MA 03.11.2025 Kalajoen puualanyritysten historiaa

 

Tyngän myllyn historiaa

Tyngän mylly sijaitsee Kalajoen keskustasta noin 10 kilometriä Ylivieskan suuntaan.

Hihnakoskeen alettiin v. 1916 suunnitella turbiinikäyttöisen myllyn rakentamista. Omistuspohjaksi valittiin osuuskunta. Oulun läänin kuvernööri vahvisti 27.1.1917 Tyngän Mylly-, Sähkö- ja Sahaosuuskunnan säännöt. Mylly ja saha saatiin valmiiksi kesällä 1917 ja toiminta käynnistyi saman syksyn aikana. Ensimmäinen mylläri oli Heikki Takkunen ja sahan tälläriksi eli raamin terien asettajaksi kutsuttiin Janne Torvi Rautiosta. Kun mylly ja saha olivat toimineet noin vuoden verran, alkoi kyliltä kuulua vetoomuksia sähkövalojen saamiseksi taloihin. Sähköasia ei kuitenkaan heti toteutunut, vaan vasta vuonna 1921. Osuuskunta otti pankista 400 000 markan lainan ja sillä rahoitettiin turbiini, generaattori, muuntajia ja muuta tarvittavaa kalustoa. Syksyllä rakennettiin sähkölinjat Pitkäsenkylään, Tyngälle ja Käännänkylään. Historiallinen hetki koitti 8. päivä joulukuuta 1921. Silloin sähkövalot syttyivät ensimmäisen kerran.

Yksi tärkeimpiä palveluja, mitä osuuskunta teki jäsenilleen, oli vuosikymmenien ajan harjoitettu sahatukkien ”leveranssikauppa”. Tämä leveranssi tarkoitti sitä, että isännät omasta metsästään toivat sahakuorman myllylle. Se mitattiin heti hevosen reessä ja sitten käveltiin myllykamariin, jossa kuorman hinta maksettiin isännälle kouraan. Tämä oli erittäin nopeaa, joustavaa ja mutkatonta puutavarakauppaa. Isännät saivat tilapäiseen ja kroonisempaankin kassakriisiin välitöntä apua.

Pulavuodet 1930-luvun alkupuolella menivät myllyn ohi melkein jälkiä jättämättä. Kun tuli viljasta hallavuosi, niin puutuloilla voitiin korjata tilannetta. Kun maakunnan sahoja meni konkurssiin, niin Tyngältä mentiin katsomaan, josko sieltä löytyisi jotain käyttökelpoista ostettavaa. Pula-aikana sähkön hintaa alennettiin 50 prosenttia. Sama tehtiin jauhatusmaksuille.

Kesällä 1937 rakennettiin uusi turbiinilaari ja siihen ostettiin uusi turbiini. Vuonna 1938 keskusteltiin vehnämyllyn rakentamisesta. Helmikuussa 1939 hyväksyttiin piirustukset. Vehnämylly saatiin valmiiksi melkein samana päivänä kun talvisota alkoi. Pommitusten varalta koko laitos naamioitiin kuusilla.

Syksyllä 1941 syyssateet jäivät tulematta ja joki jäätyi matalaan veteen. Sitten pakkastalven paksut jäät kuivasivat vähäisenkin veden melkein olemattomiin. Marraskuussa vesi oli niin vähänä, että jauhatus ja sahaus jouduttiin pysäyttämään. Talven jälkeen lumet sulivat ja vesi alkoi virrata. Turbiini lähti pyörimään ja kiviparit alkoivat jyristä. Se oli linnunlaulua keväällä 1942.

Sotien jälkeen vuonna 1950 perustettiin Kalajokilaakson Sähkö Oy, johon Tyngän myllyosuuskuntakin liittyi. 1960-luvulla alkoivat kotitarvemyllyt yleistyä ja se näkyi Tyngän Myllyn jauhatusmäärissä. Sähkön jakelutoiminta päättyi myllyltä vuonna 1984. Silloin osuuskunta myi koko toimialan Kalajoen Sähkö Oy:lle.

Nykyään Tyngän Myllyllä on myös myymälä, kyläkauppa, jossa on pieni kahvilakin. Tyngän Mylly on suosittu turistikohde Kalajoella. Tyngän Myllyn omat luomutuotteet etenkin ovat todella hyviä ja korkeatasoisia. Tyngällä tavataankin sanoa hyvällä syyllä, että Tynkä on Kalajoen pönkä!

Lähde
Risto Isokäännän kirjoitus Tyngän Myllystä

Tynkä, Kalajoki: Kiihdytysauto, mylly, karkkitehdas

https://areena.yle.fi/1-2845061

Sahateollisuuden historiaa Kalajoella

Santaholma Oy:n omistama Toimi-laiva

Juselikuksen saha

Kalajoen sahateollisuuden nousu alkoi 1870-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen alussa toimivat Hannilan, Pahikkalan ja Tavastvikin sahat sekä Niskakosken saha Rautiossa. 1890-luvun puolivälissä Kalajoella toimi kuusi ja Rautiossa kaksi vesisahaa. Kaikki olivat pieniä, yksiraamisia ja alle 1 000 tukkia vuodessa sahanneita laitoksia, jotka tarjosivat ansion yhteensä 25 henkilölle. Ensimmäinen suurempi saha Kalajoella oli F. A. Juséliuksen 1800-luvun loppuvuosina perustama Holman höyrysaha.
Kalajokisen talonpoikaissuvun perillinen Antti Juhonpoika Pahikkala (myöh. Santaholma) aloitti liikemiesuransa 1800-luvun lopulla kauppiaana. Santaholma myi tervaa ja paperipuuta sekä kävi graniittikauppaa Skotlantiin asti. Hän harjoitti myös valtameripurjehdusta. Liiketoiminnan tehostamiseksi perustettiin vuonna 1903 A. Santaholma Oy, jonka 1,5 miljoonan markan pääomasta 1/3 tuli Antti Santaholmalle ja loput hänet pojilleen. Yhtiön kotipaikkana oli aluksi Oulu, mutta vuonna 1909 kotipaikka muuttui Kalajoelle, minne yhtiön pääasiallinen tuotantokin oli siirtynyt.

Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909–1913 sahattiin vuosittain 130 000–330 000 tukkia. Niistä jalostui 2 788–5 500 standarttia erilaista puutavaraa. Työvoiman määrä vaihteli 74:stä 134 henkeen. Näillä luvuilla A. Santaholma Oy oli ylivoimaisesti suurin työnantaja Kalajoella. Lisäksi on huomattava, että hakkuut ja uitot tarjosivat ansiomahdollisuuksia rautiolaisille ja muidenkin lähikuntien asukkaille. Sahan työväki asui pääasiassa Plassilla, missä yhtiö omisti työväen asuntoja ja missä oli myös työväen omia mökkejä. Työvoiman puute ja liikennöintirajoitukset johtivat vuosina 1916–1918 seisokkeihin. Jokisuun sahan ohella Santaholmilla oli puuhiomo Pyhäjoella ja saha Haukiputaalla, Himangalla ja Raahessa.

Jokisuun sahan toiminta käynnistyi jälleen syksyllä 1919. Seuraavana vuonna sahatavaraa myytiin runsaat 4 300 standarttia. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Tämä näkyi tuotantoluvuissa, jotka nousivat vuonna 1930 noin 8 100 standarttiin. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahankin toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Santaholman merkitys työllisyyden ylläpitäjänä oli keskeinen myös maailmansotien välisenä kautena.

Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996. Yhteensä 93 toimintavuotensa aikana saha koki luonnollisesti monia uudistuksia ja muutoksia. Saharakennus oli aluksi suorakaiteen muotoinen, noin yhdeksän metriä leveä ja lähes 50 metriä pitkä rakennus. Sittemmin rakennusta laajennettiin useaan otteeseen, viimeksi vuonna 1985, jolloin rakennettiin uusi hakkurihuone. Samana vuonna hankittu uusi veistokone vaati katon korottamisen ja sisäänkäynnit pohjoispuolelle. Vuonna 1996 julkaistussa Timo Kantosen teoksessa ”Satakunta sahaa Suomessa” Jokisuun sahan päärakennusta kuvataan näin: ”Se on L:n muotoinen ja käsittää ylä- ja alasahan. Voimanvälityslaitteet ja sahakoneiden jalustat täyttävät alasahan ja yläsahassa sijaitsevat toimintakuntoiset kaksi raamisahauslinjaa. Viereinen voimalaitos sekä savupiippu ovat tiilirakenteiset.” Laivasta peräisin oleva höyrykone on harvinainen ja yhä toimintakykyinen trippelihöyrykone vuodelta 1916. Naakat ovat asuttaneet joen puolella sijaitsevan 38 metriä korkean savupiipun sahan hiljenemisen jälkeen.

Santaholman sahalla pitkään työskennellyt metsätalousinsinööri Esa Eroma on muistellut:
”Kun tukki oli kulkenut ykkösraamin läpi, oli pyöreä tukki sahattu pelkaksi, sivulaudoiksi ja losoiksi. Sydäntavarat matkasivat suoraan merkkipenkkiin, sivulaudat kakkoskantille ja losot jälleen alasahaan hakkurin kuljettimelle. Ennen hakkureiden tuloa losot ja kantista tulevat rimat poltettiin miiluissa sysiksi eli hiiliksi – – – Tapulissa sahatavarat sitten kuivuivat lastattaviksi ja laivattaviksi, useimmiten ulkomaille. Taaplarin työ oli todella raskasta ja siihen ei aivan joka pojasta ollut. On huomattava, että sahatavarat ovat taaplausvaiheessa tuoreita ja painavat kaksi-kolminkertaisesti kuivapainoonsa verrattuna. Tapulit olivat Kalajoella neljästä neljään ja puoleen metriin korkeita.”

Tänä päivänä kalajokista sahaperinnettä jatkaa Junnikkala Oy. Puu ja vesi ovat olleet pitkään perusta Junnikkalan suvun leipätyölle. Aarne Junnikkala valmisti 1950-luvulla puisia vesijohtoputkia. Hän osti myös sirkkelisahan, jolla perheen vanhin poika Ismo aloitti sahaustoiminnan. Vuonna 1960 Ismo Junnikkala perusti yksiraamisen sahalaitoksen. Heikki Junnikkala tuli mukaan toimintaan vuonna 1965, ja vuonna 1968 sahalinja muuttui kaksiraamiseksi. Ilpo Junnikkalan liittyessä remmiin vuonna 1971 vientitoiminta laajeni entisestään. Saha paloi vuonna 1980, mutta se rakennettiin uudelleen jo samana vuonna. Höyläämön rakentaminen vuonna 1987 paransi toimintaedellytyksiä entisestään. Moderni laitos työllistää nykyisin satakunta henkeä.

Juseliuksen saha

Juseliuksen reliefi

Sahateollisuuden läpimurtoaikaa oli Kalajoella 1870-luku. Koko maassa tapahtui suunnilleen samaan aikaan vastaavaa kehitystä, joka oli seuraus sahauskiintiöiden ja höyryvoiman käyttöä koskevien rajoitusten poistamisesta. Kuvernöörikertomuksen mukaan v. 1876 Kalajoen pitäjässä oli yksi sahalaitos, Hannilan raamisaha Pohjankylässä. Vuonna 1877 Kalajoella oli jo kolme sahaa ja neljäs perustettiin vuonna 1882. Höyrysahojen aikakausi alkoi paikkakunnalla hieman ennen vuosisadan vaihdetta. Ensimmäisen höyrysahan Kalajoki sai 1890-luvun alussa. Alb. Wulff rakennutti tuolloin Holman höyrysahan. Wulffin kokemat vastoinkäymiset johtivat pian konkurssiin ja vuosisadan vaihteessa Holman saha siirtyi maineikkaan puunviejän ja valtiopäivämiehen Fritz Arthur Juseliuksen omistukseen.

Holman ja Santaholman sahojen tulo Kalajoen suulle merkitsi todellista läpimurtoa jokilaakson sahateollisuudelle. Juseliuksen sahan aloittaessa toimintansa Suomessa elettiin vielä tsaarinvallan aikaa. Maan itsenäistyminen ja sitä seuranneet muutokset puunviennissä pystyneet lamauttamaan Holman sahaa. Vasta 1930-luvun taitteessa alkanut yleismaailmallinen pulakausi sen teki. Parhaimmillaan Juseliuksen saha työllisti yli sata henkilöä. Työpäivä oli pitkä ja rankka.

Vuorineuvos Fritz Arthur Juselius

Fritz Arthur Jusélius (13. kesäkuuta 1855 Pori – 8. helmikuuta 1930) oli varakas liike- ja teollisuusmies, vuorineuvos sekä elinkeinoelämän vaikuttaja. Hän toimi aktiivisesti Porin kunnallispolitiikassa ja edusti useina vuosina porvarissäätyä valtiopäivillä. Hän keräsi valtavan omaisuuden puutavarakaupalla, jonka parissa hän työskenteli 50 vuotta. Omaisuutensa hän säätiöi tukemaan lääketieteellistä tutkimusta.
17. toukokuuta 1887 Juséliukselle ja hänen ensimmäiselle vaimolleen, Blenda Moliisille, syntyi tytär, Sigrid Jusélius. Tytär oli isälleen kaikki kaikessa, ja vaikka Sigrid kuusivuotiaana vanhempiensa erottua muutti äitinsä mukana Tukholmaan, ei yhteydenpito Juséliuksen ja hänen välillä vähentynyt ollenkaan. 19. kesäkuuta 1898 Sigrid kuitenkin kuoli 11-vuotiaana keuhkotautiin, jonka hän sai tuhkarokon jälkitautina. Tyttären kuolema oli Juséliukselle suuri järkytys, ja halusi muistaa tytärtään kaikin keinoin. Hän rakensikin Sigridin muistolle Juseliuksen mausoleumin - rakennuksen, josta hänet nykyään parhaiten tunnetaan.
Sigrid jäi Juséliuksen ainoaksi lapseksi, sillä hänen myöhemmät avioliitot Edith Petrellin ja Berta Karlssonin kanssa eivät tuottaneet Juséliuksen harmiksi yhtään lasta. Ainoan lapsensa muistoksi Jusélius mausoleumin lisäksi myös perusti 3. toukokuuta 1927 Sigrid Juséliuksen säätiön. Säätiö on vielä nykyäänkin yksi Suomen varakkaimpia säätiöitä, ja se jakaa apurahoja lääketieteen tutkimuksia varten. Sigrid Juséliuksen Säätiö perustettiin Fritz Arthur Juséliuksen (1855-1930) testamentilla, hänen 11-vuotiaana kuolleen Sigrid tyttärensä muistoksi. Säätiön tarkoituksena on tukea kansallista ja kansainvälistä lääketieteellistä huipputason tutkimusta. Se on maan suurin yksityinen lääketieteellisen tutkimuksen tukija. Tämän vuoden (2010) myöntösumma oli 15 M€.

Mausoleumin lisäksi Porin kaupungissa näkyy Juséliuksen kädenjälki massiivisen, Porin Pohjoisrantaa dominoivan Porin puuvillatehtaan muodossa. Sen hän perusti yhdessä muutaman muun liikemiehen kanssa vuonna 1898, ja toimi myös hallituksen puheenjohtajana elämänsä loppuun asti.

Aamusta iltaan

Ostaessaan vuosisadan vaihteessa Holman sahan vuorineuvos Juselius oli juuri kokenut traagisen tapahtuman, joka varjosti hänen koko myöhäisempää elämää. Juselius oli tuolloin ulkoisesti miehuutensa parhaissa voimissa, 45-vuotias, monien menestyvien sahojen omistaja – mm. Oulaisissa ja Pyhäjokilaaksossa – ja muiden tuotantolaitosten omistaja. Hänen toimestaan rakennettiin uusia sahoja, esimerkiksi Santaholman myöhemmin omistama Pirttiniemen saha Raahessa.
Kalajoella Juselius ehti käydä vain harvoin. Juseliuksen saha toimi Kalajoella kolmekymmentä vuotta, mutta sen maineikas omistaja näyttää jääneen paikkakuntalaisille melko vieraaksi. Pohjois-Suomessa toimivien sahojen ja muiden tuotantolaitosten ylijohtajana toimi Iivari Vuorinen, joka johti myös Holman sahaa. Sahanhoitajina ovat toimineet ainakin Emil Sundvall, Oskari Syrjä, Pedersen ja Cavander. Konemestareina lienevät tunnetuimmat Pihlaja ja Wahlbäck, sahanasentajista Laukka, Koskinen ja Parhiala.

Heti Juseliuksen kauden alussa Holman yksikehäisen höyrysahan raamit alkoivat pyöriä entistä menestyksekkäämmin. Monen vuoden ajan sahattiin kolmessa vuorossa – jokaisessa 40-50 henkeä ja parhaina päivinä saha työllisti toistasataa ihmistä. Santaholman rakennuttama Jokisuun saha – vastapäätä Holman sahaa, joen toisella puolella – valmistui kivihiomoineen v. 1903. Työt Holman sahalla päättyivät Yhdysvalloista vuoden 1929 lopulla levinneen, yleismaailmallisen laman myötä. Lama pysäytti monta muutakin sahaa Suomessa lopullisesti 1930-luvun alussa. Hieman ennen sahauksen päättymistä vuorineuvos Juselius kävi viimeisen kerran Kalajoella. Hän liikkui arvonsa mukaisesti loistoautolla. Terveys oli jo heikentynyt ja matkoilla oli mukana sairaanhoitaja. F.A. Juselius kuoli helmikuussa 1930. Tuolloin Holman saha oli jo lopettanut toimintansa. Muutamaa vuotta myöhemmin Santaholma Oy osti koko sahalaitoksen ja siirsi sen koneiston muille tuotantolaitoksilleen.

Holman saha tarjosi vuosikymmenien kuluessa työtä kymmenille perheille. Etäämmältäkin tultiin, mm. Porista, Juseliuksen kotiseudulta saapui työväkeä. Usein Kalajoesta muodostui ”siirtolaisten” pysyvä asuinpaikka. Työpäivä oli 10 tuntia. Työpäivä alkoi sahalla aamulla kello kuusi. Monet joutuivat lähtemään kotoaan jo tuntia aikaisemmin, muutamat vieläkin aikaisemmin. Silloin kun kyseessä oli suuren lapsiperheen äiti, olosuhteet olivat piinallisen ankarat ja raskaa. Useiden kilometrien työmatka kuljettiin mennen tullen jalkaisin. Parhaina aikoina sahalla oli toistakymmentä hevosta, normaalisti 5-6. Talvisaikaan sahatavaraa ajettiin joen yli Ämmään, jossa Juseliuksella oli toinen lautatarha. Sahattu lautatavara kuljetettiin paattien vetämillä proomuilla Raaheen.

Santaholman sahan tavoin myös Holman saha joutui keskeyttämään toimintansa vuosina 1916-1917 työläisten lähtiessä paremman ansion toivossa halonhakkuuseen Pietarin lähistölle tai hevosineen Rovaniemen ja Kantalahden välille. Vuonna 1918 työt olivat Holman sahallakin jälleen käynnissä. Tammikuun lopulla alkanut Suomen kansalaissota aiheutti sahallakin jännitystiloja, jotka eivät kuitenkaan Onni Orasmaan ampumatapausta lukuun ottamatta johtaneet ihmishenkien menetyksiin. Sahan työt jatkuivat, mutta eräät miehet joutuivat kutsuntoihin ja rintamalle.

Holman sahan olemassaololla oli aikanaan suuri merkitys jokilaakson ihmisille. Elinkeinoelämä vilkastui ja vanha emäpitäjä Kalajoki saattoi tarjota runsaasti pysyviä työpaikkoja. Juseliuksen aikakauden päättyminen merkitsi tietyllä tavalla paikallisen sahateollisuuden pioneerivaiheen päätepistettä.

Lähdeaineisto:
Lauri Järvisen artikkeli Kalajoki-lehti 38 /1981
Lauri Järvinen Kalajoen työväenliikkeen historia ISBN 951-99799-7-2
Matti Kyllönen Kalajoen ja Raution historiaa 1865 -1975 ISBN 951-99292-0-7
Wikipedia

Santaholmat olivat merkittäviä liikemiehiä

Antti Santaholma ja viisi hänen poikaansa Sivert, Juhani, Antti, Olli ja Oskari pitivät 6.4.1903 kokousta Oulussa ja päättivät perustaa osakeyhtiön Santaholma Oy.

Tätä päätöstä oli edeltänyt yritteliäs ja yhä uusille aloille laajentunut liiketoiminta, jonka Antti Santaholma oli nuorena talollisen poikana aloittanut 1860-luvulla ja johon hänen kaikki poikansa olivat vuorollaan iän karttuessa tulleet mukaan.


Antti Santaholma on liikkeen varsinainen perustaja, mutta jo hänen isänsä maanviljelijä Juho Pahikkala oli melko huomattava kauppamies. Isänsä apulaisena Anttikin perehtyi kaupankäyntiin. Kauppa oli pääasiassa viljan, voin, potaskan ja tervan ostoa sekä nahkain, suolan, raudan ja muiden maanviljelijäin tarvikkeiden myyntiä. Monesti kaupankäynti oli vaihtokauppaa. Antti kuljetti tervaa ja voita aina Pietariin saakka ja osti sieltä mm. jauhoja. Ruotsiin myytiin ruista ja potaskaa sekä ostettiin suolaa. Kun Antti sitten aloitti itsenäiset yrityksensä, hän saattoi lainata alkupääomaa isältään ja vielä varsin myöhään rahoittaa uusia hankkeita tämän lainaamilla varoilla. Opittuaan pastori Alceniuksela lukemisen ja laskemisen taidon hän toimi kauppa-apulaisena Kalajoella ja perusti oman kauppakartanon Kalajoen markkinapaikalle. Kauppansa yhteyteen hän rakensi nahkatehtaan, jossa valmistettiin vuotia. Antti osti myös Sandholm nimisen maatilan, jonka mukaan hän otti uuden sukunimenkin.

Suuret nälkävuodet

Antti Santaholman liikemiesuran alkuun sattui nälkävuosien varjo. Syksyllä 1863 halla vei viljan. Myös vuonna 1865 halla vei uudelleen viljan. Vuonna 1866 talvi oli ankara ja runsasluminen. Kesäkuussa tuli lämmintä ja vesisateita. Lumi suli äkkiä ja vesi nousi tavattomalla voimalla Kalajoessa. Tulva vei Rahkon, Suvannon, Salmin ja Naatuksen myllyt. Eläinten ruuasta tuli kova pula. Kalajoella kuoli ihmisiä ja eläimiä suuria määriä. Joka sunnuntai haudattiin 20-25 vainajaa. Toukokuussa 1866 Antti ja hänen toverinsa Joonas Merenoja päättivät lähteä ostamaan viljaa hevosella Pietarista saatuaan J.V. Snellmanilta tarpeelliset valtuudet, kaupungit ohittaen, he toivat suoraan Kalajoen satamaan laivoilla viljaa. Nälkävuodet jatkuivat vielä 1867. Antti Santaholma ja Joonas Merenoja toivat tuonakin vuonna viljaa Pietarista. Viljan Antti Santaholma jauhatti ostamissaan Saukon ja Siltakosken vesimyllyissä jauhoksi. Hän harjoitti seuraavina vuosina laajaa terva- ja viljakauppaa ja kävi itse solmimassa kauppasuhteita Lyypekissä. Tervaa tuotiin Kalajoelle talvikelien aikana suuret määrät ylämaista. Terva sijoitettiin makasiineihin ja lastattiin ulkomaille myytäväksi. Kuljetus tapahtui ulkomaisilla laivoilla. Antti hankki myös Oulusta tervahovilla paikan 1888. Hän ryhtyi ostelemaan metsiä Kalajoen latvoilta ja sahautti tukit omissa vesisahoissaan.

Kalaja-laiva

Kalaja rakennettiin Santaholman perustamalla "Laiva ja Varvi Seuran" telakalla vuosina 1873-1874. Se oli valmistuessaan 372,9 lästin vetoinen ja 12 jalkaa syvässä kulkeva parkkilaiva. Rakentaminen vaati yhden kuolonuhrin, kun kirvesmies Antti Efraiminpoika Tohkoja ruhjoutui telakalla sattuneessa onnettomuudessa kuoliaaksi.

Säilyneiden asiakirjojen mukaan Varvin ja Kalajan rakennuskustannukset kohosivat yhteensä 185 829,78 markkaan, jotka jaettiin osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisesti. Parkkilaiva ”Kalaja” aloitti toimintansa vieden ensilastinaan lankkuja ja tuoden suolalastin. Kalaja otti vuonna 1885 Cardiffista hiililastin toimitettavaksi Jamaikalle, josta otti punapuulastissa kurssin kohti Ranskan Le Havren satamaa. Huhtikuussa 1885 Santaholma vastaanotti Halifaxsta kauhistuttavan sähkeen, jonka mukaan saksalainen Lloydin tullilaiva oli upottanut Kalajan "bankilla" ja perämies Lakström oli hukkunut. Vähitellen Kalajoelle saapui lisää tietoa ja kävi ilmi, että Kalaja oli joutunut onnettomuuteen matkalla Jamaikalta Le Havren satamaan Kanadan edustalla Newfoundlandin matalikolla huhtikuun 13. päivänä 1885. Tietojen mukaan saksalainen höyrylaiva Main tuli yöllä takaa päin ja päästyään melkein laivan sivulle, kääntyi ja ajoi suoraan Kalajan päälle, jolloin laiva katkesi kahtia. Onnettomuushetkellä perää pitänyt Lakstöm hukkui. Main pelasti merimiehet Kalajan ajelehtivasta keulaosasta ja vei heidät Amerikkaan, josta he palasivat takaisin Kalajoelle omia aikojaan. Oikeus totesi molemmat laivat syypäiksi, sillä Kalajan lyhdyt oli ilmeisesti asennettu väärin.

Tervakaupan lakattua Antti Santaholma oivalsi, että Kalajoen tummasta graniitista voisi tulla hyvä vientitavara. Vuodesta 1890 hän alkoi viedä kiveä Englantiin ja Skotlantiin. Vuonna 1904 hän perusti kivihiomon ja sen jälkeen kiveä vietiin jalostettunakin. Kivihiomo toimi vuoteen 1918 saakka.

Santaholma Oy

Yhdessä viiden poikansa kanssa Antti Santaholma muodosti liikkeestään perheyhtiö A. Santaholma Oy:n, joka vuodesta 1903 omisti sahan Kalajoella, vuodesta 1915 sahan Haukiputaalla, vuodesta 1934 Pirttiniemen sahan Raahessa sekä vuodesta 1905 Pohjois-Suomen ensimmäisen puuhiomon Pyhäjoella. Antti Santaholma lahjoitti Kalajoen kirkkoon 24-äänikertaiset urut, jotka tuhoutuivat kirkon palossa 1930. Äitinsä syntymätalon Rahkolan Antti Santaholma lahjoitti kunnalle, joka rakennutti sinne 1920 kunnalliskodin. Luonteeltaan Antti Santaholma oli vähäpuheinen ja vaatimaton.
Oskari Santaholma kävi muutaman luokan Oulun suomalaista lyseota ja sen jälkeen Raahen porvari- ja kauppakoulun. Hän kävi opintomatkalla Englannissa vuonna 1901. Hän toimi aluksi perheyrityksessä konttoripäällikkön ja 1924 hänestä tuli Santaholma Oy:n toimitusjohtaja.

Santaholmien omistama Jokisuun höyrysaha käynnistyi vuonna 1903. Vuosina 1909-1913 sahattiin vuosittain 130 000 – 330 000 tukkia. Työvoiman määrä vaihteli 75:stä 134 henkeen. Santaholma Oy oli Kalajoen ylivoimaisesti suurin työnantaja. Työvoiman puute ja liikennerajoitukset johtivat vuosina 1916-1918 seisokkeihin. Jokisuun saha käynnistyi uudelleen 1919. Sahan konekanta uusittiin vuonna 1926. Pulavuodet vaikeuttivat Jokisuun sahan toimintaa, mutta vaikeuksista selvittiin. Lupaava kehitys katkesi toiseen maailmansotaan, joskin yhtiön toiminta pystyttiin pitämään yllä sotavuosina ajoittaisesta työvoimapulasta huolimatta. Jokisuun sahan toiminta jatkui aina vuoteen 1996.

Santaholma Oy:n konkurssi

Vakaan markan politiikka johti Suomessa siihen, että markkinoilta poistettiin noin 60 000 elinkelpoista yritystä. Päätös asiasta tehtiin Esko Ahon hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa 14.10.1993 ja koko hallituksen osalta 22.10.1993. Silloin hyväksyttiin ns. Säästöpankkisopimus, jossa määriteltiin ylikapasiteetin poistaminen. Santaholma Oy kuului alalta poistettavien listalle. Kalajoen kunta oli merkittävä osakas Santaholma Oy:ssä. Kalajoen kunta olisi voinut pelastaa Santaholma Oy:n, mutta kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski näki asian toisin. Asiat on jostain syystä pidetty salassa. Minulla on asiasta sisäpiirin tietoa.

Toimin ITC Finland Oy:n toimitusjohtaja vuonna 1996-1997 ja yhtiön pääomistaja Richard Rienstra olisi halunnut vuokrata Santaholman Oy:n sahan, mutta Santaholma Oy:n konkurssipesä ei halunnut vuokrata sahaa ja Kalajoen kunta vastusti sahan vuokrausta ja myymistä. Kävimme neuvottelut asiasta Kalajoen kunnan edustajien kanssa. Paikalla oli muun muassa kunnanjohtaja Torsti Kalliokoski ja kunnanhallituksen puheenjohtaja Raili Myllylä sekä muita kunnanhallituksen jäseniä. Minun käsitykseni mukaan Santaholma Oy:llä olisi ollut kaikki menestymisen edellytykset, mutta yritys poistettiin markkinoilta sahojen ylikapasiteetin poistamisen yhteydessä, mikä tapahtui valtion toimesta. Kera Oy:ssä perustettiin ns. ruumiinpesuryhmä, jonka tehtävänä oli turvata Kera Oy:n sijoitukset ongelmayrityksissä ja poistaa markkinoilta näiden kilpailijat. Kaikki tämä liittyi pankkien pelastamiseen, mihin kuului myös ns. Koiviston konklaavin toiminta. Konklaavin palaverin asiakirjat 6.5.1992 on julistettu salaiseksi. On syytä epäillä, että tuossa palaverissa annettiin pankeille suosituimmuusasema eli pankit voittivat asiansa ylemmissä oikeusasteissa. Lisäksi pankki sai laittaa kaadettujen yritysten valtion avonaiseen pankkitukipiikkiin. Perustettiin niin sanottu roskapankki Arsenal, jonne siivottiin pankkien epämääräiset saatavat. On syytä epäillä, että rikosten peittelemiseksi roskapankki Arsenalin saatavat myytiin ministeri Suvi-Anne Siimeksen toimesta 31.3.2000 ulkomaille 5 prosentilla käyvästä arvosta rikosten peittelemiseksi.

Havula

Havula on sahanjohtaja kauppaneuvos Oskari Santaholman koti. Havula on rakennettu noin vuonna 1912. Rakennus on huvilamainen rakennus, jonka Kalajoen kunta osti perikunnalta vuonna 1992 täydellisen irtaimistoineen. Rakennus on kunnostettu 1910-1930-lukujen porvariskodista kertovaksi tutumiskohteeksi. Havula on avoinna keskikesällä tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. Opastuskierros kestää noin tunnin.

Havulan suunnitteli helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Palmqvist & Sjöström. Kartano on rakennettu suomalaisuutta korostavaan kansallisromanttiseen henkeen, ja se muodostaa edustavine irtaimistoineen Pohjois-Suomen oloissa harvinaisen ehjän 1900-luvun alun varakkaan porvariskodinmiljöötä.

Rakennuksen huoneiden nimet kuvastavat aikaansa: sali, Oskari-herran työhuone, radiohuone (alkujaan salonki), Hilkka-neidin kamari, piikain kamari jne. Keittiön moninaiset taloustavarat ja ratkaisut kertovat aikansa ruoanvalmistusmenetelmistä ja nikseistä. Isäntäväen muotokuvat on maalannut Eero Snellman vuonna 1928. Havula on todella mielenkiintoinen käyntikohde Kalajoella.

Lähdeaineisto
Sakari Vapaasalo: Santaholma Oy 1903-1952
Jaakko Tuulasvaara: Suur-Kalajoen historia II
Matti Kyllönen: Kalajoen ja Raution historia
Kristiina Santaholman kirjoitukset
Erkki Ahon selvitykset ja kokemukset

Junnikkalan Sahan historiaa

Ismo Junnikkala

Ismo Junnikkala on syntynyt 9-lapsisen perheen vanhimmaksi pojaksi ja on saanut kokea työntäyteisen lapsuuden, kun isä Aarne oli sodassa. Koulutunteja tahtoi jäädä pois ja äiti oli lujilla, lasten täytyi maatalossa tehdä paljon. Kun isä Aarne tuli sodasta, hän osti porakoneen puisten vesijohtoputkien kairausta varten, ja Ismon päästyä armeijasta 1953 miehet ostivat yhdessä sirkkelisahan, jonka käyttäminen jäi Ismon vastuulle. Ismo kertoo, että jouduimme liikevaihtoveron tarkastukseen 1954. Silloin maksettiin heti ensimmäiset isot mätkyt.

Toiminta oli tuskin päässyt alkuun, kun Junnikkalan isä loukkaantui Himankakylällä työreissulla ja menehtyi vammoihinsa. - Olihan se raskasta aikaa ja velkaakin oli paljon, sanoo Ismo Junnikkala. Junnikkala kävi pankinjohtajana, Isosorvarin Jussin juttusilla pyytämässä lainaa omiin nimiinsä, mutta Jussi totesi, että katsotaan nyt, miten tämä menee. - Olin tyypillinen sen ajan yrittäjä, kun menin pankkiin, eikä ollutkaan takuitakaan, Junnikkala sanoo. Mutta Jussi oli viisas ja ajatteli, että jospa ne tulee maksetua!

Pikkuhiljaa Junnikkala laajensi tooimintaansa ja siirtyi vuonna 1960 kotitalonsa tontilta sahan nykyiselle tontille Ylivieskantien varteen. 1960-luvun lopussa tuli taas rahan tarve, ja kunnaltakin haettiin takuuta 200 000 käyttöpääomaksi. - Kunta ei ollut ainakaan siihen aikaan teollisuusystävällinen. Aaren Liaankin puunsepäverstas muutti Ala-Härmään, kun kunta ei suostunut takuuseen. Junnikkalan tapauksessa päätös oli kuitenkin myönteinen, ja Junnikkala sanookin, että silloin tapahtui käänne. - Työttömiä oli paljon ja kunta alkoi suhtautua positiivisemmin elinkeinoelämään.

Junnikkalan Sahan syntymäpäiväksi on merkitty 16.8.1960.

Vuonna 1965 toimintaan tuli mukaan Heikki Junnikkala ja vuonna 1968 he rakensivat kaksiraamisen sahalinjan, jonka jälkeen Junnikkalan sahan jatkuva ja laajempi toiminta on alkanut. Ilpo Junnikkala tuli mukaan vuonna 1971, jolloin vireämpi sahatavaran vientitoiminta aloitettiin.Vuonna 1973 Junnikkala koki työtapaturman, kun jalka katkesi kahdesta kohti. Kipsin kanssa mies sai seurustella 11 kuukautta.

Uuden sahalaitoksen rakentaminen alkoi tulla ajankohtaiseksi, ja maatakin sitä varten oli ostettu, kun hitsauskipinästä lähtenyt tulipalo tuhosi vanhan sahalaitoksen 1980.- Olin kotona kun vaimoni Tuulikki näki ikkunasta, että saha palaa. Sanoin, että sinne ei ole kiire, se on jo palanut. Vakuutukset olivat kunnossa, ja uusi saha nousi 110 päivässä. Uusi saha aloitti toimintansa jo samana vuonna. Sahalaitoksen rinnalle rakennettiin höyläämö 1987 ja tie kohti nykyaikaista, asiakkaiden tarpeet tyydyttävää sahalaitosta oli alkanut. Junnikkalan Oy on jatkanut tasaista kasvuaan koko historiansa ajan. Vaativin investointi tehtiin 1998, jolloin koko sahalinja uusittiin nykyaikaisemmaksi ja joustavammaksi. Junnikkalan veljekset omistivat sahan kolmeen pekkaan tasaosuuksin. Ismo Junnikkala sairastui 1992 ja siiten hän jäi eläkkeelle. Hän kävi kuitenkin hallituksen kokouksessa ja on jättänyt päätösvallan pojalleen Juhalle. Myös tytär opiskelee metsäalaa. - Olen sanonut lapsille, että tässä on leipä lujassa, mutta eivät he ole suostuneet lähtemään muuhun ammattiin.

Junnikkalan Saha on investoinut voimakkaasti lamavuosista huolimatta, ja investoinnit ovat myös kantaneet hedelmää. 1998 käyttöön saatiin uusi sahauslinja. Vuonna 1997 Junikkalan Saha sahasi 63 000 kuutiometriä valmista sahatavaraa, ja nyt määrä nousee 80 000 – 100 000 kuutioon. Uuden sahan nopeus perustuu siihen, että pyörösaha sahaa sahaa koko ajan, kun taas 17 vuotta käytössä ollut raamisaha sahasi vain alas tullessaan. Investoinnit kustannukset olivat 20 miljoonaa markkaa.

Junnikkalan Saha on investoinut 90-luvulla kaikkiaan noin 75 miljoonalla markkalla. Investointeihin on käytetty vuosittain kymmenisen prosenttia liikevaihdosa. Junnikkalan Sahalla oli vuonna 1998 henkilökuntaa noin 70 henkilöä ja alihankkijoilla metsä- ja kuljetusurakoinnissa noin 40 henkilöä. Vuoden 1997 liikevaihto oli 95 miljoonaa markkaa. Junnikkalan Saha on kasvanut 1990-luvulla huomattavasti ja vientiin meni jo puolet tavarasta.
2000-luvulle tultaessa jo neljäs polvi Junnikkaloita on vahvasti mukana kehittämässä puunjalostusta entistä modernimmaksi ja kilpailukykyisemmäksi vaativien asiakkaiden palvelulaitokseksi. Puolen vuosisadan aikana tehty työ on jalostumassa entistä laajemmaksi. Tähän vaaditaan ammattitaitoisia metsän omistajia raaka-aineen myyjinä, asiantuntevia ja vaativia asiakkaita ja ennen kaikkea työhönsä ja taitojensa jatkuvaan kehittämiseen sitoutuneita työntekijöitä.

Junnikalan Saha

http://www.junnikkala.com/index.php/fi/tuotantolaitokset/junnikkalan-saha-kalajoki

Lähdeaineisto: Kalajokiseutu 31.1.1998, Kalajokiseutu 4.6.1997

Kalajoen satamassa myönteinen kehityssuunta

Kalajoen Rahjan satamaa kutsutaan nykyisin Kalajoen satamaksi. Sataman sijainti on asiakasyritysten kannalta optimaalinen. Kuljetusmatkat ovat kohtuulliset ja sijainti kahden valtatien risteyksessä (valtatie 8 ja valtatie 27) on erinomainen.

Maantieyhteys satamaan valtatie 8:lta on lyhyt vain neljä kilometriä. Myös tuloväylän kunnossapidon kannalta Kalajoen sataman sijainti syvän avomeren äärellä on erittäin edullinen. Matka pääväylälle Kallan saaren ulkopuolelle on ainoastaan 20 – 25 km ja meri syvenee nopeasti ollen sataman suulla yli 10 metriä ja kahden kilometrin päässä satamasta jo 13 – 15 m. Edullisen sijainnin vuoksi Rahjassa on ollut satamatoimintaa jo 1800- luvun loppupuolelta saakka.

Satama-alue ja kiinteistöt

Satama- alueen pinta-ala on noin 32 hehtaaria. Tuloväylän ja satama-altaan kulkusyväys on 8,5 metriä. Laituripituus on 415 m, johon mahtuu enimmillään kolme laivaa kerrallaan. Katettua varastotilaa sataman alueella on yli 30 000 m². Satama-alueen ja rakennukset omistaa pääosin Kalajoen kaupunki, joka on vuokrannut ne toimintaa harjoittaville yrityksille. Sataman välittömässä läheisyydessä toimii teräsrakenteita valmistavia ja kierrätysliiketoimintaa harjoittavia yrityksiä.

Sataman toiminta ja liikennemäärät

Kalajoen satama palvelee asiakkaita tasapuolisesti. Sataman kautta yritys voi saada maailman markkinoille edullisesti pienetkin vientieränsä, sillä laivalasti kootaan tarvittaessa useiden eri yritysten toimituksista. Vientiin toimitettavat tavarat voidaan näin halutessa noutaa huolintaliikkeen omalla ajanmukaisella kuljetuskalustolla sahalaitokselta ja tehtaalta saakka. Sataman operaattorina toimii yksityinen yritys Rahjan Huolinta Oy. Satamassa käy keskimäärin noin 100 laivaa vuodessa. Viennin osuus liikenteestä on noin 80 prosenttia. Päävientiartikkeli on sahattu puutavara, jota Kalajoen kautta viedään vuodessa noin 400 000 m³. Erikoistuminen puutavarasatamaksi on mahdollistanut erittäin hyvän puutavaran käsittelyn ammattitaidon kehittymisen Kalajoelle. Sataman asiakkaina on noin 60 sahayritystä ja 10- 20 muuta teollisuusyritystä Pohjois-, Itä- ja Keski- Suomen alueelta. Sahatavaraa viedään pääasiassa Englantiin, Espanjaan ja Välimeren maihin. Sahatavaran lisäksi Kalajoelta viedään myös vaneria, teräsrakenteita, rautaromua, kasvuturvetta, viljaa ja puupellettiä. Tuonnin osuus liikenteestä on noin 20 %. Kalajoen sataman kautta tuodaan mm. massa- ja paperiteollisuuden käyttämiä mineraaleja, palamattomien valumassojen aineosia, tiiliteollisuuden käyttämiä mineraaleja sekä erilaisia rehuteollisuuden tarvitsemia kasviraaka-aineita. Irtotavaralastien tuontia helpottavat varastointiin suunnitellut varastotilat sekä kokonaisen ajoneuvoyhdistelmän punnitsemiseen soveltuva ajoneuvovaaka. Kalajoen Rahjan satamassa on noin 80 työpaikkaa, joista 55 on Rahjan Huolinta Oy:ssä. Satama työllistää lisäksi välillisesti useita kymmeniä henkilöitä muun muassa kuljetuksissa ja huoltopalveluissa. Myös sataman välilliset työllisyysvaikutukset ovat huomattavat. Sataman kapasiteetti riittää hyvin nykyistä huomattavasti suurempiin toimitusmääriin, joten uudet asiakkaat ovat tervetulleita tutustumaan Kalajoen sataman tarjoamiin kilpailukykyisiin mahdollisuuksiin. Tämän vuoden osalta tilastot näyttävät kesäkuun loppuun 24,4 % lisäystä edelliseen vuoteen.

Rahjan sataman vaiheita

Rahjan sataman alkuna voidaan pitää heinäkuuta 1897, jolloin höyrylaiva Gremo saapui Ryöppään saaren luo käytyään ensin tulliselvittelyä varten Raahessa. Rahjankylään oli uitettu paperipuita, mutta suurin osa oli uitettu Ohlaan ja lastattiin siellä. Sitten Santaholma Oy:ssä päätettiin, että yksi laiva lastataan Rahjassa. Ottaessaan käytäntöön Rahjan lastauspaikan Santaholma Oy suoritti arvokkaan työn Pohjois-Suomen viennille. Tuo noin 15 km Kalajoen suulta etelään sijaitseva luonnonsatama on joka puolelta merenkäynniltä suojattu, vain luoteessa on avomerta, mutta sielläkin karikko pysäyttää pahimmat aallot. Santaholma Oy oivalsi heti Rahjan sataman tulevaisuuden mahdollisuudet.
Osoituksena tästä on mm. Antti Santaholman 8.2.1898 valtiopäivämies J. Haanpäälle kirjoittama kirje:

”Kun veljenne poika kävi pyytämässä että Teille ilmoittaisin mielipiteeni näiden seutuin satamista niin sen johdosta ilmoitan, että Kalajoen suulla on huono satama vaikka sielläkin olen lastaillut laivoja. Rahjankylän saaristossa on useita suojaisia ja syviä satamapaikkoja ja olenkin lastannut siellä joukon 1.000 tonnin suuruisia höyrylaivoja. Sitä paitsi olisi siellä sopivia tehtaanpaikkoja syvien vesien rannoilla. Hietakankaat juoksevat Sievistä aivan rantaan asti joten rautatien rakentaminen sinne ei olisi vaikeata.”

Varsinaista tietä satamaan ei pahaista kärrytietä lukuun ottamatta mennyt kuin vähän ennen talvisotaa, jolloin kunnan toimesta sinne rakennettiin ja parannettiin Rajalan talosta satamaan päin tietä, jota pitkin voitiin jossain määrin autollakin liikennöidä. Varsinainen maantie Rahjaan saatiin vuonna 1954 valtion rakentamana. Kalajoen kunta rakensi vuonna 1955 hinaajalaiturin, jota on jossain määrin käytetty pyöreän puutavarana sekaanpanolaiturina. Vuonna 1959 kunta rakensi hinaajalaiturista kaakkoissuuntaan sekaanpanolaiturin pyöreälle puutavaralle. Rahjassa tilastoinnit alkavat vuodesta 1921.

Satama hakee paikkaansa

1950-luvulle tultaessa tilanne Kalajokisuun osalta oli jo muodostunut niin vaikeaksi, että Santaholman sahan tulevaisuus oli uhattuna, koska väylän mataluuden vuoksi puutavarankuljetukset vaikeutuivat jatkuvasti.

Tällöin professori Kaitera Valtakunnan suunnittelutoimistosta esitti, että kunta ryhtyisi rakentamaan laiturisatamaa Rahjaan. Näin sen vuoksi, että väylän pysyminen auki Kalajokisuulla oli epävarmaa, ja toisaalta laiturisatamaa voisivat käyttää muutkin kuin Santaholman saha.

Laiturisataman paikka ryhdyttiin etsimään toden teolla sekä Ryöppään saaren rannasta että mantereelta. TVH:n toimesta tehtiin kaksikin eri suunnitelmaa maantien rakentamiseksi Ryöppään saareen. Tien rakentamisen kalleus sekä saaren kivikkoisuus varastoalueena johtivat viimein siihen, että tästä suunnitelmasta oli luovuttava.

Kunnan käyttämät satama-asiantuntijat kuten insinööri Heikkilä/Maa- ja Vesi Oy:stä sekä merenkulkuneuvos Mattila/merenkulkuhallitus suosittelivatkin parhaan sataman paikkana Kainuun saaren läheisyyttä.

Maineikkaalle Kalaja-laivan rakennuspaikalle Varvin nokkaan niin sanotulle Kainuun puolelle kunta aloitti vuonna 1955 rakentaa laiturisatamaa. Sataman rakentaminen aloitettiin Maa- ja Veden insinööri Westmanin valvonnan alaisena. Tavoitteena oli syksyyn mennessä saada 150 metriä sahatavaranlaituria lastauskuntoon. Varvin alueelle ei ollut maantietä ja siksi kunnan toimesta Joensuun talojen luota teetettiin 1,8 kilometriä maantietä. Ryöppään maantietä varten TVH:n Oulun piirin toimesta oli tehty maastotutkimukset ja tiesuunnitelmat. Metsähallituksen toimesta alueelle oli alettu tehdä runsaasti varastotilaa pyöreätä puutavaraa varten ja hyvät sekaanpanopaikat. Satamalaiturin ja vähän yli viiden metrin vesisyvyisen laiturin kustannukset tarvittavine ruoppauksineen tulisi maksamaan noin 50 miljoonaa markkaa. Summan rahoittamiseen käytettäisiin vero- ja lainavaroja.

Tarkempi satamapaikkasuunnittelu käynnistettiin vuonna 1960 tältä pohjalta. Paikkana Mansikkaniemen ja Romun saaren välinen lahti eli niin sanottu Warvin lahti.

Lopullisen ratkaisun satamakysymys sai kunnanvaltuuston 50-vuotisjuhlakokouksessa 6.3.1961, jolloin hyväksyttiin kunnanhallituksen ehdotus Rahjan sahatavaralaiturin rakentamiseksi. Kunnan puolesta hankkeen urakoinnissa kunnanvalvojana toimi rakennusmestari Olavi Nikkarikoski. Rakennustyöt aloitettiin tammikuussa 1962 ja ne valmistuivat kesällä 1963. Laituria rakennettiin kahden puolen satama-allasta yhteensä 210 metriä. Satama-altaan leveys oli 105 metriä ja syvyys 6,1 metriä. Nikkarikoski uskoi asian onnistumiseen kuivatyönä, valvoi kahta työvuoroa, kesti kuntalaisten jokapäiväiset epäluulon ilmaukset, torjui syysmyrskyn hyökkäyksen työpatoa vastaan ja voitti. Paras palkinto oli varmaan ensimmäisen laivan rantautuminen uuteen laituriin 8.8.1963.

Laivaliikenteen edellytysten parantaminen

Kalajoen kunta oli rakentanut vuonna 1966 satamaan noin 300 neliön huoltorakennuksen, jota vuonna 1974 laajennettiin 78 neliöllä. Huoltorakennuksen tiloista on vuokrattu paikalliselle huolintaliikkeelle Rahja & Co:lle toimistotiloiksi 110 neliöä.

1970-luvulle tultaessa vaikeimmaksi ongelmaksi todettiin sataman aukioloajan epätäsmällisyys. Sataman avautuminen ja sulkeutuminen riippuivat täysin luonnonvoimista. Toinen ongelma oli väylän mataluus. Kunnan ja TVH:n esityksestä Merenkulkuhallitus suoritti vuosien 1977-78 aikana tutkimukset, joiden perusteella väylän vesisyvyydeksi voitiin vahvistaa 10,5 metriä sekä kulkusyvyydeksi 8,5 metriä. Uuteen väyläsyvyyteen perustuen Merenkulkuhallitus päätti vuonna 1980 jäämurtaja-avun antamisesta Rahjan satamaan. Laivakoon kasvu erityisesti Välimeren maihin tapahtuvien laivausten osalta sekä Rauma-Repolan konepajan kehittämistarpeet johtivat siihen, että satama-allastakin oli syvennettävä ulkoväylän kulkusyvyyttä vastaavaksi. Valtio avusti hanketta 50 %:lla eli 12 miljoonalla markalla. Näin oli luotu edellytykset sataman syventämiselle sekä syvälaiturin rakentamiselle. Merenkulkuhallitus sitoutui syventämään ulkoväylälle johtavan väyläosuuden ja rakentamaan tarvittavat turvalaitteet. Rahjan sataman rakennushanke oli Kalajoella kautta aikojen suurin rakennushanke. Työ suoritettiin kahdessa vaiheessa 1.10.1980 - 13.5.1981 ja 2.1. - 30.4.1982 välisenä aikana. Satama-altaasta poistettiin vaikeasti kaivettavaa moreenia yhteensä noin 200 000 irtokuutiota. Kalliota louhittiin noin 50 000 kuutiota. Massoja liikuteltiin yhteensä noin 500 000 kuutiota. Väylä- ja satamahankkeiden kustannukset olivat noin 17,5 miljoonaa markkaa. Rahjan sataman vihkiäisjuhlat vietettiin 8.9.1984.

Kannattavuusasiat

Sataman vihkiäisjuhlassa valtionvarainministeri Ahti Pekkala totesi, että viime aikoina on virinnyt keskustelu satamien kannattavuudesta ja siihen kiinteästi kuuluvasta satamapolitiikasta sekä satamien lukumäärästä ja toisaalta satamien keskinäisestä kilpailusta ja siihen kuuluvasta satamien investointipolitiikasta. Pekkala sanoi, että liikenneministeriön asiana on ryhtyä luomaan valtakunnan kattavaa satamien kehittämisohjelmaa ja satamapolitiikkaa.

Rahjan satamasta tehtiinkin sataman ja liikenneyhteyksien kehittämisselvitys, mikä valmistui 15.10.1995. Kehittämisselvityksen oli tehnyt EP-Logistics Oy. Rahja oli vuonna 1994 Suomen neljänneksi suurin sahatavaran vientisatama. Rahjan osuus oli 8 %. Rahjasta oli meriliikenneyhteyksiä Hulliin, Fredericiaan, Bewerwijikiin ja eteläisen Välimeren maihin. Rahjan satamalla oli vuonna 1994 yhteensä 100 saha-asiakasta. Rahjan satama työllisti 60-120 henkilöä.

Kalajoen kaupunki (aikaisemmin Kalajoen kunta) on panostanut sataman kehittämiseen vuosina 1961-2006 todella isot summat rahaa. Deflatoituna elinkustannusindeksin perusteella 23 592 692 euroa (= yli 23 miljoonaa euroa = yli 141 miljoonaa ”mummon” markkaa!). Avustuksia on saatu 4 173 322 euroa. Deflatointi tarkoittaa rahanarvon muuttamista saman vuoden rahaksi. Vuoden 2007 talousarviossa on varattu satamalle 220 000 euroa ja lisäksi valtuusto on myöntänyt lisää 27.2.2007 350 000 euroa ja 26.6.2007 427 111 euroa.

Sataman toimintaa on peittänyt salaisuuksien verho kunnanjohtaja Torsti Kalliokosken aikana. Rahaa on käytetty ja tietoja on pantattu. Monet asiat ovat niin salaisia, ettei niitä voida edes arkistoida kaupungin arkistoon, tällaisia ovat mm. konsulttiselvitykset. Kaupungin virkamiehet ovat unohtaneet sen asian, että he ovat renkejä ja valtuutetut ovat isäntiä. Valtuutetut taas ovat toimineet niin kuin luottamusmiehet. He ovat luottaneet, mutta he eivät ole tienneet mistä ovat päättäneet ja mitä seurauksia päätöksillä on. Näyttää siltä, että salattujen kansioiden avaamiseen tarvitaan vähintäänkin virka-apua.

Valoisammat näkymät

Kalajoen sataman kehitys on lähtenyt voimakkaaseen nousuun sen jälkeen kun Esa Anttio otti satamajohtajan tehtävät vastuulleen. Rahjan satamaan on avattu Maatalouskesko Oy:n viljan vastaanottokeskus. Alueen viljelijät voivat toimittaa viljansa suoraan satamaan, josta lasti jatkaa matkaansa kotimaan teollisuuden tarpeisiin tai ulkomaan vientiin. Satamalle on tehty mielestäni erittäin hyvät kehityssuunnitelmat. Olen valtuutettuna kaivannut tällaisia suunnitelmia jo lähes 20 vuoden ajan. Luotan siihen, että Kalajoen satama pärjää kiristyvässä kilpailussa tulevaisuudessakin.

Kalajoen satama – täyden palvelun satama jo yli 60 vuotta

https://portofkalajoki.fi/kalajoen-satama 

Topi-Kalustaja Oy 70 vuotta

Kuvassa vasemmalla Toivo Ojala ja oikealla Matti Ojala

Toivo Ojala syntyi 26. marraskuuta 1902 Kalajoen Tyngällä, jossa Sefanias Kallenpoika Ojala tuolloin perheineen asui. Tyngältä perhe muutti jonkin ajan kuluttua muutamia kilometrejä Kalajokivartta alaspäin Pitkäsenkylälle, mistä oli hankittu Ala-Himangan tila (RNo 2:3). Perheeseen syntyi vajaan seitsemäntoista vuoden aikana yhdeksän lasta – neljä tyttöä ja viisi poikaa. Sefanias Ojala kuoli lähes 88 vuoden ikäisenä 10.joulukuuta 1955. Hänen puolisonsa Sofia kuoli 81 vuoden ikäisenä 17. helmikuuta 1951 eli lähes viisi vuotta miestään aiemmin.

Kansakouluun

Kansakoulun Toivo Ojala on aloittanut paria kuukautta vaille kahdentoista vuoden ikäisenä 30. syyskuuta 1914 Pitkäsenkylän aivan uudessa kansakoulussa. Pitkäsenkylän koulun toiminta alkoi omassa koulutalossa 20. elokuuta 1914. ja tämä koulu oli vasta kuudes kansakoulu Kalajoen kunnassa. Oppilasmäärä oli noin 70. Toukokuun 26. päivänä 1916 Toivo Ojala sai päästötodistuksen.
Kolmisen vuotta Toivon kansakoulusta pääsyn jälkeen tuli Keski-Pohjanmaan Maanviljelysseuran kiertävä veistokoulu syksyllä 1919 Pitkäsenkylälle. Veistokoulu sijoittui Toivon kotitalon pirttiin ja näin oli ilman muuta selvää, että myös Toivo kirjoitettiin veistokoulun oppilaaksi. ” Suutari kai minustakin olisi tullut, ellei tämä veistokoulu olisi silloin tullut Pitkäsenkylälle”, on Toivo Ojala yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin 1960-luvun alussa sanonut erään lehtijutun mukaan.
Pari vuotta veistokoulun päättymisen jälkeen Toivo suoritti asevelvollisuuden 1922-23 Kellomäellä Karjalassa ja palasi sieltä kotiinsa.

Maalarista maalarimestariksi

Toivo Ojalalle näyttää maalaustyö muodostuneen jo 1920-luvun loppupuolella päätyöksi. Hän teki puusepäntöiden ohella maalaus- ja tapettitöitä vuodesta 1927 lähtien muun muassa Kalajoen Osuuskaupan myymälöissä, Kalajoen apteekissa, Jokisuun, Vuorenkallion ja Tyngän kansakouluilla sekä kunnansairaalassa, lääkäritalolla ja nuorisoseuran talolla.
1930-luvulla lienee yksi suurimpia Ojalan hoitamia urakoita ollut Raution kirkon sisämaalaus, jonka hän apulaisineen on tehnyt kesällä 1938.

Ennen talvisotaa Toivo Ojala oli jo vuokrannut Sanfrid Laurilalta Kalajoen keskustasta autotallin. Tässä Laurilalta vuokratussa automaalaamo-verstaassa Ojalan pojista ainakin Matti ja vanhimmat tyttäret Raili ja Liisa opettelivat hiomaan vesihiontapaperilla sekä siviili- että niin sanottuja ”sota-autoja”. Vuonna 1939 Toivo Ojala aloitti oman verstaanrakentamisen ”Alakylään” eli Kalajoen keskustaan aivan joen partaalle.

Talvisota toi omat lisäkuvionsa suunnitelmiin ja rakenteilla olleen talon kaikki asuinhuoneet jouduttiin luovuttamaan Kalajoelle sijoitetuille evakkoperheille. Evakkojen lähdettyä Kalajoelta oli Toivo Ojalan työtilannekin jälleen muuttunut ja siihen saakka asuinkäytössä olleet huoneet muutettiin nyt kaikki verstastiloiksi. Evakkoaika kosketti Ojalan perhettä toisellakin tavalla, Perheen vanhin poika Matti löysi elämäntoverikseen kaukaa Lapista tulleen perheen Aino-tyttären, jonka hän vei papin eteen muutamia vuosia evakkoajan päättymisen jälkeen.

Vuonna 1946 Ojalan perhe muutti Pitkäsenkylältä keskustaan, mistä oli ostettu osuuskaupan takaa ja aivan läheltä verstasta perheen kodiksi toinen talo, ”Puistola”. Autojen maalauksia tehtiin tämänkin talon autotallissa aina 1950-luvulle saakka ja loppuaikoina niistä vastasivat Mikko ja Pentti. Hiontatöissä auttoivat perheen nuoremmat lapset aina kukin vuorollaan.

Toivo Ojalan huonekalukauppiaan ura alkoi talvisodan syttymisen aikoihin. Kaikki huonekalut tulivat Ojalan verstaalle käsittelemättöminä, puuvalmiina, ja saivat maali- tai lakkapinnan. Alkuun huonekalujen toimittajina olivat muun muassa Asko Tehtaat Oy Lahdesta ja Pohjanmaan Puusepät Lapualta. 1940-luvun puolivälissä Toivo Ojalan yritys on asioinut huonekalukaupan merkeissä monien muidenkin alan yritysten kanssa. Tuon ajan papereissa esiintyvät muun muassa nimet Aarne Isokangas Kälviä, Lappilan Puusepät Kärkölä, Oy Puukalusto Lahti, Oy Veljekset Tähkä Helsinki, Oy Grönblom Helsinki, Lahden Puunjalostus Oy, Huonekalutehdas Häkli Oy Lahti ja Suomen Väri ja Vernissatehdas Oy. Työssä tarvittu pikkutavara on hankittu lähes kokonaan Oy Albert Björklundin rautakaupasta Kokkolasta. 1940-luvun liikekumppaneina ovat olleet myös Lauri Helle Oy, Puutavara ja tehdas Oy, Kokkola Oy, A. Santaholma Oy, Alavieskan Saha ja Mylly, Kristiinan Puu, Janne Nikula ja Tiikkainen ja Särkisalmi Oy.

Toivo Ojalan huonekaluliike

Vuoden 1942 lopulla Ojala ”virallisti” yritystoimintansa jättämällä kaupparekisteriin 18. joulukuuta 1942 ilmoituksen yrityksestään. Maalaustöistä ei liikkeen nimessä nyt mainittu mitään, vaan yrityksen nimeksi otettiin Toivo Ojalan Huonekaluliike. Kohta sodan loputtua ja jälleenrakennustöiden päästyä tosivauhtiin tulivat maalauksetkin uudelleen kuvaan. Liikkeen nimenä olikin 1940-luvun lopulla T. Ojalan Maalaus- ja Huonekaluliike. Kevättalvella 1943 Toivo Ojala hankki verstaalleen ensimmäiset ”nykyaikaiset” puutyökoneet, kun hän osti Helsingistä E. Karilta 20 000 markan hinnalla yhdistetyn suoristus- ja tasohöylän, jyrsinkoneen ja sirkkelin sekä niiden käyttäjäksi viisihevosvoimaisen sähkömoottorin.
Vuoden 1945 loppuun mennessä Ojalan yrityksen koneistus ja kalusto oli lisääntynyt jo melkoisesti.

Ensimmäiset omat kuljetusvälineet saatiin vuoden 1947 aikana, kun Toivo Ojala osti Kalajoen Osuuskaupalta sen ajoihin ”vanhaksi” käyneen Fargo-merkkisen kuorma-auton ja sille peräkärryn. Kalajoen Osuuskaupalta ostettiin vielä toinenkin vanha kuorma-auto, pahoin kolaroitu Bedford eli ”Petteri”, joka kunnostettiin. 1950-luvulla hankittu ensimmäinen aivan uusi kuorma-auto oli sekin merkiltään Bedford – sen ajan yleisin kuljetusväline. Toivo Ojalalla itsellään ei ollut ajokorttia.

Sefanias ja Sofia Ojalan kolme vanhinta poikaa – Toivo, Kalle ja Eemil – omistivat myöhemmin aikuisiässä yhteisesti Alavieskan Ylikäännänkylässä toimineen saha- ja myllylaitoksen, jonka he ostivat 2. marraskuuta 1950 tehdyllä kauppakirjalla Alavieskan Saha ja Mylly Osakeyhtiöltä. Tämän Haapakosken sahan toiminta kosketti sittemmin ainakin puolenkymmenen vuoden ajan myös Topi-Kalustajaa, sillä siellä valmistettin Toivo Ojalan lukuun muun muassa elementtirakenteisia, koottavia kesämökkejä, ja sahattiin Ojalan yritykselleen hankkimaa puutavaraa.

Laivanvarustajana

Sotavuosien jälkeen elettiin elpymisen aikaa ja yritettiin löytää uudenlaisia tulolähteitä. Toivo Ojalasta tuli laivanvarustaja vuonna 1947, kun hän lähti kolmentoista muun miehen kanssa mukaan Himangan Laiva Osakeyhtiöön. Laivanvarustajakausi kesti vuoden 1951 lopulle eli nelisenvuotta ja päättyi 13. marraskuuta 1951 yhtiön omistaman aluksen takavarikointiin ja pakkohuutokauppaan Oulussa.

Laivayhtiö osti vuoden 1947 aikana puolivalmiin puualuksen, jonka rakentaminen oli aloitettu Vehkalahden kuntaa kuuluvassa Neuvottoman kylässä lähellä Haminaa. Kauppahinta oli 20 miljoonaa markkaa ja aluksen loppuunrakentaminen jäi ostajien huoleksi. Rakennustyöt saatiin päätökseen 2. lokakuuta 1948, jolloin alukseen oli jo lastattu ensi matkalle Puolan Gdanskiin vietäväksi 184,5 standarttia puutavaraa.
Moottorialus Merihaukalla oli ollut jo ensimatkoista lähtien pieniä vastoinkäymisiä. Kun alus oli tulossa 10. marraskuuta 1949 Helsinkiin, se ajoi Harmajan lähistöllä karille ja upposi muutamassa minuutissa. Uppoamispaikan lähellä ollut merivartioalus näki hätäraketit ja pelasti miehistön turvaan.

Uponnut Merihaukka nostettiin ylös, vietiin väliaikaiskorjausta varten Helsinkiin ja siirrettiin sitten lopullista korjausta varten Mathildedahlin telakalle Perniön Teijoon. Korjaustyö maksoi yhtiölle paljon ja toiminta alkoikin ”nilkuttaa” pahasti. Onnettomuuden johdosta aluksen nimikin vaihdettiin Merihaukasta Kainuksi. Huono onni seurasi kuitenkin yhä edelleen ja vuoden 1951 lopulla laiva takavarikoitiin ja pakkohuutokaupattiin.

Pulpeteista myymäläkalusteisiin

Huonekalujen valmistusta ja verhoilua tehtiin 1950-luvun puoliväliin saakka. 1950-luvun alusta lähtien yrityksen valmistusohjelmaan olivat kuuluneet kokopuiset koulukalusteet. Ojalan yrityksen valmistamien tuotteiden melko laaja valikoima osoittaa miehen olleen tuottelias ideoija ja omine sekä muiden ajatusten toteuttaja. Myymäläkalusteiden rinnalle tulivat tuotanto-ohjelmaan metalli- ja putkirakenteiset kevyemmät myymälätelineet ja erilaiset jakkarat ja tuolit sekä lankatyöt. Niitä ryhdyttiin valmistamaan vanhalla verstaalla, joka oli vuonna 1957 muutettu yksinomaan metallipajaksi puupuolen siirryttyä Pitkäsenkylälle.

Automyymälöiden nopea yleistyminen 1950-luvun aikana huomioitiin Ojalan yrityksessä. Myymäläautojen korit olivatkin täysin yrityksen tuotevalikoimasta poikkeavia, mutta niitä ryhdyttiin vuonna 1958 tekemään Kalajoella. Ensimmäinen Ojalan ja hänen miestensä valmistama myymäläauto jäi kotipitäjään, sillä sen osti Kalajoen Osuuskauppa.

Pitkäsenkylälle

Kalajoen kunnalla ei ollut 1950-luvun puolivälissä tarjota Ojalalle hänen kysymäänsä pienteollisuustonttia ja siksi miehen katseet suuntautuivat takaisin lähtöpaikalle Pitkäsenkylään. Ojalan peltosaroista pyykitettiin tehtaalle tontti ja rakentaminen aloitettiin vuoden 1955 aikana.
Uuden tehdashallin pohja-ala oli entiseen verstaaseen verrattuna liki kaksinkertainen, noin 700 neliömetriä. Entinen verstas oli puurakenteinen, mutta uusi tehtiin kivestä. Rakennusmateriaalina olivat paikalla valmistetut käsinlyödyt sementtitiilet. Muuttokuntoon uusi, osin kaksikerroksinen tehdashalli valmistui 1956. Tuolloin Ojalan yritys työllisti kaikkiaan 24 kalajokista ja toimi kahdessa vuorossa.

Ensimmäiset laajennukset tehtiin Pitkäsenkylällä vuosina 1959-60. Silloin laajennettiin koneistamoa ja rakennettiin autokorihalli. Noin 180 nelimetrin suuruiset tilat maksoivat koneineen 3,4 miljoonaa markkaa.
Pitkäsenkylän tehtaan kolmas rakennusvaihe 1965-66 oli laajuudeltaan 1 335 neliömetriä eli uusia tiloja rakennettiin puolitoistakertainen määrä siihenastiseen verratuna. Nyt tomitilojen yhteismäärä oli 2 200 neliömetriä.

Vuosina 1970-71 toteutettu neljäs rakennusvaihe käsitti 741 neliömetriä ja se maksoi vähän yli 300 000 markkaa. Siinä saatiin lisätiloja koneistamolle sekä uudet tilat metalliosastolle, korjaamolle ja välivarastoinnille sekä uudet toimisto- ja sosiaalitilat. Viides vaihe toteutettiin 1974-75 ja se maksoi lähes 2,4 miljoonaa markkaa. Laajennus sisälsi kuivaustunnelin sekä uuden levyvarastoon ja lähettämön sekä erillisen lämpökeskus-kuivaamorakennuksen. Topi-Kalustaja Oy:n tuotantotilojen kokonaisala oli tässä vaiheessa 4 069 neliömetriä. Teollisuusrakennusten tonttiakin oli vuosien varrella jouduttu ostamaan lisää.

1970-luvun jälkipuoliskolla Topi-Kalustaja Oy on noussut Suomen kolmanneksi suurimmaksi keittiökalusteiden valmistajaksi. Vuosina 1976-78 toteutettiin tuotannon saneerausta uusimalla koneistusta yli 850 000 markalla. Vuosikymmenen lopulla olivat tuotannossa pullonkauloina lähinnä maalaamo ja listoituspuoli sekä yleisesti ottaen verraten vähäinen automaatioaste.

Vuonna 1979 käynnistyi lisärakennusvaihe, kun ryhdyttiin toteuttamaan kalusteiden runko-osien valmistukseen tarkoitetun täysin automatisoidun linjan rakentamista. Pohjapinta-alaltaan 2 596 neliömetrin laajuisen teollisuushallin rakentamiseen päästiin syksyllä 1981. Tämän suurhankkeen osalta kustannukset olivat 7,7 miljoonaa markkaa. Vuosina 1985-86 toteutettiin suuret rakennuslaajennukset sekä kone- ja laiteinvestoinnit, mitkä käsittivät erikoisovien tuotantolinjan ja pinnoituslinjan rakentamisen sekä metalli- ja korjaamorakennuksen ja levyvaraston laajennukset. Näiden laajennusten kustannukset olivat 7,6 miljoonaa markkaa.

Toivo Ojala toimi yrityksensä vetäjänä 1939 lähtien. Matti Ojala oli Topi-Kalustaja Oy:n johdossa 1968-87. Topi-Kalustaja Oy on laajentanut toimintaansa edelleen viime vuosina merkittävästi. Topi-Kalustaja Oy:n toimitusjohtajana toimii nykyisin Tapio Ojala.

Katso Topi-keittiöt
http://www.topi-keittiot.fi/etusivu

Lähdeaineisto: Aarre Aunola Topi kalustaa, Topi-Kalustaja Oy 1939-1989