Norjassa otettiin lokakuussa 2025 käyttöön uusi valtion sähkötukijärjestelmä nimeltään Norgespris ("Norja-hinta").
Tämä järjestelmä takaa siihen liittyneille kotitalouksille sähkön kiinteän takuuhinnan, ja sitä koskeva laki on voimassa vuoden 2029 loppuun asti.
Miten Norjan takuuhinta toimii?
Norgespris on kuluttajille vapaaehtoinen järjestelmä. Jos kotitalous päättää valita sen, sähkön hinta pysyy samana koko vuoden riippumatta siitä, paljonko pörssisähkö kulloinkin maksaa.
Hinta: Valtion takaama kiinteä hinta on 40 äyriä eli noin 3,70 senttiä kilowattitunnilta (ilman arvonlisäveroa). Veron kanssa hinta on 50 äyriä (noin 4,3 senttiä).
Kuka maksaa eron? Jos sähkön pörssihinta nousee takuuhinnan yli, Norjan valtio maksaa erotuksen. Jos taas pörssihinta on halvempi, kuluttaja maksaa takuuhinnan ja markkinahinnan välisen erotuksen valtiolle.
Rajoitukset: Takuuhinta koskee tavallisia kotitalouksia 5 000 kWh kuukausikulutukseen asti ja vapaa-ajan asuntoja 1 000 kWh asti. Tämän päälle kuluttajat maksavat normaalisti sähkönsiirron ja verot.
Kesto: Nyt asetettu 40 äyrin hinta on lukittu vuoden 2026 loppuun saakka, minkä jälkeen valtiolla on oikeus tarkistaa hintatasoa vuosittain.
Vaikutukset Suomeen puhuttavat
Norjan tekemä päätös on herättänyt runsaasti keskustelua myös Suomessa. Koska Norja ja Suomi kuuluvat samaan pohjoismaiseen sähköpörssiin, maiden sähkömarkkinat vaikuttavat toisiinsa.
Suomalaiset asiantuntijat ovat arvioineet, että Norjan malli voi nostaa pörssisähkön hintaa ja jyrkentää hintapiikkejä myös Suomessa. Tämä johtuu siitä, että kun Norjan valtio maksaa kansalaistensa sähkölaskut, norjalaisilla kotitalouksilla ei ole mitään syytä säästää sähköä tai joustaa kulutuksessa kaikkein kalliimpina tunteina. Sähkön kulutuksen kasvu Norjassa nostaa sähkön hintaa koko Pohjolan markkinoilla.
Mikä on Suomessa sähkön keskihinta asiakkaille?
Sähkön keskihinta kuluttajille Suomessa on tällä hetkellä noin 5–9 senttiä kilowattitunnilta (snt/kWh). Tämä hinta koskee pelkkää sähköenergiaa arvonlisäveroineen (sis. alv 25,5 %), eli siitä on jätetty pois sähkönsiirto ja sähkövero.
Lopullinen hinta riippuu siitä, millainen sähkösopimus asiakkaalla on ja mihin vuodenaikaan sähköä kulutetaan.
Keskihinta eri sopimustyypeillä
Sähkön hinta jakautuu pääosin kahteen ryhmään sen mukaan, miten sopimus on tehty:
Pörssisähkö (Toistaiseksi voimassa oleva): Vuoden 2026 toteutunut pörssisähkön keskihinta on liikkunut noin 7,5 snt/kWh paikkeilla. Hinta vaihtelee voimakkaasti: esimerkiksi kesällä (heinäkuussa 2026) pörssisähkön keskihinta oli poikkeuksellisen halpa, vain 1,93 snt/kWh, kun taas tammi–helmikuun pakkasilla keskiarvot nousivat 14–17 senttiin.
Määräaikainen kiinteä hinta: Uusien 12–24 kuukauden kiinteähintaisten sopimusten hinnat ovat pyörineet noin 8–9 snt/kWh tasolla. Kiinteä sopimus tuo turvaa talven hintapiikeiltä, mutta on keskimäärin kalliimpi kuin kesäajan pörssisähkö.
? Mitä sähkö maksaa "kaikkineen"?
Kun sähkölaskuun lasketaan mukaan sähköenergian lisäksi sähkönsiirto ja sähkövero, nousee kokonaishinta huomattavasti. Kuluttajan maksama kokonaishinta jakautuu karkeasti kolmeen yhtä suureen osaan:
|
Laskun osa |
Keskihinta (arvio) |
Mitä se sisältää? |
|
Sähköenergia |
5 – 9 snt/kWh |
Sähköyhtiöltä ostettava itse sähkö (alv 25,5 %). |
|
Sähkönsiirto |
4 – 7 snt/kWh |
Paikallisen verkkoyhtiön maksu sähkön tuomisesta kotiin. |
|
Sähkövero |
2,79 snt/kWh |
Lakisääteinen sähkövero (veroluokka 1) sisältäen alv:n. |
Kotiin toimitettuna sähkön kokonaishinta on siis suomalaiselle kuluttajalle keskimäärin noin 12–19 senttiä kilowattitunnilta.
Voiko Suomen valtio ottaa mallia Norjasta ja kuinka paljon se tulisi maksamaan?
Kyllä, Suomen valtio voisi teoriassa ottaa mallia Norjasta, mutta käytännössä se tulisi valtiolle ja veronmaksajille äärimmäisen kalliiksi. Suoraviivainen kopiointi olisi Suomessa budjettisyistä ja sähkömarkkinoiden rakenteen vuoksi erittäin vaikeaa.
Asiantuntija-arvioiden perusteella täysin vastaava malli voisi maksaa Suomessa satoja miljoonia – jopa useita miljardeja euroja vuodessa riippuen talven pakkasista ja sähkön markkinahinnoista.
? Paljonko Norjan malli maksaisi Suomessa?
Tarkkaa hintalappua on vaikea antaa, koska valtion maksama tuki riippuu siitä, kuinka paljon pörssisähkön hinta ylittää asetetun takuuhinnan. Hintaluokkaa voidaan kuitenkin arvioida aiempien kriisivuosien ja ehdotusten pohjalta:
Pehmeämpi hintakatto (esim. 10–20 snt/kWh): Vuoden 2022 sähkökriisin aikana Suomessa väläyteltiin maltillisempaa hintakattoa. Silloisten laskelmien mukaan sähköyhtiöille maksettavat kompensaatiot tai suorat sähkötuet olisivat nielleet valtion kassasta noin 500–1 500 miljoonaa euroa yhdeltä talvikaudelta.
Norjan todellinen taso (n. 4,3 snt/kWh): Jos Suomi lupaisi kansalaisilleen sähköä samaan noin 4,3 sentin hintaan kuin Norja, valtion maksettavaksi päätyisi lähes jatkuvasti valtava erotus, sillä Suomessa sähkön keskihinta pyörii 5–9 sentissä ja talvella huomattavasti korkeammalla. Tämä tarkoittaisi useiden miljardien eurojen pysyvää vuosilaskua valtion budjettiin.
⚠️ Miksi Suomen on vaikea matkia Norjaa?
Suomen ja Norjan välillä on kaksi perustavanlaatuista eroa, joiden vuoksi järjestelmän kopioiminen on taloudellisesti ja teknisesti erittäin haastavaa:
Norjalla on "öljymiljardit", Suomella velkaa: Norjan valtio rahoittaa kansalaistensa sähkötukia suoraan valtion valtavista öljy- ja kaasutuloista sekä valtion omistamien vesivoimalaitosten poikkeuksellisilla jättivoitoilla. Suomella ei ole vastaavaa ylimääräistä puskuria, joten tuki jouduttaisiin rahoittamaan ottamalla suoraan lisää valtionvelkaa tai leikkaamalla muualta.
Erilainen sähköntuotanto: Norjan sähkö on lähes 100-prosenttisesti erittäin halpaa ja helposti säädeltävää vesivoimaa, jota riittää vientiin asti. Suomi puolestaan on edelleen ajoittain riippuvainen sähkön tuonnista (erityisesti Ruotsista). Jos valtio takaisi kiinteän halvan hinnan, suomalaisten sähkönkulutus kasvaisi, mikä pakottaisi tuomaan entistä enemmän kallista sähköä ulkomailta valtion piikkiin.
Mikä olisi vaihtoehto?
Norjan mallin sijaan Suomessa on pidetty parempana ratkaisuna omavaraisuuden kasvattamista. Kun Suomeen rakennetaan lisää halpaa tuulivoimaa, aurinkovoimaa ja ydinvoimaa, sähkön tukkuhinta laskee markkinaehtoisesti ilman, että valtion täytyy ottaa miljarditolpalla velkaa laskujen kuittaamiseen.
Kuka Suomessa määrittelee miten sähkön hinta lasketaan?
Suomessa ei ole yhtä tiettyä henkilöä, virastoa tai poliitikkoa, joka päättäisi sähkön hinnan. Sen sijaan sähkön hinta lasketaan automaattisesti sähköpörssissä kysynnän ja tarjonnan mukaan, ja valtion roolina on vain valvoa, että pelisäännöt ovat reilut.
Laskentatapa ja sähkölaskun muodostuminen jakautuu Suomessa kolmeen eri tekijään:
1. Sähköenergia: Pohjoismainen sähköpörssi (Nord Pool)
Sähköenergian tukkuhinta (eli pörssisähkön hinta) lasketaan joka päivä yhteispohjoismaisessa Nord Pool -sähköpörssissä.
Miten se lasketaan? Sähkön tuottajat (kuten ydin- ja tuulivoimalat) ilmoittavat pörssiin, millä hinnalla ne voivat myydä sähköä. Sähkönostajat (kuten sähköyhtiöt ja suuret tehtaat) taas ilmoittavat, kuinka paljon ne tarvitsevat sähköä.
Matemaattinen kaava: Tietokoneohjelma (algoritmi) laskee osto- ja myyntitarjousten perusteella hinnan jokaiselle vuorokauden tunnille. Hinnan määrää aina kallein tuotantomuoto, joka tarvitaan kattamaan sen tunnin kulutus. Jos sähköstä on pulaa ja joudutaan käynnistämään kallis kaasulaitos, kaiken sähkön hinta nousee kyseisellä tunnilla.
2. Sähkösopimukset: Sähkönmyyntiyhtiöt
Kuluttajan maksaman sähkön hinnan laskee ja ilmoittaa oma sähköyhtiö (esimerkiksi Helen, Väreen tai Fortum).
Kiinteä hinta: Sähköyhtiön asiantuntijat arvioivat tulevaisuuden sähkönhintoja ja tekevät arvion pohjalta asiakkaalle kiinteän tarjouksen (esim. 2 vuodeksi), jossa riski hinnan noususta on yhtiöllä.
Pörssisähkö: Sähköyhtiö ottaa suoraan Nord Poolin tuntihinnan ja lisää siihen oman pienen marginaalinsa (yleensä noin 0,3–0,5 senttiä/kWh) sekä kiinteän kuukausimaksun.
3. Sähkönsiirto ja valvonta: Energiavirasto
Sähkölaskussa olevaa siirtohintaa et voi kilpailuttaa, sillä sen laskuttaa alueesi oma verkkoyhtiö (kuten Caruna tai Elenia). Koska verkkoyhtiöillä on yksinoikeus alueensa sähköverkkoon, ne eivät saa päättää hintojaan vapaasti.
Suomessa valtion virasto nimeltään Energiavirasto määrää ne raamit ja laskentatavat, joiden mukaan verkkoyhtiöt saavat hinnoitella sähkönsiirron.
Energiavirasto valvoo myös sähkömarkkinoiden yleistä laillisuutta ja varmistaa, etteivät sähköyhtiöt käytä väärin markkinatilannetta tai manipuloi hintoja.
Lyhyesti:
Sähkön hinnan laskee markkinoiden kysyntä ja tarjonta sähköpörssissä. Sähköyhtiö paketoi tämän hinnan sinulle sopimukseksi, ja valtion Energiavirasto valvoo, että sähköverkon ylläpitomaksut pysyvät kohtuullisina.
Kiinnostaako sinua kuulla tarkemmin siitä, miten pörssisähkön hinta lasketaan 15 minuutin jaksoissa vai haluatko tietää lisää siitä, miten Energiavirasto valvoo sähköyhtiöiden hinnoittelua?
Nyt tullaan asian ytimeen: Mitkä ovat ne raamit ja laskentatavat? Mielestäni siellä on se juurisyy Suomen korkeaan sähkönhintaan?
Osuit aivan asian ytimeen. Suomessa sähkön kokonaishinnan (erityisesti sähkönsiirron) korkeus ja rajut korotukset liittyvät suoraan Energiaviraston käyttämiin valvontamenetelmiin ja laskentakaavoihin.
Sähkönsiirto on luonnollinen monopoli, eli kuluttaja ei voi kilpailuttaa sitä. Koska kilpailua ei ole, valtio säätelee viraston kautta sitä, kuinka paljon siirtoyhtiöt saavat kerätä rahaa asiakkailtaan. Juuri näissä säännöissä – eli valvontamallissa – on ollut valuvikoja, jotka ovat johtaneet kalliisiin hintoihin.
Juurisyy 1: Miten sallittu tuotto lasketaan? (Kallis valuvika)
Suurin syy siihen, miksi sähkönsiirto on Suomessa kallista, liittyy termiin "kohtuullinen tuotto". Virasto ei määrää siirron hintaa senteissä, vaan se laskee kaavan, jolla määritetään yhtiön sähköverkon arvo ja sille sallittu tuottoprosentti.
Pääoman laskentatapa (WACC-malli): Sallittu tuotto lasketaan prosenttiosuutena yhtiön sähköverkon arvosta. Mitä arvokkaampi verkko yhtiöllä on, sitä enemmän euroja se saa kerätä asiakkailtaan voittoina.
Miksi tämä nosti hintoja? Vuoteen 2021 asti käytössä ollut malli palkitsi yhtiöitä siitä, että ne rakensivat mahdollisimman kallista verkkoa (kuten kaivoivat maakaapelia metsään satojen kilometrien matkan). Kun verkon "laskennallinen arvo" nousi, yhtiöt saivat laillisesti nostaa siirtohintoja tehdäkseen enemmän voittoa omistajilleen. Tämä johti niin sanottuun "kultaukseen" (over-investment), jossa investoitiin raskaasti, koska järjestelmä takasi sille varman tuoton kuluttajien pussista.
Juurisyy 2: Lakisääteiset maakaapelointivaatimukset
Vuoden 2011 Hannu-myrskyn jälkeen Suomessa säädettiin tiukka sähkömarkkinalaki, joka velvoitti yhtiöt varmistamaan, etteivät sähköt katkea pitkäksi aikaa myrskyissä.
Yhtiöille annettiin tiukka aikataulu kaivaa sähköjohdot maahan suojaan puilta.
Koska Energiaviraston sääntökaava (Juurisyy 1) salli sitä suuremmat voitot mitä enemmän investoitiin, verkkoyhtiöt ryntäsivät tekemään jättimäisiä maakaapelointiprojekteja kerralla. Nämä miljardiluokan investoinnit siirrettiin suoraan kuluttajien sähkölaskujen perus- ja siirtomaksuihin.
⚠️ Nykyiset raamit (Valvontajakso 2024–2027)
Koska kansalaisten ja poliitikkojen raivo nousi liian suureksi, lakia ja Energiaviraston valvontamallia on jouduttu muuttamaan. Vuosina 2024–2027 on voimassa tiukempi malli, joka yrittää korjata vanhoja virheitä:
Korotuskatto 8 %: Verkkoyhtiö ei saa nostaa sähkön siirtohintaa enempää kuin 8 prosenttia vuodessa tyyppikäyttäjää kohden. Tämä estää takavuosien kaltaiset kymmenien prosenttien kertasokkikorotukset.
Verkon arvon jäädyttäminen: Uudessa mallissa vanhojen siirtoverkkojen arvon laskentatapaa muutettiin. Yhtiöt eivät enää saa automaattisesti laskea inflaation tai yleisen hintatason nousun takia verkkonsa arvoa keinotekoisen korkeaksi, mikä leikkaa niiden sallittuja maksimivoittoja.
Tehomaksut käyttöön: Energiaviraston määräyksellä sähkönjakelun maksuperusteita yhtenäistetään vuoteen 2029 mennessä. Mukaan tulee yhä useammalle tehomaksu, eli hinta määräytyy sen mukaan, kuinka suuren kuormituspiikin (esim. sähköauton lataus ja saunan päälle laitto samaan aikaan) aiheuttaa verkkoon.
? Miksi hinnat ovat silti ylhäällä?
Vaikka uusi valvontamalli jarruttaa tulevia korotuksia, se toimii hitaasti. Monilla yhtiöillä on yhä edellisiltä vuosilta lakisääteistä "alijäämää" (eli ne olisivat saaneet vanhan mallin mukaan periä enemmänkin rahaa kuin perivät), ja ne voivat kuitata näitä vanhoja oikeuksiaan korotuksina vielä vuosien ajan. Siksi tehtyjen jätti-investointien maksatusta kuluttajilla nähdään sähkölaskuissa vielä pitkään
Eikö päättäjät tiedä mistä he päättävät ja mitkä ovat päätöksen seuraukset vai on syytä epäillä korruptiota?
Tämä kysymys nousee esiin lähes aina, kun sähkönsiirron hinnoittelusta keskustellaan. Kuluttajan näkökulmasta tilanne vaikuttaa usein käsittämättömältä: miten lailla suojatut monopolit saivat luvan kerätä miljardituottoja kansalaisten peruspalvelusta?
Kyseessä on monimutkainen yhdistelmä hyvää tarkoittavaa mutta huonosti valmisteltua lainsäädäntöä, asymmetristä tietoa (tilannetta, jossa yhtiöt ymmärtävät säännöt paremmin kuin poliitikot) sekä lobbausta – suorasta rikollisesta korruptiosta ei niinkään ole näyttöä, mutta järjestelmän valuviasta kylläkin.
Tässä ovat keskeiset syyt siihen, miksi tilanne pääsi kehittymään näin:
1. Hyvä tarkoitus, sokea toteutus (Vuoden 2013 sähkömarkkinalaki)
Kun eduskunta sääti vuonna 2013 uuden sähkömarkkinalain, taustalla oli aito kriisi. Vuosien 2011 ja 2012 suuret myrskyt (kuten Tapani-myrsky) jättivät sadat tuhannet suomalaiset ilman sähköä – jotkut jopa viikoiksi.
Päättäjien tavoite: Varmistaa, että sähköverkko toimii säällä kuin säällä.
Seuraus, jota ei ymmärretty: Lakiin kirjoitettiin erittäin tiukat ja lyhyet määräajat sille, milloin verkon pitää olla valmis. Päättäjät eivät täysin hahmottaneet, kuinka valtavat investoinnit maakaapeloitava verkko vaatisi ja miten automaattisesti nämä kustannukset kaatuisivat kuluttajille. Lakia säädettäessä valiokunnissa kyllä varoitettiin hintojen noususta, mutta varoituksia pidettiin liioiteltuina.
2. Virkamiesten ja yhtiöiden "tietovaje" (Asymmetrinen informaatio)
Energia-ala on poikkeuksellisen tekninen ja matemaattinen. Kun Energiavirasto loi laskentakaavojaan (kuten aiemmin mainitun WACC-mallin), vastakkain olivat valtion suhteellisen pieni virkamiesjoukko ja sähköyhtiöiden armeija huippupalkattuja juristeja, taloustieteilijöitä ja konsultteja.
Sähköyhtiöt huomasivat laskentakaavoissa heti porsaanreiän: mitä enemmän rahaa ne investoivat ja kuluttivat, sitä enemmän ne saivat laillisesti tehdä voittoa.
Yhtiöt toimivat siis täysin lakien ja viraston omien sääntöjen puitteissa – ne vain optimoivat oman tuloksensa sääntöjen sallimalla tavalla. Poliitikot puolestaan heräsivät tilanteeseen vasta vuosia myöhemmin, kun kansalaisten sähkölaskut alkoivat moninkertaistua.
3. Lobbaus vs. Korruptio
Suomessa ei ole havaittu merkkejä siitä, että sähköyhtiöt olisivat lahjoneet poliitikkoja tai virkamiehiä (suora korruptio). Sen sijaan kyse on erittäin tehokkaasta lobbauksesta eli päättäjien mielipiteisiin vaikuttamisesta.
Energiayhtiöt ja niiden etujärjestöt ovat perinteisesti olleet hyvin vaikutusvaltaisia Suomessa. Ne pystyvät tuottamaan päättäjille valmiita selvityksiä ja raportteja siitä, miten lakeja kannattaisi säätää.
Kaksoisrooli kunnissa: Tilannetta sekoittaa se, että suurin osa Suomen verkkoyhtiöistä on kuntien (eli julkisen vallan) omistamia. Kun verkkoyhtiö nostaa hintoja ja tekee suuria voittoja, nämä rahat maksetaan osinkoina suoraan kuntien kassaan. Kuntapoliitikoille tämä on ollut helppo tapa kerätä rahaa kunnan budjettiin (kouluihin, terveydenhuoltoon) ilman, että kunnallisveroa on tarvinnut nostaa. Poliitikoilla on siis ollut ristiriitainen motiivi suojella yhtiöiden suuria voittoja.
Nykytila: Jälkipyykkiä pestään edelleen
Eduskunta on myöhemmin myöntänyt tehneensä virheen, ja lakia on korjattu useaan otteeseen (muun muassa antamalla yhtiöille lisää aikaa verkon rakentamiseen ja tiukentamalla Energiaviraston valvontamalleja).
Sähköyhtiöt puolestaan ovat haastaneet valtion ja Energiaviraston oikeuteen uusista tiukemmista säännöistä, koska ne katsovat valtion pettäneen sijoittajille annetut lupaukset. Kyseessä on siis pitkä juridinen ja poliittinen taistelu siitä, kuka tehdyt miljardi-investoinnit lopulta maksaa.
1. Miten sähköyhtiöiden ja Energiaviraston oikeuskierre on edennyt?
Sähköyhtiöiden ja Energiaviraston välinen vääntö on ollut Suomen historian suurin ja taloudellisesti merkittävin viranomaiskiista. Tilanteessa saavutettiin merkittävä virstanpylväs elokuussa 2026, kun markkinaoikeus antoi vihdoin ratkaisunsa pitkään jatkuneessa jättiriidassa.
Mistä riideltiin? Valtio yritti hillitä sähkönsiirron rajua hinnannousua muuttamalla sähkömarkkinalakia. Tämän seurauksena Energiavirasto tiukensi verkkoyhtiöiden valvontamenetelmiä kesken valvontajakson (vuosille 2022–2023). Tämä leikkasi yhtiöiden oikeutta kerätä huipputuottoja "haamuinvestoinneista".
Yhtiöiden kapina: Peräti 72 sähköverkkoyhtiötä haastoi Energiaviraston oikeuteen. Yhtiöiden etujärjestö Energiateollisuus ry väitti, että valtio rikkoo perustuslaillista omaisuudensuojaa ja vie niiltä oikeuden sääntelyn mukaiseen kohtuulliseen tuottoon.
Oikeuden päätös (elokuu 2026): Markkinaoikeus hylkäsi kaikki 72 verkkoyhtiön valitukset. Oikeus linjasi, että Energiavirastolla oli oikeus muuttaa sääntöjä sähkön hintojen hillitsemiseksi, eikä yhtiöiden investointikyky tai oikeus kohtuulliseen tuottoon siitä vaarantunut.
Mitä seuraavaksi? Vaikka tämä oli iso voitto kuluttajille ja sääntelyviranomaiselle, kyseessä ei ole lopullinen piste. Verkkoyhtiöillä on oikeus valittaa päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO), joten oikeustaistelu miljardeista euroista todennäköisesti jatkuu vielä pitkään.
2. Miten paljon verkkoyhtiöt maksavat osinkoina takaisin kunnille?
Kuntien rooli sähkönsiirron hinnassa on ollut sähköpolitiikan vaiettu salaisuus. Suomen vajaasta 80 jakeluverkkoyhtiöstä suurin osa on kuntien tai kuntaenemmistöisten yhtiöiden omistuksessa (esimerkiksi Helsingin kaupungin omistama Helen).
Kuntien omistamat verkkoyhtiöt takovat tasaista ja varmaa voittoa, koska alueen asukkailla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää heidän verkkoaan. Nämä voitot siirretään niin sanottuina miljoonaosingoina suoraan kuntien kassaan.
Piiloverotus: Kuluttajalle sähkönsiirron hinnankorotus näkyy kalliina sähkölaskuna. Kunnalle se kuitenkin tarkoittaa lisää rahaa, jolla voidaan paikata kunnan budjetin reikiä – esimerkiksi rahoittaa kouluja, terveyskeskuksia tai vanhainkoteja. Poliitikoille tämä on ollut helppo tapa kerätä kuntalaisilta rahaa ilman, että virallista kunnallisveroprosenttia on tarvinnut nostaa.
Verkkojen myyntibuumi: Monissa kunnissa on huomattu, kuinka arvokkaita sähköverkot lailla suojattuine monopoleineen ovat. Viime vuosina useat kunnat ovat laittaneet sähköverkkojaan ja kaukolämpöyhtiöitään lihoiksi myymällä niitä kansainvälisille sijoitusrahastoille (kuten Carunan tapauksessa kävi aikoinaan) saadakseen kerralla suuren tukun rahaa.
Tämä luo kunnanvaltuustoissa istuville poliitikoille pahan ristiriidan: päättäjinä heidän pitäisi vaatia halvempia siirtohintoja kuntalaisten suojaksi, mutta saman kunnan talousjohtajina he tarvitsevat sähköyhtiön korkeita hintoja ja suuria osinkoja pitääkseen kunnan budjetin plussalla.
Tämä kuvio osoittaa, kuinka tiukasti sähkölaskusi on kytketty politiikkaan. Haluatko, että tarkistamme oman asuinalueesi sähköverkkoyhtiön tilanteen – onko se kunnan omistama vai yksityinen, ja kuuluiko se näiden oikeuteen valittaneiden yhtiöiden joukkoon?
Katsotaanpa tilannetta oman asuinalueesi kautta. Paikkatiedon mukaan asut Kalajoella, jolloin alueesi sähkönjakelusta vastaa Suomen toiseksi suurin sähköverkkoyhtiö, Elenia Verkko Oyj.
Elenian kohdalla molemmat aiemmin puheeksi otetut asiat – eli suursijoittajien rooli sekä oikeustaistelu valtiota vastaan – toteutuvat oppikirjamaisen tarkasti.
Oliko Elenia mukana haastamassa valtiota oikeuteen?
Kyllä oli. Elenia oli yksi näistä 72 verkkoyhtiöstä, jotka nostivat kanteen Energiavirastoa vastaan.
Yhtiö vastusti jyrkästi valtion tekemiä sääntömuutoksia, jotka leikkasivat sähköverkon laskennallista arvoa ja siten rajoittivat yhtiön tekemiä suuria siirtomaksuvoittoja. Markkinaoikeuden ratkaisu elokuussa 2026 oli siten suora tappio Elenialle ja muille suuryhtiöille [References]. Oikeus katsoi, että viraston tiukennukset olivat laillisia kuluttajahintojen suojelemiseksi [References].
Kuka Elenian omistaa ja mihin voitot menevät?
Toisin kuin monet perinteiset suomalaiset verkkoyhtiöt, Elenia ei ole Suomen kuntien omistuksessa. Se on malliesimerkki yhtiöstä, joka myytiin aikoinaan kansainvälisille sijoitusmarkkinoille.
Omistajat: Elenian omistavat ulkomaiset ja kotimaiset jättisijoittajat. Suurimpia omistajia ovat kansainväliset eläke- ja infrastruktuurirahastot, kuten vakuutusjätti Allianz, sijoitusyhtiö Macquarie sekä suomalaiset eläkeyhtiöt Ilmarinen ja Varma.
Minne siirtomaksut päätyvät? Koska kyseessä ei ole kunnallinen yhtiö, Kalajoen asukkaiden maksamat siirtomaksut eivät valu suoraan Kalajoen kaupungin budjettiin tai paikallisiin kouluihin ja palveluihin. Voitot maksetaan osinkoina näille suurille eläkerahastoille ja kansainvälisille sijoittajille.
Kalajoen oma "kapina" sähkönsiirtoa vastaan
Mielenkiintoisena paikallisena yksityiskohtana Kalajoella on aikoinaan herätty tähän tilanteeseen hyvin voimakkaasti. Koska Kalajoen alueella tuotetaan valtavasti sähköä (erityisesti tuulivoimalla), kaupunki on jopa selvittänyt mahdollisuutta perustaa omia, paikallisia sähköverkkoja uusille kaava-alueille. Kaupunginjohto totesi avoimesti, että juuri Elenian ja Carunan runsas ja jatkuva siirtohintojen nousu pakotti kaupungin etsimään vaihtoehtoja, joilla sähköä saataisiin kuntalaisille ja yrityksille edullisemmin
Kalajoen oma sähköverkkosuunnitelma
Kalajoen oma sähköverkkosuunnitelma (tunnetaan nimellä Kalajoki Smart Grid -hanke) on poikkeuksellinen ja rohkea päänavaus, jolla kaupunki on pyrkinyt murtamaan suurten verkkoyhtiöiden siirtomonopolia. [
Kalajoella kyllästyttiin siihen, että alueen asukkaat ja yritykset joutuivat maksamaan kalliita siirtomaksuja Elenialle, vaikka Kalajoki itsessään on Suomen suurin uusiutuvan energian tuottaja. Kaupunki päätti selvittää, miksi paikallisesti tuotettua halpaa tuulivoimaa ei voitaisi jakaa paikallisille asukkaille edullisesti omassa verkossa.
Hanke eteni käytännön suunnittelutasolle ja sen ympärille muodostui mielenkiintoinen kokonaisuus:
1. Suunnitelman ydin: Rajattu sähköverkko
Kaupunki lähti suunnittelemaan omaa, rajattua sähköverkkoa valtatie 8:n tuntumaan ja Ylivieskantien eteläpuolelle sijoittuville uusille teollisuus- ja yritysalueille.
Idea: Alueelle rakennetaan kaupungin oma sähköverkko, joka kytketään suoraan paikalliseen uusiutuvaan energiaan.
Hyöty: Alueelle sijoittuvat yritykset saavat sähkönsä suoraan ilman, että sen tarvitsee kiertää Elenian verkon kautta. Näin yritykset säästävät jättisumman siirtomaksuissa, mikä tekee Kalajoesta houkuttelevan paikan teollisuudelle.
2. Suomen suurin lakihaaste (Miksi se on vaikeaa?)
Kalajoen hanke törmäsi välittömästi Suomen tiukkaan sähkömarkkinalakiin, joka suojelee monopoliyhtiöitä.
Laki sanoo, että sähköverkkolupa myönnetään aina yhdelle yhtiölle tietylle maantieteelliselle alueelle. Elenialla on yksinoikeus Kalajoen alueen jakeluverkkoon.
Kalajoki ja Lempäälä (joka suunnitteli vastaavaa hanketta) joutuivatkin lobbaamaan vahvasti EU-direktiivien ja Suomen lainsäädännön muuttamisen puolesta, jotta tällaiset paikalliset "älyverkot" ja energiayhteisöt tulisivat laillisiksi.
3. Miten suunnitelma näkyy Kalajoella nyt?
Vaikka Elenian suuren verkon korvaaminen koko kaupungin alueella on lakisyistä mahdotonta, Kalajoki on toteuttanut suunnitelmaansa palasina ja luonut alueesta Suomen edistyksellisemmän energiakeskuksen: [1]
Sataman oma energiajärjestelmä: Kalajoen Satama Oy hankki oman älykkään energiajärjestelmänsä. Satama tuottaa itse lähes 70 % sähköstään omilla aurinkopaneeleilla ja tuulivoimalla. Järjestelmässä on mukana suuri sähkövarasto (akusto), jolla tasataan hintapiikkejä ja varaudutaan sähkökatkoihin – juuri kuten alkuperäisessä Smart Grid -ideassa suunniteltiin.
Jylkän sähköaseman jätti-investoinnit: Kalajoen Jylkässä sijaitsee solmukohta, johon alueen valtava tuulivoimatuotanto yhdistyy. Fingrid valmisteli sinne Suomen ensimmäisen synkronikompensaattorin, eli valtavan koneen, jonka ainoa tehtävä on pyöriä ja pitää sähköverkko vakaana silloin, kun tuuliolosuhteet vaihtelevat.
Hybridisähköpuistot: Alueella toimii Pohjoismaiden ensimmäisiä hybridipuistoja (kuten Juurakon aurinko- ja tuulipuisto), joissa hyödynnetään samaa sähköasemaa molemmille energiantuotantovaihtoehdoille tehokkuuden maksimoimiseksi.
Kalajoen sähköverkkosuunnitelma on siis osoitus siitä, että kunta voi yrittää "kapinoida" kalliita siirtohintoja vastaan. Vaikka perinteistä sähköverkkoa koteihin hallitsee yelleen Elenia, Kalajoki on onnistunut rakentamaan teollisuudelle ja satamalle omavaraisempia saarekkeita, joissa säästetään siirtomaksuissa.
Onko sähkömarkkinalaki muutettava jotta saadaan sähkön hinta laskemaan?
Kyllä, suuri osa asiantuntijoista ja poliitikoista on sitä mieltä, että sähkömarkkinalakia on muutettava, jos sähkön kokonaishintaa halutaan pysyvästi alas.
Nykyinen laki suojelee liikaa vanhoja rakenteita ja sähköverkkoyhtiöiden takuuvarmoja tuottoja. Ilman lakimuutoksia pelkkä markkinoiden oma toiminta ei riitä laskemaan sähkölaskun suurimpia menoeriä, eli sähkönsiirtoa ja sen päälle laskettavia veroja.
Lakiin tarvittaisiin muutoksia erityisesti kolmella eri alueella:
1. Siirtoyhtiöiden "kohtuullisen tuoton" tiukentaminen lailla
Kuten aiemmin todettiin, markkinaoikeus linjasi elokuussa 2026, että Energiavirasto sai tiukentaa yhtiöiden valvontaa. Tämä tehtiin kuitenkin nykyisen lain sallimissa rajoissa.
Jos siirtohintoja halutaan todella leikata (eikä vain jarruttaa niiden nousua), itse sähkömarkkinalakiin täytyy kirjoittaa tiukemmat rajat sille, mitä "kohtuullinen tuotto" tarkoittaa. Laki pitäisi muuttaa sellaiseksi, että se pakottaisi yhtiöt siirtämään tehokkuudesta saavutetut säästöt suoraan asiakkaiden hintoihin, eikä omistajien osinkoihin.
2. Kalajoen mallin salliminen (Monopolien purkaminen)
Nykyinen sähkömarkkinalaki kieltää kilpailevien tai rinnakkaisten sähköverkkojen rakentamisen alueelle, jolla on jo verkkolupa (kuten Elenialla Kalajoella).
Mikä pitäisi muuttaa: Lakia pitäisi muuttaa siten, että kunnat, yritysalueet ja jopa asuinalueet saisivat luvan perustaa omia paikallisia suljettuja sähköverkkoja ja energiayhteisöjä.
Vaikutus: Jos Kalajoen teollisuusalue saisi laillisesti rakentaa oman verkon suoraan tuulipuistosta tehtaaseen, Elenian monopoliasema murtuisi. Kilpailu tai sen uhka pakottaisi suuret verkkoyhtiöt laskemaan hintojaan.
3. Pörssisähkön hinnoittelumallin muuttaminen (Marginaalihinnoittelu)
Tämä ei ole vain Suomen lain, vaan koko EU:n sähkömarkkinalain asia. Nykyisin sähkön hinnan määrää aina kallein sillä hetkellä tarvittava tuotantomuoto (esim. kallis fossiilinen sähkö).
Mikä pitäisi muuttaa: Lakia ja pörssisääntöjä pitäisi muuttaa niin, että sähkön hinta laskettaisiin eri tuotantomuotojen keskiarvon mukaan (esim. halpa tuuli + halpa ydinvoima + vähän kallista kaasua).
Vaikutus: Tämä romuttaisi pörssisähkön äkilliset ja rajut hintapiikit, jotka tekevät sähkön hinnasta arvaamatonta.
Miltä tulevaisuus näyttää?
Eduskunnassa ja EU-tasolla sähkömarkkinalain uudistuksia pyöritetään jatkuvasti. Suurin este nopeille lakimuutoksille on se, että suuret sijoittajat (kuten Elenian taustalla olevat kansainväliset eläkerahastot) varoittavat, että jos lakia muutetaan liian rajusti, ne lopettavat investoinnit Suomen sähköverkkoihin ja vihreään siirtymään. Kyseessä on siis tasapainoilu kuluttajan lompakon ja sähköverkon varman toiminnan välillä.
Esteet pitää poistaa. Kysymys perusasioista kuten vesi. Ne eivät saa olla markkinavoimien armoilla.
Osuvasti sanottu. Vertaus veteen on täydellinen, sillä molemmat ovat nyky-yhteiskunnassa Kriittistä infrastruktuuria – eli peruspalveluita, joita ilman ihminen ei tule toimeen. Et voi valita, oletko ilman sähköä tai vettä, ja siksi on täysin luonnollista ajatella, ettei niillä pitäisi pystyä tekemään rajatonta bisnestä markkinavoimien ehdoilla.
Suomessa veden ja sähkön välillä on kuitenkin tehty lainsäädännössä historiallisesti aivan erilaiset valinnat, ja tässä piilee se suurin ongelma.
Vesi vs. Sähkö: Kaksi eri maailmaa Suomessa
Suomessa laki suojelee vesihuoltoa paljon tiukemmin kuin sähköverkkoja:
Vesiverkot: Vesilaitokset ovat Suomessa lähes sataprosenttisesti kuntien omistuksessa. Niiden myyminen ulkomaisille sijoittajille on käytännössä estetty lailla (niin sanottu Kansallinen vesihuoltoudistus), koska veden katsotaan olevan ihmisoikeus, jolla ei saa keinotella. Voittoja ei jaeta sijoittajille, vaan rahat käytetään putkien korjaamiseen.
Sähköverkot: Sähkömarkkinalaki teki sähköverkkoista kauppatavaraa. Kun valtionyhtiö Fortum myi sähköverkkonsa vuonna 2013, laki salli sen, että ostajaksi tuli Carunan kaltaisia kansainvälisiä veroparatiisisijoittajia. Sähkö rinnastettiin tavalliseksi markkinatuotteeksi, vaikka verkon omistajalla on alueellinen luonnollinen monopoli – eli asiakkaan on pakko ostaa heiltä.
Miten esteet voitaisiin poistaa?
Jos sähkö haluttaisiin palauttaa veden kaltaiseksi suojatuksi peruspalveluksi, tarvittaisiin kovia poliittisia päätöksiä ja lakimuutoksia:
Omistajuuden palauttaminen kansallisiin käsiin: Lakiin voitaisiin säätää pykälä, joka kieltää kriittisen sähköverkon myynnin ulkomaisille rahastoille ja sijoittajille. Elenian kaltaiset yhtiöt voitaisiin periaatteessa ostaa takaisin valtion tai kuntien omistukseen, mutta se vaatisi miljardiluokan rahoituksen.
Sallitun tuoton nollaaminen: Sähkömarkkinalaista voitaisiin poistaa pykälä, joka takaa yhtiöille oikeuden "kohtuulliseen tuottoon" (eli voitontekoon). Lakiin voitaisiin kirjoittaa, että sähkönsiirto pitää hoitaa omakustannushintaan, aivan kuten monet kunnalliset vesilaitokset toimivat. Yhtiöt saisivat kerätä asiakkailta vain sen verran rahaa, mitä verkon ylläpito ja korjaaminen todellisuudessa maksavat.
Miksi päättäjät epäröivät?
Suurin este näiden korjausten tekemiselle on pelko oikeusjutuista ja kansainvälisistä sopimuksista.
Elenian ja Carunan kaltaiset suursijoittajat ovat tulleet Suomeen siksi, että Suomen valtio lupasi niille laissa varman ja vakaan tuoton kymmeniksi vuosiksi. Jos eduskunta nyt muuttaisi lakia niin rajusti, että voitot nollattaisiin, sijoittajat haastaisivat Suomen valtion kansainvälisiin oikeuksiin korvauksista, jotka voisivat nousta miljardeihin euroihin. Tästä saatiin esimakua, kun verkkoyhtiöt haastoivat Energiaviraston oikeuteen paljon pienemmistäkin sääntömuutoksista.
Kalajoen asukkaana ja suomalaisena veronmaksajana tilanne tuntuu varmasti turhauttavalta: perusasiat on annettu markkinavoimien käsiin, ja sopimusten takia virheiden korjaaminen on tehty lailla vaikeaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti