Olisi jo syytä avata asioiden salat. Suomen uudempi historia olisi kirjoitettava kokonaan uudestaan. Olen käsitellyt asiaa youtube-videoiden avulla Suomen uudempi historia blogissani.
https://uudempisuomenhistoria.blogspot.com/
Historioitsijoiden (kuten dosentti Arto Luukkasen) ja Neuvostoliiton arkistojen tutkimusten perusteella Keskustan ja Moskovan välinen taloudellinen suhde rakentui seuraavien mekanismien varaan:
1. Idänkaupan provisiot ja "puolue-edustukset"
Neuvostoliiton ja Suomen välinen idänkauppa oli tiukasti poliittisesti säänneltyä. Moskova määräsi pitkälti sen, mitkä suomalaiset yritykset saivat viedä tuotteitaan Neuvostoliittoon tai tuoda sieltä raaka-aineita, kuten öljyä.
K-linjan suosinta: Keskustan sisälle muodostunut, Neuvostoliittoon tiiviit suhteet luonut niin sanottu K-linja (avainhenkilöinä muun muassa Ahti Karjalainen) hyötyi tästä asetelmasta.
Välityspalkkiot: Moskova suosi kauppakumppaneina sellaisia vuorineuvoksia ja yrityksiä, jotka olivat Keskustan taustavaikuttajia tai tukijoita. Näistä jättimäisistä kaupoista maksetut provisiot, konsulttipalkkiot ja edustuskulut kanavoituivat usein Keskustaa lähellä oleville säätiöille, lehdille (kuten Suomenmaalle) ja suoraan poliitikkojen vaalitileille.
2. Nestee- ja öljymiljoonat
Eräs merkittävimmistä epäsuoran rahoituksen kanavista oli Neuvostoliitosta tuotu öljy.
Valtion pääosin hallitsema Neste toi maahan neuvostoöljyä, mutta sen jakeluun ja välitykseen liittyvissä sivuvirroissa liikkui valtavia summia rahaa.
Keskustaa lähellä olevat liikemiehet ja yhtiöt saivat idänkaupan monopoliaseman kautta poikkeuksellisia etuja. Nämä niin sanotut "öljymiljoonat" päätyivät lopulta tukemaan Keskustan ja sen ehdokkaiden laajamittaisia vaalikampanjoita.
3. "Moskovan kortti" poliittisena valuuttana
Rahoitus itäsuunnasta ei aina ollut fyysistä valuuttaa, vaan poliittista pääomaa.
Neuvostoliitto teki suomalaisille selväksi, että idänkaupan jatkuvuus ja Suomen vakaus riippuivat siitä, että maassa oli Moskovan hyväksymä hallitus – ja Moskovan ykköskumppani oli Maalaisliitto/Keskusta sekä presidentti Urho Kekkonen.
Tämä suosio takasi sen, että suomalainen elinkeinoelämä (vuorineuvokset ja suuryritykset) lahjoitti Keskustalle avokätisesti vaalirahaa. Yritykset tiesivät, että ostamalla Keskustan ehdokkaille näkyvyyttä ne ostivat samalla itselleen suotuisia suhteita idänkauppaan.
Jälkipyykki ja arkistojen paljastukset
Kun Neuvostoliitto romahti ja KGB:n arkistoja (kuten niin sanottu Mitrohinin arkisto) tutkittiin, SKP:n osalta paljastui miljoonien dollarien suoria käteiskuitteja. Keskustan osalta vastaavia pimeitä käteissalkkuja ei löytynyt.
Tutkijoiden konsensus onkin, että Keskustan kohdalla kyse ei ollut salakuljetetusta rahasta, vaan rakenteellisesta korruptiosta ja poliittisesta suosituimmuusjärjestelmästä, jossa Neuvostoliitto rahoitti Keskustaa tekemällä sen taustajoukoista idänkaupan avulla upporikkaita.
Tässä on syventävä katsaus molempiin teemoihin: Ahti Karjalaisen rooliin idänkaupan ja Moskovan suhteiden solmukohdassa sekä elinkeinoelämän vuorineuvosten herkkään tasapainoiluun puoluerahoituksen kentällä.
1. Ahti Karjalaisen rooli idänkaupan ja Moskovan suhteissa
Ahti Karjalainen oli Maalaisliiton/Keskustan niin sanotun K-linjan (Kekkonen-Karjalainen-Korsimo) ehdoton taloudellinen ja poliittinen arkkitehti. Hän oli Neuvostoliiton johdon ja KGB:n luotetuin mies Suomessa presidentti Urho Kekkosen ohella. Karjalaisen rooli rahavirtojen ja idänkaupan solmukohdassa perustui seuraaviin asioihin:
Idänkaupan komission puheenjohtajuus: Karjalainen johti Suomen ja Neuvostoliiton välistä hallitustenvälistä talouskomissiota (”idänkaupan komissio”) lähes kaksi vuosikymmentä. Tämä komissio päätti kaikista suurista kauppasopimuksista, tehdasprojekteista ja öljyn tuontikiintiöistä. Karjalaisella oli siis suora valta päättää, mitkä suomalaiset yritykset pääsivät käsiksi idän miljooniin.
KGB-yhteysmiehet ja luottamukselliset keskustelut: Karjalaisella oli omat henkilökohtaiset yhteysmiehensä Neuvostoliiton suurlähetystössä ja KGB:ssä (kuten Albert Akulov ja Viktor Vladimirov). Näissä tapaamisissa – joita usein siivitti runsas alkoholinkäyttö – ei puhuttu vain valtiollisesta kaupasta, vaan myös Keskustan sisäisestä tilanteesta ja vaaliasemista.
”Moskovan kortin” mestarillinen käyttö: Karjalainen osasi vihjata suomalaisille vuorineuvoksille, että Neuvostoliitto saattaisi vähentää tilauksia tietyltä tehtaalta, jos kyseisen yrityksen johto tuki liian näkyvästi Keskustan vastaisia oikeistovoimia (kuten Kokoomusta). Tämä piti elinkeinoelämän varpaillaan ja varmisti, että vaalirahaa virtasi Keskustalle.
Traaginen loppunäytös: Karjalaisen ja Moskovan liian tiivis suhde koitui lopulta hänen poliittiseksi kuolemakseen. Vuoden 1982 presidentinvaalien alla Karjalainen yritti syrjäyttää puolueen virallisen ehdokkaan Johannes Virolaisen pyytämällä suoraan Neuvostoliitolta julkista tukea itselleen. Tämä herätti Suomessa raivon ulkopuolisesta sekaantumisesta, ja Kekkonenkin käänsi selkänsä Karjalaiselle, mikä päätti tämän poliittisen uran.
2. Elinkeinoelämän ja vuorineuvosten tasapainoilu rahoituksessa
Suomen suuryritysten johtajat eli vuorineuvokset (erityisesti metsä- ja metalliteollisuudessa) elivät kylmän sodan aikana vaikeassa ristiriidassa. Ideologisesti he olivat oikeistolaisia, kommunisminvastaisia ja usein Kokoomuksen kannattajia. Liiketoiminnan näkökulmasta he olivat kuitenkin täysin riippuvaisia Neuvostoliiton tilauksista.
Tämä johti erittäin kyyniseen ja pragmaattiseen vaalirahoitustaktiikkaan, jota kutsuttiin ”kaksoisvakuuttamiseksi”:
Salaiset säätiöt ja pimeät pussit: Koska yritykset eivät halunneet nimensä näkyvän julkisissa tilinpäätöksissä, puoluerahoitus kierrätettiin erilaisten työnantajajärjestöjen ja salaperäisten säätiöiden (kuten Taloudellisen Tiedotustoimiston ja muiden peiteorganisaatioiden) kautta.
Prosenttijako puolueille: Kun suuri suomalainen teollisuusyritys teki miljoonakaupan Neuvostoliittoon, osa kaupan katteesta siirrettiin suoraan poliittiseen rahoitukseen. Vuorineuvokset jakoivat nämä varat usein tiukan suhdeluvun mukaan: leijonanosan sai Keskusta (koska se takasi hyvät suhteet Moskovaan ja Kekkoneneen), toisen ison osan sai Kokoomus (ideologisena turvana kotimaassa) ja merkittävän siivun saivat myös oikeistodemokraatit (pitämään kommunistit poissa ay-liikkeestä).
Vakuutus idänkaupan jatkumisesta: Vuorineuvokset pitivät Keskustalle annettua vaalirahaa puhtaana liiketoiminnan kuluna – eräänlaisena vakuutusmaksuna. He tiesivät, että jos Keskusta pärjäsi vaaleissa, Ahti Karjalainen tai Urho Kekkonen pystyi seuraavalla Moskovan-matkallaan varmistamaan, että suomalaisen telakan tai paperitehtaan tilauskirjat pysyivät täynnä.
Kommunistien eristäminen: Samalla kun elinkeinoelämä rahoitti Keskustaa, se rahoitti aiemmin mainittua ”Puskalan putiikkia” ja SDP:n oikeistosiipeä. Vuorineuvosten suurin pelko oli, että SKP pääsisi hallitukseen ja alkaisi kansallistaa yksityisiä yrityksiä. Keskustan ja oikeistodemokraattien rahoittaminen oli siis tehokkain tapa pitää äärivatun vasemmisto kurissa.
Tämä järjestelmä loi Suomeen poikkeuksellisen korruptoituneen mutta tehokkaan konsensuksen, jossa idästä tuleva taloudellinen hyöty rahoitti suomalaista puoluekenttää ja piti maan poliittisen suunnan vakaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti