduskunnan toimintaa häpeällisenä. Maa oli ajettu tukalaan asemaan siksi, että yhteiskuntapolitiikassa oli otettu huomioon vain yhden kansanluokan edut. Typpö oli huolissaan suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta ja kristinuskon asemasta. Sosialidemokraattien vallan jatkumisen Typpö näki johtavan pahempaan orjuuteen kuin keisarivallan konsanaan. Syksyn 1917 eduskuntavaalit palauttivat porvarienemmistön, joka päätyi julistamaan maan itsenäiseksi vuoden lopussa.
Itsenäistymistä seurasi koko kansaa ankarasti koetellut kansalaissota. Typön, kuten muidenkin lestadiolaispoliitikkojen, ensimmäiset tulkinnat puhjenneesta sodasta olivat etupäässä uskonnollisia. Typpö katsoi Jumalan vitsan alkaneen kurittaa kansaa, jolla oli edessään suuret kärsimykset. Suomalaisia kutsuttiin nyt kääntymykseen. Myös Typpö jäi useiden muiden kansanedustajien kanssa loukkuun pääkaupunkiin sodan alettua. Aikaansa punaisen Suomen pääkaupungissa hän vertasi elämään jalopeurain luolassa. Typön lehtikirjoitukset punaisesta Helsingistä olivat omiaan lisäämään sosialidemokraatteja kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä Pohjois-Suomen vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Kansalaissotaa seuranneessa valtiomuototaistelussa Typpö asettui Suomalaisen puolueen linjan mukaisesti monarkian kannalle. Hän perusteli valintaan myös uskonnollisilla syillä. Eduskuntapuheenvuorossaan elokuussa 1918 Typpö katsoi, että oli Jumalan johdatusta, että kansa sai itse valita valtiomuotonsa. Valtiomuodon tuli taata maan itsenäisyys ja palauttaa vahva laillinen järjestys. Rikkonainen ja puolueisiin jakautunut kansa tarvitsi kokoavan johtajan. Typön perusteluissa yhdistyivät vanhasuomalainen ajatus kansankokonaisuudesta, patriarkaalinen ihanne Herran pelossa vaeltavasta kansasta sekä lain ja järjestyksen korostus. Monarkian joutuessa kovaan vastatuuleen, totesi Typpö myös lujaan hallitusvaltaan rakentuvan tasavaltaisen valtiomuodon olevan hyväksyttävissä.
Leonard Typpö kuoli muutama päivä ennen vaaleja 1922 vasta 54-vuotiaana. Hänen tilalleen ei ehditty enää asettaa uutta ehdokasta. Typpö oli ollut vaalipiirissään Kokoomuspuolueen pääehdokas, joten hänen seuraajastaan käytiin kovaa keskustelua. Typön seuraajaksi ja hänen vanhoillislestadiolaisilta saatujen ääntensä perijäksi suositeltiin tuomiorovasti Mannermaata, joka valittiinkin eduskuntaan.
Typpö (e. Alatyppö), Leonard S 29.01.1868 Rautio K 27.06.1922 Rautio V talollinen Kaarle Alatyppö, Lovisa Alatyppö P1 Fredrika Sipilä 1886 – 1896 P2 Anna Lyydia Sorvari 1902 -
URA. maanviljelijä Rautiossa , oleskeli USA:ssa 1889-1895, lestadiolainen maallikkosaarnaaja, Suomalaisen puolueen kansanedustaja Oulun läänin eteläinen vaalipiiri 01.02.1911 – 08.12.1918, Kokoomuksen kansanedustaja 09.12.1918 - 04.09.1922
Lakivaliokunta, Suuri valiokunta
Kirkolliskokous
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Talonen Jouko, Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905-1929, 1988; Eilo Olavi, Leonard Typpö, teoksessa Keskipohjalaisia elämäkertoja, Kokkola 1995; Eduskunnan kirjasto, edustajamatrikkeli http://www.eduskunta.fi/thwfakta/hetekau/hex/hxent.htm,
luettu 30.10.2011.
Jenni Karimäki
Leonard Typön 346 laulua sisältävä Siionin kansan Matka-Laulut Elämän tiellä (1902–1916) tai lyhyesti Siionin Matka-Laulut ja Gustaf Skinnarin Jumalan lasten Rukous-, Ylistys- ja Kiitos-Wirsiä matkustaissamme elämän tietä läpi wihollisen maan Paratiisiin olivat suurimpia vanhoillislestadiolaisten käyttämiä kokoelmia ennen O. H. Jussilan kokoelmaa. Vuonna 1916 Oskari Heikki Jussila julkaisi Siionin laulut ja wirret, johon hän oli kerännyt 329 laulua. Hän toimitti laulukirjaa parisenkymmentä vuotta, poistaen ja lisäillen lauluja. Vuonna 1939 hän lopetti laulukirjan julkaisemisen.
Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950
Muotokuvan Klaus Korhosesta on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva
Klaus Korhonen (s. 1947)
Klaus Korhonen on rautiolaislähtöinen nykypäivän uskonnollinen vaikuttaja, jonka tausta on helluntailiikkeessä.
Toiminta: Hän on toiminut pitkään helluntaiseurakuntien pastorina ja lähetystyön vaikuttajana, muun muassa Avainmedia Lähetysjärjestön ja Fidan palveluksessa.
Kansainvälisyys: Korhonen on tunnettu erityisesti avustus- ja lähetystyöstä Itä-Euroopassa, kuten Romaniassa.
Klaus Korhosen (s. 1947) ura helluntailiikkeen parissa on kestänyt useita vuosikymmeniä, ja hän on toiminut liikkeen keskeisimmissä johtotehtävissä niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla.
Uran keskeiset vaiheet Suomessa
Korhonen on toiminut seurakunnanjohtajana kolmessa merkittävässä kaupungissa: [1]
Oulun helluntaiseurakunta: Johtaja vuosina 1984–1995.
Kuopion helluntaiseurakunta: Johtaja vuosina 1995–1998.
Helsingin Saalem-seurakunta: Suomen suurimman helluntaiseurakunnan johtaja vuosina 1998–2012.
Valtakunnallinen ja kansainvälinen vaikuttaminen
Korhonen on ollut keskeinen hahmo helluntailiikkeen järjestäytymisessä ja ulkoisissa suhteissa:
Suomen Helluntaikirkon johtaja: Hän toimi yhdyskunnan johtajana vuosina 2005–2009.
Ekumenia: Hän on toiminut neuvottelukunnan puheenjohtajana luterilaisen kirkon ja helluntaiherätyksen välisissä opillisissa keskusteluissa.
Kansainvälisyys: Korhonen on edustanut Suomea Euroopan helluntailaisten Pentecostal European Fellowship (PEF) -yhteisössä ja toiminut nuoruudessaan lähetystyöntekijänä ja seurakuntien istuttajana Itävallassa 10 vuoden ajan.
Toiminta "eläkevirassa"
Jäätyään eläkkeelle Saalemista vuonna 2013, Korhonen on jatkanut aktiivista työtä:
Itävalta: Hän palasi Itävaltaan mentoriksi tukemaan paikallisia pappeja ja opiskelijoita.
Romanityö: Viimeiset kymmenen vuotta hän on keskittynyt Fidan kautta Romanian romanien auttamiseen ja Toivon kipinä -kampanjaan.
Klaus ja Satu Korhonen vievät evankeliumia ja apua Euroopan köyhimmille
https://fida.fi/uutinen/klaus-ja-satu-korhonen-vievat-toivoa-euroopan-koyhimmille/
Klaus Korhonen on tehnyt puolisonsa Satu Korhosen kanssa pitkäjänteistä työtä Romanian romanien parissa erityisesti eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Tämä työ keskittyy Itä-Euroopan kaikkein syrjityimpien ja köyhimpien vähemmistöjen auttamiseen.
Toivon kipinä -avustustyö
Korhoset toimivat osana Fidan ja helluntaiseurakuntien Toivon kipinä -hanketta. Työn keskeisiä piirteitä ovat:
Käytännön apu: Avustustyö sisältää muun muassa ruoka-apua, koulunkäynnin tukemista ja elinolosuhteiden parantamista romanikylissä.
Hengellinen tuki: He vievät evankeliumia ja toimivat mentoroinnissa paikallisten uskovien parissa.
Romanian ja Itä-Euroopan alueet: Työ ulottuu useisiin kyliin Romaniassa, mutta Karpaattien alue on ollut erityisen keskeinen heidän toiminnalleen.
Karpaattien timantit (2024)
Tämä uusin teos on suoraan syntynyt tästä työstä. Kirja ei ole perinteinen fiktiivinen romaani, vaan se kokoaa yhteen tositarinoita ja elämäkertoja romaniväestön keskuudesta:
Kirja kuvaa Karpaattien vuoristossa asuvan monimiljoonaisen romaniväestön elämää, jota leimaavat usein karkotukset ja syrjintä.
Nimi "timantit" viittaa Korhosen näkemykseen romaniyhteisön jäsenten arvosta ja heidän kokemastaan hengellisestä muutoksesta vaikeiden olosuhteiden keskellä.
Teos toimii sekä todistuksena tehdystä työstä että äänenä niille, jotka jäävät usein yhteiskunnan marginaaliin.
Korhonen on itse todennut, että romanityö on opettanut hänelle erityisesti kiitollisuutta pienistä asioista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti