Kalajoen pommitukset
Laskiaispäivä 22.2.1944 oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Edellisenä päivänä oli pommitettua Oulua. Tieto siitä oli tullut myös Kalajoelle. Petroskoin Radion Tiltu oli ilmoittanut, että Kalajoelle pudotetaan laskiaispullia. Pakkasta oli muutama aste ja lunta oli aika vähän. Kouluissa oli vapaapäivä laskiaisen johdosta. Sota-ajan askareet tehtiin pääasiassa naisvoimin. Joitakin vanhimpien ikäluokkien miehiä oli kotiutettu toistaiseksi. Laskiaistiistai kääntyi iltaan.
Ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.
Kello
19.20-19.25 alkoi kuulua lentokoneen ääniä pohjoiselta taivaalta.
Lentokoneiden suunta oli etelään päin.Koneet lähestyivät
Kalajokea mereltä päin jokiuomaa pitkin.
Koko kirkonkylä oli
pimentämättä. Ikkunoista loistivat valot. Sadat kalajokiset olivat
ulkona. He olivat tulleet kuuntelemaan ja katsomaan näkyisikö
mitään.
Pommien
pudottaminen
Koneen
ollessa kirkonkylän keskustan yläpuolella oli hetken kuulunut
pommien pudottamisesta johtuvaa ujellusta ja sitten valtava pommien
räjähdyssarja ja ilmanpaineaalto. Valot sammuivat kaikkialta.
Pommien pudottamisen tarkka ajankohta lienee ollut 19.35. Niihin
lukemiin oli heiluriseinäkello pysähtynyt
Honkelassa.
Lentokoneiden arvioitu lentokorkeus oli 1-2
kilometriä. Kone kaarsi etelään ja hetkisen kuluttua ilmeisesti
samaan laivueeseen kuulunut kone pudotti laskuvarjopommin ja heti
perään sarjan pommeja Kuivatjärven alueelle Hiekkasärkkien
läheisyyteen. Samat koneet lienevät pudottaneet pommeja Kälviän
Peitsoon etelään lentäessään. On todennäköistä, että sama
laivue pudotti pommeja myös Merikarvialle. Venäläisten lennot
olivat todennäköisesti suoritettu Virosta käsin.
Vieno
Lahdenperä kuoli pommituksessa
Yksi
pommi osui nykyiselle Pommitielle ja katkaisi suurjännitelinjan.
Siksi valot sammuivat. Pommit putosivat suurjännitelinjan päälle
ja katkoivat linjoja niin ne aiheuttivat myös näyttävän
valoilmiön. Toinen pommi osui Lahdenperän talon merenpuoleiseen
päätyyn noin 2-3 metriä seinästä. Talon toinen pää sortui
kokonaan ja opettaja Vieno
Lahdenperä os.
Hongell sai surmansa silmänräpäyksessä. Kolmas pommi osui
suurjännitelinjan jalkapylvään viereen. Neljäs pommi jäi
suutariksi erään ladon viereen. Viides pommi osui meijerin
merenpuoleisen päädyn lähelle repien suuret alat rappausta ja
rikkoen ikkunat. Kuudes pommi osui meijerin Pitkäsenkylän puoleisen
päädyn lähelle ojaan. Pommi vaurioitti meijerin lastauslaituria.
Sama pommi rikkoi Aino ja Oskari
Kähtävän talon
ikkunat ja aiheutti talolle sirpalevahinkoja. On todennäköistä,
että tästä pommista Aarne
Kähtävä sai
sirun kainaloonsa. Seuraavat kolme pommia osuivat Kärjenkoskeen ja
repivät vain jäähän reikiä. Pommien paineaalto rikkoi ikkunoita
n. kilometrin säteellä. Kalajoen sairaalassa tohtori Untamo
Sorasto hoiti Aarne
Himangan.
Muita henkilöitä ei vastaanotolla käynytkään.
Näin
kertovat pommitukset kokeneet
Inna
Lahdenperä oli
tuohon aikaan 9-vuotias tyttö.
Hän kertoo, että isämme Vilho
Lahdenperä oli
kaatunut 27.7.1941.
- Asuimme veljeni ja äitini kanssa 1939
valmistuneessa talossa. Laskiaispäivänä kävimme mummoa katsomassa
Tyngällä ja palasimme kotiin n. klo 18 aikoihin. Äiti oli
laittanut ruuan poikkeuksellisesti makuukamarin pienelle pöydälle.
Syödessämme kuulimme lentokoneen ääniä.
Äiti sanoi:
”Käväisenpä katsomassa näkyykö mitään”. Muutaman sekunnin
kuluttua pommit putosivat ja kaikki muuttui yhdellä rysäyksellä
kaaokseksi. Melun ja rätinän vaiettu huusimme äitiämme. Mitään
ei kuulunut. Arvasimme hänen jääneen raunioihin. Pyrimme talosta
ulos.
Mitä olisi tapahtunut jos ruoka olisi katettu keittiöön
eikä makuukamarin pienelle pöydälle? Pommi olisi silloin voinut
surmata myös lapset.
Aino
Kähtävä kertoo
olleensa puuliiterissä tyttärensä kanssa hakkaamassa puita.
-
Kuultuamme lentokoneiden voimakkaan surinan menimme pihalle. Tytär
ilmeisesti ymmärsi pommeja pudotettavan ja käski mennä maahan
pitkälleen. Samassa oli kuin ukkosen jylinä. Sika oli säikähtänyt
pommitusta ja juoksi ympäri karsinaa. Lentokoneitten poistuttua
menimme asuinhuoneisiin. Kaikki oli mullin mallin. Pommi oli pudonnut
15 metrin päähän talosta ojaan.
Ehkä pommin osuminen ojaan
pelasti talon täydellisestä tuhoutumiselta.
Eino
Laurila kertoo
olleensa laskiaispäivän iltana kotona. Pitkään jatkuneiden
lentokoneiden äänten takia hän oli uteliaisuudesta mennyt ulos.
Samalla kuului pommien räjähdykset ja hän heittäytyi maahan
pitkälleen. Paineaalto tuntui selvästi.
Laurilassa oli menty
nukkumaan pommien ja koneiden äänten loputtua. Naapurin isäntä,
Tuuran Niku, oli tullut herättämään n. kolmen aikaan yöllä ja
kysymään, että voiko Eino viedä Lahdenperän ja Honkelan väkeä
Tyngälle. Eino Laurila oli valjastanut hevosen ja lähtenyt
viemään Inna ja Lassi
Lahdenperää sekä Tilda
Honkelaa ja
tämän lapsia Auli ja Jorma
Honkelaa Tyngän
Honkelaan.
Aarne
Himanka oli
ollut pyöräilemässä ja päästyään Kalajoen Osuusmeijerin
kohdalle hän oli kuullut pommien ujelluksen ja heittäytynyt ojaan
makuulle. Lumisessa ojassa hän oli ollut sen verran huonosti
suojassa, että hän sai pommista pienen sirpaleen kainaloonsa. Aarne
kertoo, että valtaosa kylästä oli pimentämättä. Pommituksista
hänellä oli kokemuksia niin talvi- kuin jatkosodastakin, mutta
tuntui kummalliselta joutua pommituksen kohteeksi täällä, missä
sitä kaikkein vähiten oli odottanut. Aarne
Himanka on
Kalajoen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Raili
Myllylän isä.
Talvisodassa kaatuneet rautiolaiset
Talvisodassa kaatuneet kalajokiset
Talvisodassa kaatuneet himankalaiset
Raution suojeluskunnan historia
Vuonna 1931 perustettiin urheiluseura Raution Kisailijat, mikä otti urheilutoiminnan hoidettavakseen, mutta ampumakilpailujen järjestäminen jäi edelleen suojeluskunnalle. Aluepäällikkö Leskinen oli hyvin usein mukana suojeluskunnan järjestämissä tapahtumissa, Suojeluskunnalla oli myös poikaosasto, johon kuului useita kymmeniä kansakouluikäisiä poikia, joille järjestettiin harjoituksia, kilpailuja ja ammuntaa pienoiskiväärillä. Poikaosaston kouluttajana toimi August Taipale. Kolmenkymmentäluvun puolivälissä suojeluskunta osti Raution alapäässä meijerin vieressä sijaitsevan Lehtola nimisen kiinteistön, jossa oli aikaisemmin ollut yksityiskauppa, se oli ollut useammankin yrittäjän hallussa. Juuri talvisodan edellä rakennusta laajennettiin. Siihen tehtiin juhlasali ja vintille asunto paikallispäällikölle. Laajennuksen rakennusaineet kerättiin metsänomistajilta. Talkootyötä tehtiin paljon. Rakennusaikainen suojeluskunnan päällikkö Mikko Haapakangas ei ehtinyt paljon suojeluskunnan omasta talosta nauttia, kun talvisota alkoi, jossa Mikko Haapakangas kaatui. Jatkosodan aikana talo oli monenlaisessa käytössä. Siinä toimi muun muassa kulkutautisairaala.
Sodan jälkeen suojeluskunta määrättiin lakkautettavaksi. Raution suojeluskunta ehti ennen lakkauttamistaan lahjoittaa talon Mannerheimin Lastensuojeluliitolle toivomuksella, että talo kunnostetaan terveystaloksi. Kunta kuitenkin hankki talon omistukseensa ja rakensi terveystalon toiseen paikkaan Yliverroselta ostetulle tontille. Entisessä suojeluskuntatalossa oli kunnantoimisto noin kymmenen vuoden ajan ja kunnan vuokralaisena sinä toimi Raution Säästöpankki. Kunnantoimiston muutettua kirkolle, talo myytiin Uuno Alaverroselle.
Häät sota-aikana
Elettiin vuotta 1940. Talvisota oli juuri loppunut. Olimme kihlautuneet juuri sodan aattona vuonna 1939. Suunnittelimme häitä – sota-ajan häitä. Miten järjestää häät, kun kaikesta tavarasta oli puute? Ei ollut ruokaa sen kummemmin kuin vaatettakaan. Ensiksi olisi tarvittu vihkipuku. Kauppojen hyllyt olivat kuitenkin tyhjät. Kalajoella oli Simin Vaatetusliike, josta vaatepisteillä sai ostaa kangasta sillä ehdolla, ett teetti siellä puvun. Ajoin polkupyörällä tuon matkan edestakaisin kolme kertaa. Matkaa kertyi kaikkiaan yli 150 km, sen aikaista hiekkatietä. Miesten vaatteita olisi paremminkin ollut saatavissa. Ne olivat säästyneet, kun miehet olivat sotatoimissa ja armeijan harmaissa.
Lotta Svärd-yhdistyksellä oli kruunu, jota sain lainata. Kruunun oli lahjoittanut suomalaissyntyinen varakonsuli Jakob Hodgren, käytettäväksi järjestön jäsenten vihkiäisissä. Ehtona oli se, että sulhanen oli maanpuolustaja ja morsian oli ollut järjestän jäsenenä viisi vuotta. Lottakruunu oli kaunis. Se oli hopeaa ja sen sakaroihin oli upotettu yhdeksän erilaista jalokiveä. Sakarat päättyivät heraldisiinruusuihin ja siihen upotetut jalokivet muistuttivat Suomen yhdeksästä maakunnasta.
Keskusjohtokunnan päätöksellä sain kantaa lottakruunua. Tarjoilu häissä ei ollut monipuolinen, mutta olimmehan tottuneet puutteeseen. Kotini oli maalaistalo joten aina oli jotakin omasta takaa. Ruokana oli perunoita ja punaista heraa, jota täällä Keski-Pohjanmaalla oli tapana keittää juhannuksena, Sitä sanottiin myös juhannusjuustoksi. Pullapuoli oli oman maan tuotteita, siis omista vehnäjauhoista. Pikkuleivät tehtiin ruis- ja ohrajauhoista. Mutta olipa häiss KAHVIA! Äitini oli ennen säännöstelyä varannut kauppiaalta oikeasta kahvia – olivathan häät tiedossa. Kahvinjuonti häissä sai kielenkannat laulamaan. Juomisesta tiedettiin jo huomenissa Kärkisessä. Maanantaiaamun tuli kotiini nimittäin mies, talon isäntä Kärkisestä. Hän tiukkasi tuikeaan sävyyn vanhemmiltani, mistä kahvia oli saatu. Keskustelu päättyi riitaan. Isäni vastasi rauhalliseen sävyyn, että ei ollut tilivelvollinen tekemisistään kyseiselle isännälle. Tapaus kertoo puutteesta, jossa elettiin ja joka aiheutti riitaa nykyisesti ajatelleen mitättömästä asiasta, Tieto juodusta kahvista levisi kuitenkin toisellekin kylälle. Niin merkittävää se oli.
Varsinainen vihkitoimitus suoritettiin kotini pihalla pihapihlajien alla silmikkoraanun päällä. Silloinen Raution kirkkoherra Kalevi Vihma meidät vihki. Suuri joukko ystäviä ja sukulaisia oli kokoontunut kesäiseen pihlajakirkkoon. Siellä me saimme toisemme. Valokuvassa käynti tapahtui seuraavana päivänä. Hyppäsimme pyörien selkään, juhlavaatteet kapsaksissä, samoin vihkiasut ja suuntana jälleen Kalajoki. Valokuvaaja Erkki Mäkelä sattui olemaan kaupunkimatkalla, joten tuore aviopari odotteli Kalajoella päivän. Ehdimme käydä pyöräretkellä Hiekkasärkillä valokuvaajaa odotellessa. Lopulta hän tuli. Puimme vihkivaatteet päällemme ja valmistauduimme kuvaan. Ruusuista, joita alun perin oli kolme, ei ollut mitään jäljellä. Sitten vain kotiin Rautioon ja aloittamaan yhteistä elämää.
Kaikesta puutteesta huolimatta olimme onnellisia, kun sota oli ohi. Tulevasta sodasta ei osattu aavistaa. Se tuli kuitenkin uudestaan. Meidän elämässämme se kesti vuodesta 1939 marraskuun 1944. Niskan Vesa juoksi marraskuussa 1944 äitinsä luo navettaan ja selitti: ”Sinne tupaan tuli yks`mies ja mummu sano, että se on mun isä”. Valo Niska oli palannut sodasta, mutta oma poika ei tuntenut häntä. Olemme onnellisia siit, että olemme saaneet elää vapaassa Suomessa – ei puutteessa vaan hyvinvoinnissa.
Siiri Niska
Selvitys Aarne Saaren teloituksen taustoista
Aarne Saari
Erkki Saari toinen vasemmalta.
”Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi kannaksella venäläisten suurhyökkäys. 23.6. jätettiin asemat Syvärin jokivarressa, vain muutama mies jäi asemiin joksikin aikaa ammuskelemaan, hämätäkseen asemien tyhjyyttä. Niin alkoi kiireinen perääntyminen, sillä samaan aikaan oli venäläinen noussut Tuuloksen ja Viteleen välillä maihin Laatokalla, eikä sitä oltu saatu torjutuksi, ja näin meiltä oli katkaistu perääntymistien ja mottiin jäänti oli ilmeinen. Monta vuorokautta tultiin yhteen menoon, aina jokin pieni porukka, useimmiten joukkue jäi venäläisten etenemistä viivyttämään, että pääjoukko pääi pois edestä. Kesäkuun 27. päivä tulimme Viteleen joen yli, yhtä äkkiä venäläisten konetuliaseet alkaa pärrätä joka puolella, olimme motissa. Siinä tuli aikamoinen hämminki, kun vielä selvisi, että pataljoonan komentaja oli kerennyt mennä ennen kuin motti sulkeutui. Luutnantti Korhonen otti porukan ohjaukseensa. Viteleen joessa oli sillä kohtaa mutka ja joessa oli uitto meneillään ja tukit olivat keräytyneet sellaiseksi sumaksi, että kun kovaa juoksi niin siitä pääsi yli. Koska oli keskiyö, niin oli aika hämärää. Korhonen määräsi joukot juoksemaan tukkisumaan pitkin takaisin vihollisen puolelle, sillä se kohta oli heikoimmin varmistettu, arvelivat kai että ei ne nyt ainakaan takaisin päin tule, rannalla oli kyllä harvahko ketju vartiomiehiä, mutta ensiksi yli päässeet tekivät ne toimintakyvyttömiksi. Täältä kiersimme metsiä myöten joen yläjuoksulle päin niin pitkälle, että voitiin joki ylittää rauhallisemmissa merkeissä nyt jo kolmannen kerran. Mottiin kyllä jäi kaatuneita ja haavoittuneita, lukumäärän en tiedä, mutta ainakin tynkäläinen Eino Kamunen sinne jäi ja himankalainen Vilho Tilus jäi haavoittuneena vangiksi, palautettiin rauhan tultua kotimaahan. Viteleen motista selviydyimme Miinalan joelle jossa asetuimme puolustusasemiin, siinä tulikin varsin kova taistelu, venäläisillä oli niin kova tykistö ylivoima, eikä se todellakaan ranuja säästellyt, siinä kaatui monia meidän komppanian miestä, ja rautioainen Martti Sipilä haavoittui. Venäläiset käyttivät lentopommituksiakin joukkojamme vastaan”, kirjoittaa sotaveteraani Veikko Murtoniemi Raution sotaveteraanimatrikkelissa.
Aarne Saaren veli Erkki Saari oli kaatunut 28.6. 1944 ja se vaikutti Aarne Saareen erittäin voimakkaasti. Aarnen veli Niilo makasi sotilassairaalassa haavoittuneena. Aarnea järkyttivät Erkin ja Niilo kohtalo samoin kuin erittäin vaikea tilanne rintamalla. Hän siirtyi 4.7.1944 etulinjasta hieman taaemmaksi ja pyysi saada levätä edes vuorokauden, jonka jälkeen voisi palata paikalleen.
Viime sodan aikana sai 18 000 suomalaista hoitoa psyykkisiin vammoihinsa, mutta hoidon tarpeessa olleiden määrä oli huomattavasti suurempi. Monet heistä leimattiin sotilaskarkureiksi. Aarne Saari ei saanut psykiatrista hoitoa. Hänet pidätettiin ja vietiin sotaoikeuteen. Hänet hoidettiin teloittamalla. Hänet tuomittiin kenttäoikeuden päätöksellä nro 2606 3.8.1944 sotapelkoruudesta kuolemaan. Nuorella 22-vuotiaalla sotilaalla, jonka pituus oli 166 cm ja paino 55 kg, oli tyttöystävä Typpön koululla tilapäisenä opettajana toiminut nuori neitonen. Hänet poika olisi halunnut vielä kerran tavata hänet, mutta siihen ei suotu tilaisuutta.
Aarne joutui 15. prikaatin teloitusryhmän eteen 3.8.1944 klo 21.00. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa seuraavan kirjeen
3.8.1944
Rakkaat
vanhemmat
Lähetän teille
viimeiset terveiseni tämän kirjeen mukana. Kuten jo aikaisemmin
kerroin teille, en kestä etulinjassa oloa enää. Ja palkkioksi
siitä ja mitä aikaisemmista kärsimyksistäni täällä ollessani
sain kuolemanrangaistuksen.
Olin
tänään oikeudessa ja tuomio pannaan täytäntöön tänään klo
21. Minut ammutaan silloin. Älkää surko minua. Kuolen uskossa,
että Jeesus antaa tämän minulle anteeksi. En ole mikäään
pahantekijä. Joskin hermoni ovat pettäneet täällä paukkeen ja
ryskeen keskellä. Ehkä joskus tapaamme ylösnousemuksessa ja saamme
jälleen olla yhdessä. Olen varma siitä, että ne miehet, jotka
minut ampuu tulevat sen jälkeenpäin monesti muistamaan, usein. He
itse tietävät etteivät tee oikein, mutta heidän täytyy niin
tehdä. He tietävät etten pysty olemaan edessä.
Olen
syytön rikokseen, joskin lähdin sieltä jossa en voi olla. Ja
Jeesus antaa sen minulle anteeksi. Uskon niin. En kuole murhamiehenä,
vaan omien hermojeni uhrina. Uskoin aina, että jaksan ja kestän
sodan loppuun vaan niin ei oltu määrätty ylhäältä. En tahdo
tuomita ketään. Jeesus tuomitkoon meidät itsekunkin tekojemme
mukaan. Hän on meidän tuomarimme.
Kuolen
suomalaisena ja olen kiitollinen Jumalalle, kun hautani jää jo
Suomen puolelle. Sillä parempi on kun on parhain loisto muualla, on
kuolema omassa maassa. Minun on paha olla siitä, että teidän
vaivanne täten palkitaan. Toivoin ja rukoilin Jumalalta, että
saisin edes joskus teille palkita vaivojanne. Vaan niin ei saanut
käydä. Surunne on raakaa. Nyt emme me Erkin kanssa palaa enään
sinne kotiin. Mutta koettakaa rohkaista itseänne ja uskoa itsenne
Jeesukselle. Hän auttaa myös teitäkin vaivoissanne ja surussanne
lohduttaa. Uskokaa itsenne Hänen haltuunsa. Hän on pelastuksenne ja
turvanne. Hänen huomassaan on teidän hyvä olla ja nukkua Hänen
nimeensä.
Jospa voisitte
antaa tämän minulle anteeksi. Jospa voisitte muistaa minua omana
poikananne, aina elämässänne, Jospa Jeesuksen veri sovittaisi
kaiken sen, mitä on edessänne ja mitä on jäänyt taaksemme. En
saanut enää nähdä teitä. Emme aavistaneet että jäähyväisemme
silloin keväällä oli viimeiset.
Tiedän,
että rukoilitte aina puolestani, että saisin palata kotiin, vaan
ylhäältä oli määrätty toisin. Tyytykää Herran tahtoon
luottaen, että näin on parempi. Luottakaa Häneen aina, sillä Hän
on turvanne ikuisesti. Hän jaksaa antaa meille kaiken anteeksi.
Kunpa olisin saanut tuntea Hänet jo lapsesta lähtien. Ehkä Hän
olisi ottanut jo aikaisemmin minut kurjan syntisen armoihinsa. Nyt
voin nukkua Hänen armohelmaansa syntisenä. Mutta vakaana siitä,
että hän ottaa minut suojaansa, omaksi lapsekseen. Sitten kerran
hänen luonaan tapaamme iki-kirkkaudessa.
En
jaksa nyt enempää, sillä elinaikani on lyhyt. Muistonne säilyy
ikuisesti rakkaana mielessäni. Eläkää rauhassa luottaen Jeesuksen
loppumattomaan armoon. Hän tukee teitä surunne ja ahdistuskenne
aikana. Hyviä ja rakkaita vanhempia. Hyviä sisaria ja veljiä,
sukulaisia ja tuttavia kaikkia teitä viimeisin terveisin muistaen
poikanne Aarne.
Jeesus on meidän
turvamme
Häneen uskoen saamme kaiken
ajallaan.
Ja hänen helmaansa on
meidän hyvä nukahtaa.
Hän
puhdistaa meidät armollaan kaikista synnistä.
Kirjeen kirjoittamisessa häntä auttoi sotilaspastori Olavi Halme. Kahdeksalla laukauksella teloitettua rautiolaista ei sysätty mihinkään joukkohautaan, eikä hänen kohtalonsa ole ollut muutenkaan tuntematon – kuten monien muiden – vaikka siitä ei ole julkisesti paljonkaan puhuttu.
Aarne Saaren ruumiin Sievin asemalta haki Eino Perttula toisen miehen kanssa.
Hautajaiset pidettiin Rautiossa, mutta niissäkin oli ikäviä piirteitä, koska eräät pitivät vainajaa kommunistina. Vainaja oli työläistaustainen, mutta hän ei ollut poliittisissa riennoissa mukana.
Aarne Saari on haudattu Raution kirkkomaahan, mutta ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan sankarivainajien rivistöön, joskin niiden lähelle.
Sotaveteraani Veikko Murtoniemi sanoo 8.11.2006 Kalajoenseudun haastattelussa, että ”me veteraanit pidämme kuolemaan tuomitsemista virheratkaisuna”. Sotaveteraani Veikko Murtoniemen mukaan hän olisi tarvinnut lääkärin tai psykiatrin apua, eikä teloittajia.
Aarne Saari määrättiin asepalvelukseen 1.4.1941 ja hänet siirrettiin reserviin asemasodan aikana 31.3.1943. Hän haavoittui talvisodassa Värtsilän tienhaarassa 9.7.1941. Hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen. Hän taisteli isänmaan puolesta lähes sodan loppuun saakka. Hän menetti hermonsa veljensä kuoleman seurauksena Neuvostoliiton suurhyökkäyksen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän olisi tarvinnut psyykkistä hoitoa ennemmin kuin teloitusta. Mielestäni Aarne Saari on palvelut isänmaataan urhoollisesti useiden vuosien ajan. Hänet teloitettiin 3.8.1944 ja Mannerheimin valittiin Suomen presidentiksi 4.8.1944. Mielestäni Aarne Saaren hautapaikaksi kuuluu sankarihauta. Se on varmasti oikeudenmukainen ratkaisu asiassa, vaikka kenttäoikeus onkin tuominnut hänet kuolemaan sotilaspelkoruudesta. Hän ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä sotilaskarkuri vaan urhoollisesti isänmaataan palvelut mielensä murtanut sankari.
Sota-ajan muistoja
Mieheni Martti Yliverronen oli nostomiehiä, kun sota alkoi. Hän joutui sotapalvelukseen 22.4.1940. Meillä oli karjatila, viisi lehmää, hevonen ym. karjaa. Lapsia oli neljä, syntyneet 1932, 1934, 1936 ja 1938. Minä, hänen vaimonsa jäin asumaan taloa pienten lasten kanssa. Olin tottunut kovaan työhän. Lpaset, jotka olisivat kaivanneet hoitoa, jäivät aina viimeiseksi. Ei silloin ollut traktoreita, hevosella tehtiin kaikk maatyöt. Oli minulla aina joskus päivämieskin sellaisessa työssä, josta en yksin selvinnyt. Ei ollut kotirintamakaan niin ehjä kuin olisi pitänyt olla. Menin pyytämän naapurin isäntäää nostamaan puimakonetta kärryille, meillä kun oli yhteinen puimakone. Isäntä lähti nauraen, hän oli aina hyväntahtoinen mies, mutta emäntä tuli perään sanoen: ”Ei meidän miehet jouda siellä olla.” Tuli niin ikävä olo, että itkin. Kiire oli, piti saada jyvät aittaan, ei joutanut yhtä asiaa kauan surra. Tuli sitten sekin päivä, että Martti pääsi kotiin 9.2.1941. Ajattelin, että oli kaikki vaikeudet selän takana, kun saamme taas tehdä yhdessä töitä kodin ja lasten eteen. Mutta ei sitä kauan kestänyt, kun isänmaa kutsui aseisiin.
Viides lapsemme syntyi 12.6.1941. Martti oli suojeluskunnan ampumaharjoituksissa Kalajoella ja sieltä tultuaan kertoi, että Kalajoella oli paljon saksalaisia. Yksi niiden autoista suistui sillan päästä jokeen. Toiset kantoivat ajajan autonromusta pois ja itkivät, koska hän oli kuollut. Martti arveli sodan pian alkavan, kun saksalaisia sotilaita oli liikkeellä. Martti oli saanut ammunnasta palkinnoksi lusikan. Nakkasi sen lapsen peitteen päälle ja sano: ”Siinä on tytölle lusikka”. Martti oli heinäseipäitä tekemässä, kun Verrosen Aukusti toi lapun, tuli lähtö sotaan.
Nuorin lapsi jäi neljän päivän ikäiseksi, kun isä lähti sinne jonnekin. Lähtiessään hän vielä sanoi: ”Älä anna tytölle heti nimeä, jos saan loaa, tulen ristiäisiin.” Sanoin Martille, että me kyllä selviämme näistä töistä, kun hän vain palaa sieltä. Sain serkkutytön avukseni, hän oli tottunut tekemään kaikenlaista työtä. Oli pivämiehiäkin heinä- ja elonkorjuun aikana. Meni viikkoja ja kuukausia. Martti kirjoitti usein ja oli aina loman toiveissa. Elokuussa tuli kirje: ”Anna tytölle nimi, ei´täältä pääse lomalle.” Laitoin kastetilaisuuden kotiin. Oli haikea mieli, kun isä ei päässyt tähn tärkeään perhejuhlaan. Sitten Martti haavoittui Vilgassa 29.9.1941 ja hänen veljens Eero kaatui saman vuorokauden aikana. Sinä yönä näin unen. Olin käymässä Martin lapsuuskodissa. Katsoin riiheen, sinne oli tehty pieni talo uusista laudoista. Aamulla tuli naapuri kertomaan, että on tullut tietoja lomalaisten mukana. Yksi Yliverrosen veljeksistä on kaatunut, heitä on sodassa neljä. Sanoin lapsille ettei se ole teidän isänne. Uskoin vahvasti uneeni. Kohta isätä tuli kolme kirjettä yhtäaikaa. Hän oli Tampereen sairaalassa, kranaatinsirpale oli halkaissut lonkan. Kolmen viikon kuluttua hän pääsi kotiin lomalle. Taas saatiin olla yhdessä koko perhe.
Talvi tuli ja Martti lähti sotahommiin, ei kuitenkaan rintamalle, vaan kouluttajaksi, koska hän oli haavoittunut ja veli kaatunut. Kaksi vanhinta last oli koulussa. Oli vaikeuksia, ei tahtonut olla lämpimiä vaatteita eikä kenkiä. Eläimet piti luovuttaa nahkoineen, ei ollut mistä olisi teettänyt kenkiä. Ompelin yöllä lapsille vanhoista vaatteista uusia, ei ollut mistä olisi teettnyt kenkiä. En tuntenut väsymystä, vaikka sain pilkkoa puitakin aina, kun muilta töiltä ehti.
Oli kylmä talvi, meiltä loppui vesikin kaivosta. Ajoin kahdeksanvuotiaan poikani kanssa vettä hevosella. Hän oli taitava hevosmies, kävi myllyssäkin jauhattamassa jyvät jauhoiksi. Tyngän myllyyn oli matkaa yhteen suuntaan 17 kilometriä. Hän joutui joskus yöpymäänkin myllytuvassa. Hänestä oli suuri apu monissa muissakin töissä. Myös vanhin tyttäremme osallistui moniin töihin. Yksi tyttäristämme alkoi sairastella seitsemänvuotiaania. Ei ollut autoja, käytin häntä hevosella Kalajoella lääkärissä, matkaa sinne oli 24 kilometriä. Hän ei parantunut. Tein uuden matkan tällä kertaa Ylivieskaan. Kirsti saatiin Oulaskankaan sairaalaan. Häntä oli vaikea jättää sinne, mutta pakko oli, kotona hän ei olisi parantunut. Kävellessäni pois käytävää kuulin koko matkan Kirstin äänen: ”Äiti, älä jätä minua tänne.” Hän pääsi sairaalasta kahden kuukauden kuluttua terveenä.
Martti sai maaatalouslomaa kolme viikkos syystöiden aikana. Käytiin minulle tarjoamassa työhön sotavankejanki, joita oli monessa talossa. En uskaltanut ottaa kotini vieraanmaan miehiä. Tuli vuosi 1943, meille syntyi kuudes lapsi. Valmistin huolella tätä synnytysaika niinkuin ennen, pesin ja siivosin, saisin vähän levätä, olin väsynyt. Ajattelin, että minun täytyy kestää, sitten kaikki korvaantuu, kun Martti tulee kotiin, vaikka minkälaisena kunhan lapset saavat isänsä pitä. Aina oli pelko, että Martti viedään rintamalle.
Martti sai loman kastetilaisuuteen, jonka minä huolella valmistin, olihan se suuri juhla. Poika sai nimen Seppo. Neljä nuorinta lastamme kastoi kirkkoherra Kalevi Vihma. Nuorimman pojan ristiäisissä oli mukana hänen vaimonsa Rauha. Hän toi vauvalle Punaisen Ristin paketin, se tuli tosi tarpeeseen. Martti lähti taas koulutuskeskukseen Kymiin. Joillekin perheille lahjoitettiin vaatteita ja kenkiä, meidän perheemme ei siihen joukkoon kuulunut, En kyllä pyytänytkään, omilla piti pärjätä.
Martin kotona oli kaksi sotavankia töissä. Sanna-mummu kävi niiden kanssa meilläkin perunannostossa. Mummulta kaatui kaksi poikaa, samoin äidin äidiltäni. Voi näiden äitien surua ja tuskaa, he joutuivat antamaan suuren uhrin vapaan isänmaan hyväksi. Toivoisin maaliman ikuisen rauhan.
Martti oli sotaretkellään 4 vuotta 19 päivää. Tiesin päivän hänen tulostaan. Sanoin lapsille:”Kun isä tulee, toivottakaa hänet tervetulleeksi.” Nuorin poikani Seppo istui sylissäni, kun isä aukaisi oven ja astui sisään. ”Ryssä tuli”, sanoi Seppo. Martti palasi sodasta ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä. Hänen oli vaikea aloittaa elämä näitten koroa poissaoltujen vuosien jälkeen. Vei vuosia ennenkuin hän oli entisellään. Nyt hän nukkuu rakastamanssa isänmaan povessa. Hän on saanut ikuisen rauhan. Sinne eivät maailman myrskyt yllä.
Minulla on kuusi lasta, 12 lastenlasta ja 15 lastenlastenlasta. Olen kiitollinen Jumalallen eletyistä vuosista ja kohtalaisesta terveydestäni. Kaiken kokemani jälkeen elin rikasta, tyäntäyteistä elämää. Mutta miestäni en koskaan saanut nähdä harmaapäisenä. Olikohan sodalla osuutensa asiassa?
Hilja Yliverronen
Rautio
Isäni viimeiset terveiset
Oli marraskuu, pakkasta kolmisenkymmentä astetta. Revontulet loimusivat yli taivaan rannan verenpunaisina ja liikkuivat edestakaisin. Tähdet tuikkivat pakkasyössä. Tuijottelin taivaalle. Vanhat ihmiset ennustivat, että jotain vakavaa on tulossa. Sodan synkät pilvet leijailivat synnyinmaamme yllä. Tuli sota, tuli käsky miehille lhtöön. Ensin heidät kutsuttiin Himangan kansakoululle, sitten edelleen Kannuksen asealle. Olin silloin yhdekäsn ja veljeni kuuden vuoden vanha. Muistan hyvin sen aamupäivän, kun isä hyvästeli äitiäni, veljeäni ja minua. ”Jos en palaa, niin taivaassa tavataan”, hän sanoi. Otin isää kädestä kiinni lujasti ja pyysin, ”Älä lähde, isä!” ”Tämä on velvollisuus, isänmaa kutsuu meitä”, isä sanoi vakavalla äänellä. Muistan kyyneleet isän ja äidin silmissä isän kääntyessä äidin puoleen. ”Pidä lapsista huoli”. Niin isä lähti, seurasimme ikkunasta hänen menoaan.
Se talvi oli todella kylmä. Äiti laittoi usein menemään paketteja, niissä oli villaisia välihousuja ja sukkia. Isä joutui ensin Raatteentielle. Muistan hyvin joulun, miten kaipasinkaan isää, mutta oli iloinen, sillä hän lähetti minulle kauniin joulukortin. Siinä oli kuvattu kirkko ja kirkkopolku sekä ihmisiä kirkkoon menossa. Kortti on minulla vieläkin tallessa, se on kallis muisto isästä, En unohda sitä jouluaattoa. Äiti sytytti itse valmistamansa steariniinikynttilät, laulettiin jouluvirsi. Vanha isosisä istui sohvalla kuusen takana pää painuneena rukoukseen. Kyynelhelmet tipahtivat ryppysille poskille. - Saimme veljeni kanssa lahjoa, mutta eiväthän ne korvaneet isän poissaoloa. Äitikin oli niin hiljainen ja vakava, hänkin kaipasi isää.
Isä kirjoitti kaunita kirjeitä, joita yhdessä äidin kanssa odotimme ja luimme. ”Omin voimin emme täällä taistele, vaan Jumalaan luottaen.” Rukoilimme yhdessä aamuin, päivin ja illoin, että isä palaisi luoksemme. Mutta toisin oli Herran tahto. Isä palasi, mutta valkeassa arkussa. Oli varhainen aamu, olin pukeutumassa, Setäni oli lähdössä meijerikuskiin hevosella. Tätini mies tuli keittiöön hyvin vakavana. Äitini sanoi: ”Nyt on jotakin tapahtunut! Niin oli, sota oli vaatinut uhriksi isän, meidän isämme. Oli raskas suru, sanaton hiljaisuus, vain kyyneleitä. Veljeni sanoi:”Taivaan isä ei kuultu meidän rukoustammme:” Silloin äiti sanoi: ”Jumala on rakkaus”. Kapinoin äidille, miten hän voi noin sanoa, kun isä otettiin pois, Vain isän kello ja meidän hevonen tulivat takaisin. Isä käätui Pitkässärannassa 13 päivänä heinäkuuta 1940. Juuri kuukauden päästä tuli rauha.
Naapurin aseveli tuli lomalle ja kertoi isän kaatumisesta. Isä oli ollut suorittamassa erään toisen aseveljen tehtävää, viemässä muonaa etulinjaan. Siinä oli kranaatinsiru osunut rintaan. Isä oli juossut vähän matkaa ja sanonut. ”Jos teistä joku elävänä täältä palaa, viekää kotiin terveiset, minä menen taivaaseen.” Nämä olivat isän viimeiset terveiset. Tämä oli lohdutus suuressa surussa. Äiti lauleli usein: Päivä vain ja hetki kerrallansa, lohdun tuo se kaikki vaiheisiin. Kaikki kun on isä kädessänsä, laps` ei vaipua saa murheisiin.” jne. Kun isä tuotiin kotiin valkeassa arkussa, hänet haettiin Kannuksen asemalta. Minulle ja veljeni ei näytetty isää, ehdin vain nähdä pitkä partaa Tätini sanoi, että isästä jää kauniimpi muisto elävänä. Hautajaispäivä ei ole jäänyt mieleen. Vain sen verran, että silloin haudattiin kolme sankarivainajaa. Isän arkku oli keskimmäinen. Lapsen mieleen ovat jääneet äidin rukoukset, kyyneleet ja valvotut yöt. Myöskin pyörillä tehnyt matkat isän sankarihaudalle niin useasti, kuin mahdollista.
Nämä muistot eivät koskaan jää pois sydämestäni. Ne ovat jättäneet lapsuusaikaan syvän haavan, eivät ne koskaan häviä. En ole isän ohjeita saanut, eikä ollut hänen auttavaa kättään palvelemassa. Niin moni on kalliisti ostettu, kyynelillä kostutettu. Siniristitlippu kertoo paljon, värit sininen ja valkoinen kuvaavat Suomen taivasta ja hankea. Kunpa tämä suomenlippu saisi säilyä rakkaassa isänmaassamme. Toivon sydämmestäni, ettei tämän sukupolven eikä tulevan tarvitsisi näitä polkuja taivaltaa, eikä muistoja kantaa.
Raili Halla-aho Himanka
Eino Takkunen kuoli kolme kertaa
Mannerheimin allekirjoittama kuolinilmoitus
Eino
Viljami Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein
parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää
varhaisuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Koulussa
tämä lahjakasta ja valtameren takanakn kunnostautunutta sukua ollut
poika menestyi kuitenkin hyvin ja 14-vuotiaania hän oli jo mukana
vuoden 1918 kansalaissodassa toimien Valkoisten lähettinä muun
muassa Vilppulan taisteluissa.
Eino oli äitinsä avioton ja ainoa lapsi. Varhaisin lapsuuden muisto oli koditon vaellus lumisilla teillä. Äiti kerjäsi elämisen tarpeita. Hän veti narusta kelkkaa, jossa pieni lapsi värjötteli muun omaisuuden päällä. Öiksi päästiin joskus lämpimiin tupiin, enimmin saunoihin. Aiti oli kalpea ja riutunut, kärsivä ihminen. Hän sairasti keuhkotautia. Hänen luonaan kävi miehiä, jotka antoivat hänelle rahaa. Hän oli kumminkin äiti, joka rakasti lastaan. Eino ei hänestä paljon muistanut eikä tiennyt. Äiti kuoli pojan ollessa viisivuotias. Hautajaisia ei pidetty, kukapa ne olisi järjestänyt huonona pidetyn naisen muistoksi. Pieni orpo oli entistä orvompi. Hänet pantiin ruokolla suuriin maalaitaloihin. Se elämä, jonka äiti ja joku tuntematon mies olivat panneet alulle, oli kaikille täysin arvoton. Mies muisti varuaantalon eräässä Kalajokivarren pitäjässä. Siinä hän oli muutaman vuoden ensi aikoina. Häntä kohdeltiin kuin kotieläintä. Hän sai itse hoitaa itsensä, kukaan ei välittänyt hänen puhtaudestaan, vaatteistaan tai muista tarpeistaan. Hiukset kasvoivat villinä, lika ja syöpäläiset vaivasivat. Öiksi hän järjesteli mukavan makuualustan tuvan ovenpieleen höyläpenkin päälle. Alusena käytettyä olkipatjaa säilytettiin päivisin kylmässä porstuassa, josta hän sen itse kantoi tupaan iltaisin. Peitteenä oli vanha haiseva hevosloimi. Hänelle annettiin vaatteiksi aikaisten riekaleita, Hän yritti itse korjailla niitä. Hihat ja lahkeiden suut hän katkoi itse kerihtimillä. Hän sai syödä uuninpenkillä ja käydä noutamassa syötävänsä muun väen pöydästä. Voi ja liha oli parempien ihmisten ruokaa. Häntä ivattiin hänen rääsyjensä takia. Jo varhain poika oppi tajuamaan senkin, ettei hän ollut muiden lasten kaltainen. Leikkitovereita ei ollut. Jos hän yritti lähestyä kylän lapsia, vanhemmat ajoivat hänet pois. He eivät sallineet lastensa seurustelevat rääsyläisen kanssa, joka joutui olemaan yksin, syrjäisenä. Isompana resuhuutolainen pantin paimeneen. Hän oppi rakastamaan luontoa, se oli hänen paras koulunsa. Syksyisin kun kylän muut pojat menivät kouluun, kenenkään mieleen ei edes juolahtanut pyytää huutolaispoikaa mukaan. Ei hän itsekään kouluun kaivannut. Hän ei kaivannut toisten lasten joukkoon. Kylän uusi kansakoulunopettaja huomasi ruokkolaisen ja vaati oppivelvollisuuslain nojalla hänetkin kouluun. Ruokkopaikan isäntä ei olisi tähän suostunut, mutta opettaja vetosi lakiin ja voitti. Eino oli silloin aloittanut toisen vuosikymmenensä. Koska hän osasi lukea sisälä, opettaja pani hänet toiselle luokalle. Hän oli yhä sama näivettynyt, nälkäinen ja ruokkoamaton huutolaispoika. Koulutoverit pilkkasivat häntä välitunneille ja katkeroittivat hänet perin juurin. Toisilla oli omat vanhemmat ja kodit, omat vaatteet. Hänellä ei mitään. Ei turvaa missään. Rippikoulunkin poika oli käynyt ruokkopaikastaan. Eino itse teettnyt säästämillään rahoilla puvun. Se oli hänen ensimmäinen oma pukunsa ja se oli nostanut hänen omanarvontuntoaan.
Seitsemääntoista ikävuoteensa asti Eino palveli yhteiskuntaa huutolaispoikana. Sen jälkeen hän haki vapaaehtoisen sotaväkeen. Hän yllättyi suuresti kun hänet kutsuttiin palvelukseen Viipuriin kenttätyksitörykmenttiin. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen onnenpotkunsa. Kruunun kenttäharmaissa sivullisesta tuli kiinteän ja kurinalaisen yhteisön kelvokas jäsen. Sotaväen ohjesäännöt korvasivat hänelle isän ja äidin. Alokasajan jälkeen hänet kelpuutettiin aliupseerikouluun. Kun aliupseerioppilas palasi ryhmänjohtajana perusyksikköönsä, hän oli kuin uusi mies. Hän oli kohta alikersantti ja hän tunsi olevansa yhteiskunan ylemmillä askelilla. Hänet ylennettiin harvojen ikäluokkansa alikersanttien kansa kersantiksi. Patterin päällikkö kehotti häntä hakemaan avoimeksi tulevaa kanta-aliupseerin virkaa, ja hän puolsi hänen hakemustaan niin voimallisesti, että hänet hyväksyttiin. Mies palveli tutussa varuskunnassa, suoritti kanta-aliupseerien taistelukoulun ja paneutui kaikella innolla virkansa tehtäviin.
Ajatus
sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasikin Kalajoelta
päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun, mistä jatkoi
Markovillan taistelukouluun Viipuriin pyrkien ja päästen
kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen
vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla
Raahen Porvari-ja kauppakoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös
urheilijana päälajin olessa hiihto, missä parhaat sijoitukset
Salpausselällä olivat lähellä kärkikymmenikköä. Urheilu oli
Einolle kuitenkin vain keino ylläpitää kuntoaan, eikä hän
koskaan harjoitellut kilpailuja varten.
Kaksinkymmenvuotiaana hän solmi avioliiton, josta ei tullut kuitenkaan tyydyttävää. Hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia naisten kanssa. Hänestä tuntui yllättävältä ja suuremmoiselta, kun ensimmäinen nainen, jonka hän tapasi, näytti välittävän hänestä. Vaimo oli häntä useita vuosia vanhempi ja Viipurin varuskunnan liepeillä kokenut yhtä jos toistakin. Sopeutumalla tämä epäsuhtainen avioliitto jotenkin meni. Nuorella kersantilla oli päivät päästään työtä, ja urheiluharrastus vei kaikki vapaa-ajat. Urheilu nosti Einon maan valioitten joukkoon. Hän korjasi haltuunsa useita armeijan mestaruuksi ampumahiihdossa, suunnistuksessa ja maastojuokussa. Talvisodan syttyessä marraskuun lopulla 1939 entinen huutolaispoika oli ylikersanti ja tulenjohtaja. Haavoittuminen todennäköisesti pelasti hänen henkensä Taipaleessa. Talvisodan loppuaika kului sotasairaalassa, Toivottuaan hän suoritti kesällä 1940 reserviupseerikoulun Niinisalossa ja läpäisi sen hyvin.
Talvisodan
syttyessä 1939 Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän
osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua
evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana
Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon
Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin nro 46 , jolle suuri osa
oppilaista saapui suoraan rintamalta, Jatkosodan hän aloitti
luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan
jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja
ylennys kapteeniksi.
Kapteeni
Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä
ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän
toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt
aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin
suunnalla. Vihollisen hyökkäussuunnitelma oli ylittää Syväri
Lotiananpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.
Kapteeni Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja -muistot syntyivät Lotilanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeini Takkunen johti nyt raskaan kranaatinheittimen tulta.
Kun vihollisääniä pian alkoi kuulua myös selustasta, katsoi tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta vasemman sivusta tulenjotueryhmää. Yksi konepistoolimiehist oli Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950 maailmanmestaruuden. Tuohutumisvaarassa ollutta ryhmä taas johti Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai mainetta Suomen johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.
Eino Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä: hän haavoittui, joutui erilleen muista suomalaissta ja kävi lopulta yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Lopulta vihollisen luoti meni oikeasta olkapäästä solisluun yläpuolelta, lävisti kehkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärantan vierestä. Tämän jälkeen korviin kantautui vain aistiharjoja ja tajunta sammui. ”Kuulemani mukaan olin maanut kentällä yli vuorokauden." Hänen taistelulähettinsä sulki mustilla sormillaan hänen silmänsä. Sitä ennen oli joku vihollisista oli vetänyt teräaseellaan hänen poskensa, leukaperänsä, kaulansa solisluunsa auki. Ammottava haava ulottui ylimpien kylkipuiden tasolle. "Myöhemmin viholliset löysivät minut shokkitilassa kerätessään ruumiita.”kertoi Eino.
Eino Takkusen viipulaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun lopussa marsalkka Mannerheimin allekirjoittaman viestin surunvalitteluineen. Eino Viljami Takkusen ilmoitettiin kaatuneen isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnt liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todenneen perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi. Sankarivainaja siunattiinkin pian ”viimeiseen leponsa” Lahdessa, sen jälkeen pidettiin perunkirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset. Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut, vaikka hän olikin ottanut pari askelta sinne, mistä ei yleensä ole takaisin tulemista. Eino haudattin kentälle jääneenä Lappeenrannan sankarihautaan.
Pahasti
haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä
epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää
myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli
Siperian Karakanndaan, lähelle Balhas-järveä. Tällä
sotavankileirillä oli aluksi yli 300 suomalaisvankia, joista vain 27
palasi elävänä kotimaahansa. Takkunen
kertoi sotavankeuden alusta jutun: Venäläisessä sotasairaalassa
hänet katsottiin kuolleeksi ja siirrettiin kylmään ruumiskellariin
muiden joukkoon. Hän heräsi siellä ja joutui koko yön tappeleen
ison rottalauman kanssa joka yritti syödä hänet. Aamulla sitten
huomattiin että hän onkin hengissä.
Myöhemmin
saman vuoden kuluessa Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, lähelle
pohjoista Volgaa. Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka
listoilta löytyi 2700 suomalaistakin. Välirauhansopimuksen tultua
solmituksi 19.9.1944 vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni
Eino Takkuselle paluu kotimaahan ajoittui vuodenvaihteeseen
1944-1945. Aluksi hän joutui olemaan kolmisen viikkoa Hangon
karanteenikeskuksessa.
Sotavankeudesta kotimaahan päästyään
mies kirjoitti heti vaimolleen. Tämä ei tullut häntä
tervihtimään, ei vastannut edes kirjeeseen. Hän oli jo ehtinyt
löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai edes
ilahtunut paluustani, toteaa Eino Takkunen. Vaimo asui miehensä
kanssa heidän entisessä kodissaan Lappeenrannassa. Paljon
kiinnostuneempi oli kommunistinen valtiollinen poliisi VALPO, mutta
sen kuulustelijat eivät saaneet minusta mitään irti. Asiakirjoissa
oli pitkään virallisesti kuollut; aluksi oli vaikeaa saada
esimerkiksi papin- tai lääkärintodistuksia mihinkään
takoitukseen, kun hakijakin oli jo haudattukn.
Eino Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria, Paikalliset asukkaat kertovat vieläkin miehestä, joka saapui mukanaan vain koira, pyssy ja porotokan verran muuta tavaraa. Pian hän oli kuitenkin rakentanut komean kämpän, muurannut kivistä piisin ja jänyt sinne asumaan.
Inarin vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen kerran aiheettomasti kuolleeksi. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen, ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesii: ”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki, otsalla aivolimaa- tämä mies on kuollut tai ainakin kuolemaisillaan!”
Vieressä seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen vaiheista ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan, Hän olikin oikeassa, sillä nytkin ”vainaja” heräsi eloon ja toipui pitkän sairaalassaolon jälkeen, tosin tasapaino loppuiäksi osittain menetettynä ja ilman haju- ja makuaistia.
1960-luvulla
Inarissa monissa luottamustehtävissä ja myös yrittäjänä sekä
opettajana toiminut Eino Takkunen muutti 70 vuotta täytettyään
takaisin Etelä-Suomeen ja asui 1980-luvun alusta lähtien
Hämeenlinnassa lähellä Aulankoa, Osa Amerikan sukulaisistakin
tunnusti hänet jo vertaisekseen ja kävi tapaamassa vanhaa miestä,
mikä suuresti ilähdutti tätä yksinäistä kulkijaa, Lopullinen
rahan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin jo lähes
90-vuotiaana.
Kun on saatu
lisää tietoa Eino Takkusen elämästäni, niin voidaan sanoa, että
kuoli neljä kertaa, sillä aikaisemmin ei ollut tietoa
soravankileirillä kuolemisesta.
Muistoja Uhtualta v. 1943
Olin silloin 19 vuotias. Keväällä 1943 perustimme telttakanttiinin Helvi Järvensivun kanssa. Kanttiinin nimi oli ”Allikko”. Se toimi vain kolme kuukautta. Miehet olivat levossa vuorotellen täällä Mustajärvellä. Kuva on meidän keittiöstä, kaikki tehtiin ulkona, keitettiin, paistettiin, tiskattiin ja pestiin pyykit. Uhtualla oli valoisaa aikaa koko yö. Vaikka olisimme olleet yöllä pyykillä, oi yleisöä aina paikalla, niin tarkkaan lottia vartioitiin. Pistäppäs siinä bikinit, liivit sun muut kuivumaan, aina oli kuvaajia paikalla. Lautalla käytiin kauempana järvellä huuhtomassa, keittiöpoika oli mukana henkivartijana. Pyykki kuivattiin teltan katossa. Kaikkein värikkäintä tahrapyykkiä emme voineet pestä ollenkaan, se kulki paketeissa lomalaisten mukana kotiin pestäväksi. Silloin ei ollut terveyssiteitä, eikä niitä mainostettu kuten nyt. Ikävästä tuli täitä päähän, kun ei ollut saunaa. Uimassa kyllä kävimme ja sitä seurasivat sadat silmät rannalta, Siinä ulkokeittiön tiskipöydällä silitime vaatteet. Silitysrauta oli luotirauta. Sen luoti pantiin korvikkeen keittoajaksi piisiin ja sen kuumennettua pudotettiin raudan sisään. Sileää tuli. Kesä meni nopeasti täitä, märäräisiä ja sääskiä tappaessa.
Tuli elokuu ja Helmi pääsi koulun pitoon. Allikon kanttiin lopetettiin ja minä sain siirron Puumalankankaalle Valkeajärven rannalle muonittamaan ja lomittamaan. Olin monissa eri tehtävissä, aina missä tarvittiin. Kun olin nuorin, en uskaltanu sanoa vastaan.Suurimman osan ajasta olin Puumalan keskuskanttiinissa töissä. Sain ensimmäisen loman lokakuussa ja pääsin hakemaan talvivarusteita. Olin matkalla kotiin, kun Juntusrannassa oli pakollinen matkatavaroiden tarkastus ja täisauna. Olin aivan pakahtua häpeästä, kun nuoret sotapoliisit tarkastivat kaikki keräämäni sotkupyykit. Siihen aikaan luonnollinenkin oli niin salattua.
Lomalta palattuani sain vakituisen kanttityön. Asuin tässä kämpässä Elsa Lamme ja Bertta Maunun kanssa. Minun tehtäväni oli aina keittää aamupuuri ja syömään tulivat lisäksi yhdyslotta Ragni Tenberg, Jenny Kylli, Anni Paukkari, Astrid Alitalo ja Meri Meriläinen, siis kaikki Puumalankankaan lotat.
Talvi meni työn merkeissä, enkä tarkaan muista oliko helmi- vai maaliskuu kun järkytyin syvästi. Avasin aamulla kanttiinin ja sakemannit täyttivät sen. Yöllä oli tapahtunut vaihto, suomalaiset olivat salassa hiihtäen lähteneet ja saksalaiset olivat ottaneet linjat vastaan. Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että kanttiini lopetetaan, kaikki pakataan ja matka alkaa kohti tuntematon tulevaisuutta.
Uhtualta Juntusrantaan matkasimme kuorma-auton lavalla palellen kovasti. Juntusrannassa saimme lämmintä juotavaa ja jotain syötävääkin. Matka jatkui Kotntiolahteen ja siitä muutamia päiviä junalla edelleen. Ei tiedetty minne mennään, eväänä oli kuivaa vanikkaa ja työmääräys taskussa. Ilmoittautua piti Marjatta Kahiluodolle, osoitteena vain kenttäpostinumero. Junasta jäätiin Viipuriin nälkäisinä, väsyneinä ja likaisina, Matkalla oli ilmahälyytyksiä ja pommituksia ja paljon porukkaa menossa Kannakselle, ei tahtounut sopia reppunsa kanssa sisälle. Löytihän sieltä Marjatta Kahiluoto, joka otti minut lämpimästi vastaan. Sain peseytytä, syödä ja levätä. Sain määräyksen Kannakselle Pastojärven rannalle korsukanttinin tuuraamaan lottarouva Kukkosta, joka lähti äitiyslomalle. Sotilaat kävivät linjasta kanttiinissa. Kanttiini oli entinen komentajan paikka, jota ei voinut lämmittää joka tuulella koska savu näkyi naapurin puolelle. Savun näkyminen tiesi tykistökeskitystä. Siihen järveen upposi paljon rautaa. Kanttiinista oli korsukäytävä järvelle josta haettiin vesi, Jos lotta erehtyi menemään veden hakuun valkoinen esiliina ja päähine yllään, niin pian alkoi kranaattisade. Teuvan Tiltu puhui meille selvällä suomen kielellä kauheita uhkauksia: ”Lähtekää lotat pois, tai teidät otetaan vangeiksi, kidutetaan ja keitetään saippuaksi.” Ilma oli kaunis ja luonto täynnä kukkia, yöt hämärän pimeitä.
Kesäkuun 9. päivänä meille tuli lähtö. Samoin sotilaille. Linjat murtuivat ja omat ja vieraat olivat sekaisin. Yöpuvussa mantteli päällä lähdimme lottasisko Sylvia Koposen kanssa harhailemaan metsään. Suojelusenkeli johdatti meidät omien puolelle. Sinne jäi iäksi Pastojärven rantamajan kanttiini. Sain lahjaksi vaatteita, että saatoin matkustaa Kokkolan sotilaspiiristä hakemaan varusteet ja sain samalla käydä kotona. Pian sain takaisin kutsun Marjatta Kahiluodon määräämiin töihin. Perääntymisvaihe oli menossa, pois Valkeasaaresta. Kiinteää kanttinia ei enää pidetty, kanttiniauto kävi palvelemassa sotilaita niin lähellä kuin vain sai luvan. Autoa ajoi Paavo Korhonen. Perääntyminen vain jatkui suuren ylivoiman edessä. Olimme Antreassa eräässä huvilassa. Sairaalan asemalla tapahtui kauheaa, lotta kuoli ja Paavo loukkaantui pahoin. Hän oli sairaalassa vielä rauhan tulon jälkeenkn. Korvike ja mehu keitettiin maitopänikkään valmiiksi maastoon vietäväksi. Ruoka keitettiin kenttäkeittimissä silloin kui sai viholliselta rauhan. Viimeinen kanttiinimme oli Simpeleen nuorisoseuran talolla. Simpeleen asemalla lastatttiin hevoset ja vanhemman ikäpolven miehet kotiutettavaksi. Nuoremmat joutuivat Lapin sotaan. Sota-aika oli raskasta, täytyi vain luottaa Jumalaan ja suomalaiseen sotilaaseen.
Alli Rahja (Ylitorvi)
Ystävien avun turvin selvittiin
Tässä olen Siltasaaressa Lottakahvilan portailla. Se oli kuin lomaa kun aina vuorollaan sai olla siellä töissä. Kuvassa vasemmalla Lempi Heikkinen, Maija Granlund ja Laina Heusala.
Talvisotaan meiltä lähti kolme veljeäni. Jatkosodassa oli mukana jo kaikki kuusi. Vanhin veljistäni kaatui, toiset säilyivät hengissä vaikka kaikki olivat rintamatehtävissä. Äitini kanssa jouduimme tekemään kaikk maalaistalon työt. Kesäaikana saimme naistyövoimaa avuksi. Neljänä kesänä oli opettaja Kerttu Lesknen ja myös hänen äitinsä meillä töissä. He tiesivät miten meillä apua tarvittiin!. Olihan naisia vielä useita, Ei voinut vieraita miehiä pitää töissä taloudellisista syistäkään. Kaikki veljeni olivat poikamiehiä, ei tullut heistä penninkään korvausta. Naiset olivat ruokapalkalla. Talkoohenki ja ystävien apu oli silloin niin suurenmoista.
Kotonani oli siirtolaisia koko sota-ajat. Heti talvisodan alettua tuli viipurilaisia rautatieläisten perheitä. Heitä oli yhdeksän henkeä. Heidän kotinsa oli pommitettu, junassa olivat Ylivieskan asemalle tulleet. Yksi rouva oli muistanut, että hän oli Helsingissä sukulaisiltaan kuullut äitini nimen. Soitti meille, että heitä on sellainen porukka jos saavat tulla meille, äitini tietysti lupasi. Koko talvisodan ajan he olivat. Äitini kanssa keitimme ruuat, yhteistä ruokaa syötiin ja ruokaa riitti! Olivat ihania ihmisiä! Kun viipurilaiset lähtivät, tuli sortavalaisia perhe. Sitten oli vielä loppusodan aikan savukoskisia ja petsamolaisia.
Laina Ilkko e. Heusala
Irronnut leuka kalisi kuin hylkeen pää keitettäessä
Aate Juola
Oli elokuun 25.päivä 1941. Lähdimme Silanderin Matin ja Tavastin Antin kanssa saunaan, keitimme perunat ja menimme kolme miehen kuoppaan. Kuulimme, että joukkueen johtaja käskettiin pataljoonan puhuhutteluun. Arvasimme, että lähtö tuli. Mannisen Ilmari sanoi: ”Tämä on huono reissu”. Minäkin varasin reppuun kaikkai tavarani, pakin päällimmäiseksi. Palasin vielä takaisin ja poltin kirjeet takataskustani. Meidät oli alistettu sieviläisen kompanian joukkoon. Menimme Lamminselässä joen yli. Sieviläiset menivät hurratten poltetun sillan yli, missä vielä palkit olivat paikallaan.
Menimme Männistön Sulon kanssa Pst-kivääri mukana. Vastaamme tli konekivääritulta niin, että hiekka meni silmiin. Ratsumestari Eerola, pataljooan komentaja, kehotti siirtämään kiväärin niin, että tankki näkyi. Mannisen Ilmari piti perästä ja minä piipusta ja olimme tankkiin selin. Se alkoi ampu minkä kerkes, Minulle tuli osumia kasvoihin.
Ilmari meni tajuttomaksi. En tajunnut tapahtumia. Tuntui, kuin alkaisin vajota maan elle. Männistön Sulo tuli ja sanoi: ”Nyt Aate meni”. Hyppäsin pystyyn ja otin kiinni leuastani. Mielessä välähti, että sehän kalisee kuin hylkeen pää keitettäessä. En hoksannut katsoa peilistä, joka oli rintataskussa, Lähdin kävelemään. Silanderin Matille toiset huusivat, että ota Aate kiinni. Olin menossa tiellepäin. Annoin Matille ensiapusiteenn rintataskusta, Matin sitominen ei tahtonut onnistua, oli niin hermostunut, Hän toi minut JSP:lle. Hän haki teltasta reppuni. Yksi haavoittunut oli tuotu ennen mina. Kaikkiaan haavoittui 23 miestä, minä ainoa kalajokinen. JSP:llä tohtori Kiiskinen sitoi ja antoi morfiinipistokset. Illan pimennyttyä linja-auto tuli hakemaan haavoittuneita. Velimies kantoi minua paareilla. Nielin verta. Tietä valaistiin vain taskulampuilla, ei uskaltanut valoilla ajaa. Kenttäsairaalassa jouduin leikkauspöydälle. Hollanin Toivo sanoi nimeni. Rinnassa oleva tuntolevy oli sotkeutunut vereen. Leikkaussalissa avattiin sidetä. Mitään ei voitu tehdä. Kuuluivat puhuvan, että Untamo Sorasto on siellä lääkärinä. Hän oli käynyt minua katsomassa ja sanonut Juolan Kallelle, että Juolan Aate vietiin Pärksaadeen, mutta hän ei Pärksaarta nää. Minua lähdettiin kuljettamaan henkilöautolla, matkaa 260 km. Morfiinipistokset pitivät kun humalassa, oksensin hyytynyttä verta. Suistamossa minut vaihdettiin pakettiautoon. Kuusikymmentä kilometriä huonoa, täryyttävää kyytiä. Iltapuolella saavuimme Pärksaareen. Seuraavana päivänä ompelivat posket. Paikka oli entinen mielisairaala.
Heräsin talosteluun kysnieni kanssa, Sanontaan tietävän kuolemaa. Kaksi kuukautta oli Pärksaaresa, sitten sain siirron Helsinkiin. Helsingissä meni vuoteen 1945. Olin siellä vielä vuosina 1946 ja 1947, ennekuin hoito saatiin päätökseen ja minut lopullisesti kotiutettiin.
Aate Juolan haastattelu, tallentanut Olavi Eilo
Patruunatehdas käynnissä ympäri vuorokauden
Kuvassa vasemalla mestariampuja Martti Kaarta, maailmanmestari Jussi Kurikkala ja mestariampuja Lauri Kaarta.
Olin töissä Lapuan patruunatehtaalla useita vuosia mm. sodan aikana. Tehtaassa työskenneltiin pitkiä päiviä, jopa kahdentoista tunnin rupeamia. Naiset olivat sotatarvkkeita tehtäessä, samoin pienaseita, syöttäjinä, miehet tankkasivat. Kontrollit olivat kovat. Aseista piti tulla hyviä. Kilpailutarkoituksiin ei patruunoita ehditty tehdä, niitä valmistettiin vain sotatarvikkeiksi. Työntekijöistä oli kova puute, se lisäsi työpainetta, Kymmenet koneet olivat käynnissä, Hylsytkin valmistettiin Lapualla, Prässäsy pelti tuotin valmiina. Kona painoi vaippaimet. Menin patruunatehtaaseen vuonna 1938 ja 1945 tuli pois.
Muistan veljeni maailmanmestariampuja Laur Kaarran yhden kilpailun. Se oli ennen sotia, vuonna 1937. Radioselostaja tuli Kullervo Leskinen ja veljeni Laurin seläntaa selostamaan niin äänekkäästi, että se häiritsti ammuntaa. Kullervo Leskinen kimpaantui kovin ja ajoi selostajan tiehensä, minkä jälkeen kilpailuammuntaa voitiin jatkaa.
Sveitsissä vuonna 1939 pidetyisssä maailmanmestaruuskilpailussa ammuttiin sveitsiläisellä sotilaskiväärillä. Lauri tuli toiseksi saksalaisen kanssa samalla pistemäärällä.
Ensossa olimme Laurin kanssa Suomen mestaruuskilpailuissa molemmat ampumassa, sieltä muistan erikoisen tapauksen. Laueille lupasi jyväskyläläinen kivääritehdas vapaakiväärin palkinnoski, mutta sitä ei koskaan tullut. Sako lahjoitti arsenaali-pienoiskiväärin, joka olisi myös saattanut jäädä saamatta. Piiripäällikkö Merikallio kävi itse hakemassa kiväärin Sakolta. Hän sanoi: ”Kerran on luvattu, on pyssy annettava”. Olen itse saavuttanut useita Suomen mestaruuksi ikämiessarjataa. Veljeni Lauri saavutti joukkueammunnassa maailmanmestaruuden. Lauri kaatui 11.3.1940 Viipurissa.
Kullervo Leskinen – maailmanmestari 15 kertaa
http://urheilunhistoria.blogspot.fi/2014/08/kullervo-leskinen-maailmanmestari-13.html
Opettaja Olavi Eilon haastattelu, kertojana Martti Kaarta.
Evakot nostivat Kalajoen väkimäärän 14 000
Lankisten perheet Hietalan pappilassa 1940. Perhe tuli Sortavalan maalaiskunnasta. Mukana myös vävyjen ja miniöiden perheet.
Evakkoja vastaanottamassa Teatteritalon portailla pääsiäisenpyhinä 1940
Miinasen ja Suojasen inkeriläisperheet asuivat pappilan tuvassa. Kuvassa takana SPR:n edustaja Oulusta, Alice Kivioja ja Siiri Santaholma
Sortavalan naiskotiteollisuuskoulu toimi Säästöpankn tiloissa v. 1941-1942.
Sodan aikana Kalajoen väkiluku oli korkeimmillaan. Varsinaisia peruskalajokisia oli noin 7000. Talvisodan syttyessä raja-alueen väkeä sijoitettiin turvaan. Heitä haettin Kalajoelle Ylivieskan rautatieasemalta hevoskyydillä muun muassa Nurmeksen Porokylän vki. He olivat ehtineet paeta vielä kotiseudulleen, kun maaliskuussa 1940 Moskovan rauhan jälkeen Karjala tyhjennettiin.
Sievin asemalle tulvi siirtolaisia junalasteittain. Evakot tulivat Sortavalasta. Suomen Punaisen Ristin välityksellä saatiin Tukholmaan kolme kaupunkibussia siirtämään väkeä asemalta Kalajoelle. Sodan jatkuessa Karjala vallattiin takaisin ja monet evakot lähtivät kotikonnuilleen, mutta lyhyeksi aikaa vain. Lumivaarasta siirtyi evakoita Kalajoelle jatkosodan aikaan kesällä 1944. Lapin sodan syttyminen tiesi Kalajoellekin lisää evakkoväkeä. Kalajoelle evakoituvat Utsjoen, Petsamon ja Savukosken pakoon lähteneet evakot. Väkiluku nousi yli 14 000. Osuuskaupan kuorma-auto oli aluksi ainoa kyyditysväline, jolla sairaalan kuusiaidan viereen majoittuneita utsjokisia vietiin Alavieskaan. Vasankariin asetuneet koltat herättivät kylänväen keskuudessa ihmetystä omalaatuisine tapoineen. Kylään tultuaan he sytyttivät koulun pihalle nuotion. Koulu ei asuntona viehättänyt, mutta Nuorisoseuran talo kelpasi. Koltat keräsivät porontossuihinsa ohutta kenkäheinää, jota hakkasivat pihamaalla pehmoiseksi. Hirsikarille koltat rakensivat ulkosalle uunin, jossa leipoivat leipänsä. Kolttia asui kalajokisten kalakämpissä pitkin rantaa. Osa Kalajoelle tulleista siirettin Alavieskaan, Ylivieskaan ja Nivalaan.
Evakoita vastaanotettiin kouluille, nuorisoseuroille, työväentaloille jne. Taloihin heitä sijoitettiin mahdollisuuksien mukaan. Helppoa ei ollut, puutteelliset ajat koettelivat niin isäntäväkeä kuin vieraitakin. Vesijohtoja ei ollut, jokivettä käytettäessä lavantautiepidemia oli jatkuvaa. Tulirokko – ja kurkkumätäepidemia raivosi, hinkuyskä valvotti rasittuneita perheenäitejä. Korttiannokset olivat pieniä, polttopuutkin oli säännöstelty, puhdistusaineet esim. saippua oli käytössä vain oman keitoksen onnistuessa. Kotirintamaväen sitkeydellä selvittiin. Kalajokisista ja evakoista tuli ystäviä ja useiden avioliittojen kautta sukulaisia. Suomi selvisi pakolaisongelmastaan kotikonstein.
Hyrsylän mutkassa minäkin
Kuva otettu Äänislinnassa v. 1943. I/JR 29 oli reservissä Mäntysovan kylässä Syvärillä, jolloin tämä orkesteri ja samalla viihdytyskiertu kasattiin. Henkilöt vasemalta edessä: Aaro Kentala, Kaustinen, johtaja, Veikko Tavasti Kalajoki, Väinö Puutio, Lohtaja Takana Eljas Kentala, Kaustinen, Jyri Ala-Nikkola, Ilmajoki, Parviainen, Kokkola, Lauri Ojala Kaustinen, Elmeri Tuunila, Veteli (kaatui), Toivo Saari, Veteli.
Hyrsylän mutkassa minäkin
Hyrsylän mutkan taistelu oli meillä kalajokisilla mielessä. Jouduimme siellä kiertämään selustaan. Ahti Leskisen johtamana kiersimme motittamaan vihollisen. Kun pääsimme perille, venäläinen kuorma-auto ajoi maantietä läpi sinne mottiin. Ne huomasivat ehkä huomasivat meidät, meitä kun oli kahden puolen tietä. Ei kulunut kauan, kun sieltä kuului kovat tarttauksen äänet. Meikäläiset miinoittivat vielä tietä, eiä viipynyt kuin puoli tuntia, kun kuorma-auto tuli takaisin ja lavalla makasi miehiä auto täynnä ja auto ajoi läpi. Sitten tuli hyökkäysvaunu perässä. Siihen jou keskes paiskata polttopullon. Lieskat nousi takapuolesta, kun se jylisti läpi. Mutta sitten alkoi tulla ruuhkaa, kun meidän Pst-kväärimiehet Männistön Sulo ja Untisen Veikko ehtivät asemiin. He ampuivat heti sen panssariauton sihen tielle tukoksi ja sitten ruuhakutui kokko porukka letkaan. Siinä oli hyökkäysvaunua ja kaikenlaista ajoneuvoa, noin 100 – 150 matkalla. Jalkaväki yritti ohi kahden puolen tietä, mutta siihen vähitellen yritykset katkesivat. Useampia kalajokisia kaatui: Nuoralan Heimo, Lahdenperän Niilo ja Lankilan Paavo.
Joulumuisto Homoravitsasta
Rakensimme korsun. Pääsin käymään lomalla ja toiset olivat sillä aikaa valmistaneet korsun. Sitten ruvettiin rakentamaan saunaa. Tarkoitus oli saada sauna jouluksi valmiiksi. Sauna valmistuikin ja ryhdyimme lämittämään sitä hyvissä ajoin. Jää ja lumi suli saunan päältä, tippui vetenä alas. Kuitenkin illan tullen saunottiin. Puhelintapsi ripustettiin naulaan ja vihti suojaksi ja tuli nokkaan. Näin saatiin valoa. Katosta tippui saunojain niskaan kylmää vettä. Tämä joulusauna säilyy aina mielessä.
Viihdytystoiminta
Meillä oli pataljoonassa valistusupseeri ja soittajamiehiä. Me pääsimme kotirintamakietueellikin. Kiertelimme pitkin pitäjiä ja tienasimme aseveljille rahaa ilmatilaisuuksilla, Meillä oli yksi tilaisuus Äänislinnassakin. Pääsimme nauhoittamaankin sikäläiseen studioon, mutta ei niitä ole kuulunut. Pekka Tiilikainen ja Kauko Käyhkö ottivat meidät vastaan.
Prääsän valtaus
Kiersimme ratsumestari Eerolan, pataljoonankomentajan johdolla selustaan ja pääsimme aivan kauppalan reunaan ilman hankaluuksia, Mutta aivan yhtäkkiä alkoivat venäläiset hyökkäämään ja Eerola huusi:” Ryssä hyökkää, päälle vaan”. Siitä se kahina alkoi.
Olimme Ojalan Joni kanssa rinnakkain, noin 10 metrin välein. Vedettiin KK:tä ja välilla ammuttiin. Vastassa oli vinottain puusta ladottu aina. Joni joutui kiväärinsä kanssa kulmaukseen, minä olin toisella puolen ja välillä meni polku, Heusalan Toivo nousi heti ylös ja kiskaisi seiväparista aitaa nurin Jonin kiväärin edestä. Hän kaatui siihen. Hyökkäysvaunu tuli yhden talon nurkalle, ajeli ja vekslasi ja jäi siihe.
Huusimme apuun Pst-kiväärin. Männistön Sulo tuli, mutta ei heti huomannut, missä hyökäysvaunu oli. Lankilan Aaro nousi kontalleen osoittamaan vaunu paikkaa. Perunapellosta pyyhkäisi konekväärisuihku hänet matalaksi, Joki Martti nousi kontalleen ja rupesi kenttäpullolla kaivamaan itselleen vähän poteroa ja sai siinä osuman. Niin meni kalajokisia kolme miestä noin reilun aarin alueelle.
Veikko Tavasti muistelmia kirjanut Olavi Eilo
Sankarina kaatunut
Ahti Leskinen
Jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskinen kaatunut. Jälleen on suuri menetys kohdannut maakuntaamme ja ennenkaikkea Kalajoen ja Raution maanpuolutusväkeä. Suruviesti tiesi kertoa, että aluepäällikkö jääkärikapteeni Ahti Leskinen on saanut sankarikuoleman, kuollen haavoihinsa sotasairaalassa 6.10.1941. Aunuksen Karjalassa, heimomme laulumailla ja neljännellä sotaretkellään hän antoi kalleimpansa isänmaan ja niiden vakaumusten puolesta, joille hän oli elämänsä voimanvuodet uhrannut.
Jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskinen oli syntynyt Soinissa 17.2.1900. Nuorena 16-vuotiaana hän meni Saksaan ottaen osaa taisteluihin maalmansodassa, Nuorimpana jääkärinä hän osallistui synnyinmaansa vapaustaisteluun, ottaen osaa mm. Tampereen, Lempäälän ym. valtauksiin. Vapaussodan jälkeen v:na 1920 hänestä tuli Kalajoen paikallispäällikkö jja v:na 1927 hänet nimitettiin Kalajoen ja Raution aluepäälliköksi. Sk.upseerin arvon hän sai 12.5.1924. Hänet ylennettiin luutnantiksi 13.5.1932 ja kapteeniksi 1940 viimeisen 1939-1040 käydyn sodan jälkeen, johon hän osallistui kk.kompanian päällikönä. Taitavasti poikiansa johtaen ja ankaria taisteluja käyden joukot lähestyivät tavoitetta. Kohtalo oli kuitenkin toisin määrännyt. Kapteeni Leskinen ei sinne päässyt, syyskuun 20. päivänä hän haavoittui eräässä kylätaistelussa ja kuoli haavoihinsa sotasairaalassa. Niin päättyi urhoollisen ja uskollisen sotilaan ja taitavan upseerin tie ainiaaksi.
Sotilaat, jotka hänen kanssaan rinta rinnan olivat taistelleet, surut ja ilot sekä puutteet jakaneet, tunsivat nyt jääneensä orvoiksi. He kaipasivat syvästi ”isäänsä”, jota nimitystä he mielessään käyttivät johtajastaaan. Kotirintamalla suru oli syvä, sillä kahdenkymmenen vuoden työ, kun se oli määrätietoisesti ja innolla suoritettu, on ollut suuriarvoinen. Siitä lähtien kun suojeluskuntajärjestö maassamme aloitti toimintansa on kapteeni Leskinen ollut sen johdossa Kalajoella. Hänen poismenonsa tuntui suojeluskuntajärjestölle erittäin raskaalta ja ennenaikaiselta juuri nyt, kun ovat täyttymässä vuosikymmenien Suur-Suomi-haaveet ja kaikki se, mikä on pohjana ja päämääränä ollut hänen suorittamassaan elämäntyössä. Suuriarvoinen on myös kapteeni Leskinen työ lottain keskuudessa. Kuinka usen lotat kiiruhtivat hänen luokseen neuvoja saamaan ja aina hän oli valmis niita antamaan vaatimattomalla ja mielyttävällä tavallaan.
Tosrstaina lokakuun 23. päivänä jääkärikapteeni Ahti Ilmari Leskisen suoritettiin Kalajoella. Kello 12 kokoontui sukulaisia, ystäviä ja kutsuvierait vainajan kotiin. Kello 13.30 alkoi marssi suojeluskuntain ja rintamamiesten lippuvartioit, aseveljiä sekä lottakuoro surutaloon. Kotipihalla, kuusimajassa oli sankarivainaja valkeassa arkussaan. Kun arkku nostettiin ruumisvaunuihin kirkkoon vietäväksi, viritti lottakuoro lähtövirren ”Oi, Herra, jos mä matkamies maan”. Sinne surusaatto lähti kunniakujaa pitkin. Liput vartioineeen kulkivat saattueen edellä, samoinkuin kaksi aseveljeä, jotka kantoivat vainajan kunniamerkkejä.
Hautausmaan portilta kannettiin vainaja kirkkoon, jossa lottien muodostamaa kunniakujaa myöten Shopin surumarssin soidessa se asetettiin kuoriin sk:n ja rintamamiesten lippujen asettuessa kunniavartioon. Kalajoen seurakunnan kanttorin Oskari Metsolan johdolla laulooi ”Käyn aina kohti kuolemaa”. Veisattiin virsi 589. Sen jälkeen saarnasi Kalajoen kirkkoherra V.H. Kivioja omistaen sanansa vainajan muistolle. Sekakuoro viritti laulun ”Jerusalem”. Ruumiinsiunauksen ja puheen piti kenttäpappi, kirkkoherra V.A. Näyhä. Sitten veisattiin virrestä 459, 2 ja 3 säkeistö.
Kun omaiset olivat laskeneet seppeleensä, toivat seppeeln vainajan nykyiset aseveljet ja joukko-osast, Kokkolan Spk, Kokkolan L-S.-piiritoimikunta, Kalajoen seurakunta, Kalajoen Lotat, Jääkräriliitto, Jääkäriliiton Kokkolan alaosasto, Kalajoen Rintamamiehet, Kalajoen aseveljet, Raution seurakunta ja lotat, Himangan seurakuna, työtoverit, Kalajoen pikkulotat sekä lukuisa joukko vainajan ystäviä ja tuttavia, joista hyvin monet kunnioittivat sankarivainajan muistoa eri kukkaisrahastojen välityksellä.
Tämän jälkeen kannettiin arkku suruhymnin soidessa kirkosta sankarihautaan, jolloin liput tekivät kunniaa ja ammuttiin kunnianlaukaukset. Hautaa umpeen luotaessa lauloi sekakuoro ”Vaipuos helmaan synnyinmaasi armaan” sekä ”Oi, Herra luoksein jää”. Surujuhla haudalla päättyi virteen ”Jumala ompi linnamme”.
Haudalta siirryttiin Suojaan viettämään vainajan muistoa. Siellä veisattiin useita virsia. Kirkkoherra V.H. Kivioja puhui. Pastori S. Repola puhui. Kenttäpappi V.A. Näyhä puhui. Lottakuoro lauloi opettajansa Aino Isotalon johdolla kolme laulua. Lopuksi puhui Lottapiirin puheenjohtaja Hanna Lehtinen omistaen sanansa vainajan puolisolle ja tyttärelle.
Kalajoen Pikkulotat
Pikkulotat, johtajana rva Elina Väätäinen
Pikkulotat leirillä 1935
Lotat ja pikkulotat Suojan portaailla
Kalajoen Pikkulotat on perustettu v. 1932. Perustaja Hanna Granlund. Toiminta on loppunut v. 1944. Tänä aikana ovat johtajina olleet Hellin Mäkelä, Anni Helanen, Katri Naatus, Elinä Vääätinen, Alli Nousiainen, Alli Sundvall, Senja Kemppainen, Iida Isokääntä ja Maija Keskinen sekä Anna-Liisa Kärjä, joka ohjasi toimintaa kaikista pitimpään aina siihena asti, kun se lopetettiin. Voimistelua ovat ohjanneet Saima Siipola, Suoma Mäkelä, Tellervo Huuskonen ja Aino Kalajo.
Toiminta oli laajaa ja innostusta riitti. Oli laulu-, lausunta- ja näytelmä karkelot, Pakkasimme leipiä ja olimme työvuorosssa Suojassa isojen lottien apuna, Tapulintornissa olimme ilmavartiossa, Tähystimme vihollisen lentokoneita vuorollamme, niin että välillä emm olleet pystyssä pysyä. Näin me kasvoimme ja meitä kasvatettiin isoiksi lotiksi ja näin saimme monipuolisia ja tarpeellisia valmiuksia elämäämme varten. Olimme myös kunniavartiossa sankarihaudalla ja joskus kirkossa. Patikkaretkellä ampumaradalle tutustuimme kotiseutuun.
Lukuisissa erilaisissa tilaisuuksissa esiinnyimme monella eri tavalla. Sadat olivat nenäliinat, joita valmistimme sotasairaaloihin. Toiminnassa oli iloja ja suruja. Järkyttävin tapaus oli pikkulotta sisarmme Maija Pahikkalan hukkuminen Kalajokeen. Hänet kunniakujaa pitkin hautaan. Urheilimme ja kävimme jopa naapurikunnissa kilpailemassa. Meitä opetettiin ja neuvottiin joka alalla. Pääsipä Tiiton Raili kerran jopa valtakunnallisille Lottatyttö-kurssillekin. Se tapahtui v. 1940. Kurssit olivat Jämsässä. Rahaa keräsimme arpajaisilla yms. juhlilla niin paljon, että hankimme Suojaan v. 1943 harmoonin. Sankarihautojen kunnostus alkoi v. 1942 Irja Siipolan johdolla, mukana oli kymmenen pikkulottaa.
Myöhemmin pikkulotta toiminta laajeni myös sivukylille. Tyngällä toimintaa johti opettaja Koskiranta, jäseniä oli 17. Vasankarissa opettja Virpiranta, siellä jäseniä 12. Samaanaikaan kirkonkylällä oli jäseniä 131, eli jäseni yhteensä 160. Kaikki toiminta oli lopetettava v. 1944, koska rauhansopimus niin vaati.
Lotta Svärd-järjestön toiminta Kalajoella
Lottakuoro: edessä vas. johtaja op. Aino Isotalo, Inkeri Metsola, Lempi Ojala, Raakel Rajala, Hanna Granlund, Elli Naatus, Anni ja Sanni Heusala, Kirsti Isotalo, Esteri Rahko,Takana vas. Helmi Ojala, Lempi Koskiranta, Sofia Erkkilä, Nanni Tuura, Maija Keskinen, Tuovi Isotalo, Martta Poukkkula, Helli Mäkelä, Anne Mäkelä.
Piirin lääkintäkurssi Suojalla 1935
Valan tehneitä lottia Suojan portailla
Joulupakettejasotilaille
Lotta Svärd-asian johdosta kokoonnuttiin Kalajoella ensimmäisen kerran 22.4.1920. Kokoontuminen tapahtui neiti Elsa Naatuksen toimesta. Kalajoen paikallisosaston puheenjohtajaksi valittiin neiti Elsa Naatus, myöhemmin Pelkosenniemen Saunavaaran opettaja uudelta sukunimeltään Perttunen. Seuraava puheenjohtaja oli Laine Fabritius os. Colliander, Savonlinnan piispan tytär. Hänellä oli vankka musikkikoulutus. Hänen kuolemansa jälkeen 1926 ovat puheenjohtijina toimineet: Siiri Santaholma, Hanna Granlund, Anna Saari, Eeva-Liisa Karvonen ja Ellen Sahlberg. Sihteerinä toimivat pitkään proviisori Julia Murtola ja lopuksi koko sota-ajan opettaja Helli Mäkelä. Alkupvuosikymmenet, rauhan aika olivat vilkasta toiminnan aikaa. 1926 Kalajoki sai I palkinnon, Mannerehimin kuvan, Joululotan tilauskilpailussa. 1927 hankittiin juhlilla ja arpajaisilla varoja Vartiolinnan rakennusrahastoon. Vuosina 1928 ja 1929 suoritetaan Kalajoella kävelymerkkijä, 5 kpl kumpanakin vuonna. Merkkivaatimus oli useita 10 km:n lenkkejä reppuselässä. Ompeluseuroja pidettiin Säästöpankilla ja Nuorisoseuralla sekä kodeissa. Ensimmäisen 10-vuotiskauden jäsenmäärät vaihtelivat 32:sta – 43:een. Suojeluskunnan 10-vuotisjuhla lotat lahjoittivat lipun. Pitkin aikaa tehtiin suojeluskunnalle muonitustöitä. Niitä tarvittiin ampumaleireillä, kursseilla sekä piirin 10- ja 15-vuotisjuhlilla. Suojan vihkiäisjuhlat 1932 sekä monien arvokkaiden juhlien järjestelyt olivat lottien huolena. Lotta Svärd paikallisosaston jäsenissä oli silloin monta varsin taitavaa esiintyjää. Lane Fabritius soitti pianoa ja viulua Kaija Poukkula ja Toini Metsola lauloivat, Anna Söyring, myöhemmin Saari, kirjoitti ja lausui kulloisenkin tilanteeseen sopivan runon. Sen lisäksi hän ohjasi näytelmiä, joissa hän myös itse näytteli. Ansiotarkoituksessa oli juhannuksena tarjoilua Hiekkasärkillä. Virvokkeita ja ruokaa myytiin ”kopperosta”, eräänlainen kioskin edelläkävijä, ikkunaton mökki, jonka etuseinä laksetiin alas ja toimi myyntitiskinä. Vappuna 1939 avattiin Suojassa 77 m2 suuruinen kahvila. Sinne hankittiin silloin vielä harvinainen automaattinen levysoitin, eli niinkuin puheenjohtaja Hanna Granlund sitä puhutteli ”se kaappi”. Rouva Granlundin äidinkieli oli ruotsi, suomea hän oli oppinut korvakuulolta. Levysoittimen aiheuttama velka oli hänelle suuri huoli. 1930-luvulla perustettiin opettaja Aino Isotalon johdolla Lotta-kuoro, joka esiintyi ahkerasti eri tilaisuuksissa. Lotat Anna Saari ja Irma Kanninen ohjasivat lottien voimisteluryhmää. Perustettiin myös Pikkulotat. Heitä ohjasivat eri pituisina aikoina Eliina Väätäinen, Alli Sundvall, Tellervo Nuorala, Hellin Östman, Senja Kemppainen, Iida Isokääntä ja Maria Keskinen.
Sodan alettua alettiin valmistaa sukkia ja kypäränsuojuksia joulupaketteihin pantavaksi. Kerättiin kyliltä turkkeja, sarkatakkeja ja sarkahousuja, joita talkoilla Suojassa paikattiin ja kunnostettiin rintamalle lähetettäväksi, Vaatetta oli Suojan yläsalin lattiallla ainakin traktorikuorma. Suuri työ oli edessä. Ompelukoneita poljettiin joulunpyhinä lähes joka talossa ja tapani-iltana niitä vietiin Suojaan eli piirilääkäri Valter Fabritiuksen määräys, että ne pitää kaikki silittiää ennen pakkaamista tulikuumalla raudalla. Syy: oli puhjennut tulirokkoepidemiä, eikä vielä teidetty kuinka laajalle se oli levinnyt.
Jäsenmäärä sodan alkaessa oli kasvanut ja lottia oli 1940 kaikkiaan 342, joista lääkintalottia 38, muonituslottia 154, varustelottia 85 kanslia- ja keräysjasotossa 53 lottaa. Huhtikuussa 1940 lotat organisoivat lehti-ilmoituksin kultasormusten keräyksen hävittäjien hankkimiseksi armeijalle. Sormuksia kerättiin pankeissa, kylien kouluilla ja Lotta kansliassa Suojassa.
Suoritettiin kirjakeräys Syvärille perustettavaa kirjastoa varten, Kirjat toimitettiin Suojaan joulupäivinä 1942. Jouluksi 1943 lähetettiin 100 tuntemattoman sotilaan joulupakettia. Saapuneiden inkerilaisten sijoituksesta huolehtiminen annettin lotta Sofia Erkkilän vastuulle.
Lottia toimia Tyngällä, Vasankarissa ja Rahjassa. Kussakin lukumäärä vaihteli 10-20 välillä.
Kotirintaman
naiset eivät istuneet kädet helmassa
Lehtisen Pakarisa talvisodan aikana. Vas. Martta Helanen, Aili Laine, Salme Laitala ja Aino Vuotila.
Leipien pakkausta. Vas. Inkeri Ahola, Siiri Kantonen, Laina Ylikangas ja Helmi Tuura.
Orellin leipomossa: vas, Bertta Tolonen, Anja Tolonen ja Mirja Kanonen.
Olin sota-aikana leipomista valvomassa. Kalajoella leivottiin neljässä paikassa: Orellilla, Lehtisellä, Nuorisoseuralla ja Osuuskaupalla. Leipominen rintamalle aloitettiin varsinaisen toiminnan päätyttyä. Siis iltapäivisin ja jatkettiin tarpeen mukaan yömyöhään. Leipojat oli jaettu ryhmiin. Kaikkiaan toistasataa leipojaa oli mukana. Toimin kertävänä tarkastajana. Joka päivä kiersin kaikki neljä leipomoa. ”Fuskaajiakin” löytyi. Mutta tuloni aiheutti sen, että kaikki olivat paikan päällä työssä.
Hauskaakin osattiin pitää. Muistan yhdenkin, Annanpäivän. Leipomovuoro oli Käännänkylän tytöillä. Heitä oli neljä Annaa. Tytöt olivatt taikoneet jostakin vehnäjauhoja. Mennessäni oli kekkerit pytyssä nisuineen ja korvikkeineen. Leivistä leivottiin ohuita, neliskanttisia ja valmistettuihin laatikoihin sopivia. Aamulla ne kuljetettiin Östmannin isoon tupaan kuivuaan. Suuressa uunissa poltettiin metrisiä koivuhalkoja, jotta tupa saatiin kuumaksi. Leivät ripustettiin vartaalle ja annettiin olla siellä niin kauan, että ne olivat varmasti kuivia. Sitten ne pakattiin laatikoihin, laatikot liimattin kiinni ja auto kävi ne hakemassa.
Leipien tuli olla läpi asti kuivia. Muuten ne homehtuivat. Nin oli aluksi käynyt ja siitä johtuen jouduinkin tarkastuskierrostani tekemään. Pakkauspäivät olivat rankkoja. Olin niin väsynyt kotiin tullessa, että oikeain horjuin. Syönnin jälkeen oli lähdettävä taas kierrokselle leipomoihin. Tätä jatkui yhdeksän kuukautta. Palkka oli muistaakseni 30 mk/kk. Palkan edestä näitä tehtäviä ei suoritettu, vaan kaikki tehtiin yhteisen, suuren asian hyväksi.
Kylä oli jaettu piireihin. Minun piirini ulottui Ventelän tanhuasta meijerin taka Lankilan taloon asti. Toimitettiin monelaisia keräyksiä, esim. lumppukeräys. Kerätyt kankaat, lumput, lähetettiin tehtaaseen sotilaiden pukukankaita varten. Suojassa kudottin sukkia ja lapasia. Niitä lähetettiin valtaisat määrät tutuille ja tuntemattomille, Sotaan lähteville jaettiin Suojan varastosta, mitä kukin kipeimmin tarvitsi.
Nuorisoseuralla ja Suojassa, samoin pitkin pitäjää taloissa pidettin kökkä. Naiset tulivat karttojensa ja rukkiensa kanssa ja työt sujuivat porukassa rpeästi. Sitä innostusta ja ajankäyttöä pohtiessä ihmettelee,mistä voimat kaikkeen riittivät.
Vaipuneet taistelijat
Syksy oli maassa. Sato oli korjattu Kalajoen laajoilta viljavilta aukeilta. Kalajoen miesten jatkuva hellittämätön määrätietoinen työ oli tuottanut vainiot vuosi vuodelta laajemmiksi, Lisääntynyt tieto ja ammattisivistys olivat myöskin vaikuttaneet sen, että maa oli tuottanut vuodesta vuoteen yhä enemmän ja useammanlaatuisia hyödykkeitä.
Rauhan työssä olivat Kalajoen miehet nostaneet pitäjänsä Pohjanmaan ensimmäisten rinnalle. Tämä ei ollut tapahtunut yksinomaan maanviljelyksen alalla, vaan jokisuulla jyskivät tehtaat, Pohjanlahden lakkapäälaineilla kiisivät kalastajien venheet ja keväisillä ahtojäillä hiipivät valkopukuiset, ahavointuneeet tarkkasilmäiset hylkeenpyytäjät kohti maaliaan.
Mutta nyt oli syksy. Syksy luonnossa, syksy kansamme elämässä, syksy koko Eurooan elämän yllä. Taas nousi eteen vanha uhka, Täälläkään pohjoisen napapiirien äärellä ei meille suotu rauhaa. Valtanaapuri katsoi tarvitsevansa rajattomien alueidensa lisäkis vielä hieman naapurinsa aluettakin. Isänmaata uhkasi syksy. Suomea uhkasi kuoleman vaara. Valtio kutsui miehet rajalle ja miehet lähtivät, lähtivät rinnan maamiehet, merenviljelijät ja miehet koneiden äärestä. Viimeiset hyvästit omaisille ja ystäville, viimeinen katse kotilakeudn ja tuttujen talojen puoleen ja sitten kohti rajaa.
Kannas, Suomussalmi, Raate, Pitkäranta ym. taistelutantereet näkivät Kalajoen miesten iskut. Vakava oli talonpojan käsi, terävä merten aavoihin tottuneen kalastajien silmä ja varman kuolemanlaulun yökkääjälle lauloi työmiehen luien käsien pitelemä konekivääri. Rauhan miehet kylvivät kuolemaa, mutta outo vieras ei ollut omallakaan puolella. Valtava teräsmyrsky lakaisi yötä päivää ja monen kalajokisen taistelija tie päättyi Kainuun ja Raja-Karjalan erämaihin tai Kannaksen linjoille.
Ylimääräiset
kertausahrjoitukset ja JR 24 vaiheet
Käsky ylimääräisiin kertausharjoituksiin
Olojen epävakaisuus Euroopassa ja Venäjän vaatimukset Suomelle aiheuttivat sen, että Suomessa toimeenpantiin liikekannallepano. Se tarkoitti sitä, että reserviläiset kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hevosenottolautakunnat ottivat hevosia ja ajoneuvoja armeijalle. Myös moottoriajoneuvot, henkilökuorma-autot ja moottoripyörät otettiin armeijan käyttöön.
13.10.1939 Raution reserviläiset saivat määräyksen kokoontua Pöllän koululle. Täältä marssittiin Sievin asemalle, jossa yövyttiin koululla. Sieltä siirryttiin Kokkolaan suojeluskuntatalolle jossa saatiin varusteet. Raution reserviläiset pääoosiltaan tulivat kuulumaan kahteen rykmenttiin. Nämä olivat Kokkolassa muodostettu JR 64, jonka päällikönä oli evl. Merikallio, osa rautiolaisista joutui muodostettuun JR 64, jonka päällikkönä oli evl. Fagernäs.
JR 24 oli täysin reserviläisiä. Se siirtyi Kannakselle ja purettiin junista Sairalan asemalle, Täältä rykmentti marssi Kivinimeen. Kannaksen armeijan komentaja oli kenraali H. Österman. JR 24 kuului 8d, jonka komentaja oli everesti C. Wind. JR 24 komentaja oli evl V.Merikallio. Rykmentti sijoittu Kiviniemen alueelle, tehden niinä viikkoina kun oli viela rauhanaka linnoitustöitä.
4.12.1939 neuvostojoukot saivat kosketusen sillanpääasemaan, joka oli Kiviniemessä Vuoksen eteläpuolella, 6.12. armeijakunnan komentaja antoi määräyksen tyhjentää sillanpääasema ja joukot vetäytyivät Vuoksen pohjoispuolelle. Samlla räjäytettiin salmen yli johtavat sillat, rautatiesillan räjäytys oli vain osittainen, mutta sekin tuli kulkukelvottomaksi. 7.12 teki vihollinen epäonnistuneen hyökkäyksen, ponttooneja ja lauttoja käyttäen. Kosken yli päässeet viholliset tuhottiin.8.12. Luultiin pohjoissuunnan olevan suomalaisten hallussa, Yllättäen saatiin vihollisen tulitusta Mustosen autotallista ( kellari) ja läheisestä rakennuksesta, ja rakennuksen valtaaminen osoittautui vaikeaksi. Sinä kaatui mm. majuri N. Sahlgren jonka 8 D esikunnasta tuli ottamaan asiasta selvää. Rautiolaisista haavooittui Antti Pelto-Arvo, vasta 13.12. kellari saatiin vallatuksi. Vankeja saatiin 34, mutta omatkin tappiot olivat suuret, yhteensä 17 haavoittunutta ja kaatunutta.
Tilanne tällä lohkolla rauhoittui, vain pienempia hyökkäysyrityksiä oli. Tykstötuli sensijaan oli kiivasta. Esim helmikuun 11 päivänä laskettin divisioonan lohkolle tulleen asemiin noin 12000 kranaattia. Kun helmikuun lopulla hyökkäysten painopiste siirtyi Vuosalmi – Äyräpään lohkolle alueelle, siirrettiin sinne rykmentin kolmas pataljoona 5 päivänä maaliskuuta ja alistettiin Matti Laurilalle ( JR23). Tämän pataljoonan kommentajana oli kapteeni Lampinen. Pataljoona joutui olemaan Vuosalmella rauhantuloon 13.3. saakka. Rauhan tultua aloitettin vetäytymismarssi uudelle rajalla, jossa oltiin 19.3. Ruokolahden pitäjässä. Täältä joukkoja kotiutettiin suurin osa toukokuun aikana, mutta joidenkin kotiuttaminen venyi kesään. Tässä pataljoonassa oli rautiolaisista ainakin Joonas Saari, Martti Sipilä ja Väinö Pernu, Mahdollisesti muitakin, pääosan rautiolaisista kuuluessa II pataljoonaa.
Mustosen autokorjaamo
http://vanhahistoria.blogspot.fi/2014/04/mus
Kalajoen miehen sotaanlähtö
Kalajoen miehiä Kokkolassa 1939
Syksyllä 1939 jouduin ylimääräisiin kertausharjoituksiin muiden mukana. Synkkä oli sykys ja synkkä oli miesten mielialakin. Olihan sodan vaara uhkaamassa, vaikka meistä kukaan ei uskonutkaan niin vakavaa olevan. Mutta olihan kuitenkin kaikkien asevelvollisten lähdettävä kun määräys tuli ja heitettävä koti, perhe ja työt epämääräiseen tulevaisuuteen. Olin itsekin huolissani ja mieli masennuksessa. Olin luonut köyhistä olosuhteista siedettävän toimeentulon, naimisissa ja kolmen pienen lapsen isä. Aloitin miltei tyhjästä, pienellä 150:- pääomalla kulkukaupana, jota harrastin kaksi vuotta, sitten viimeiset kolme vuotta seisovaa kaupaa vaatimattomassa liikehuoneistossa Kalajoen Plassilla. Olin innostunut ja ahkera työssäni. Kaupanteko oli silloin puolli elämääni ja perheeni täydensi sen onnelliseksi kokonaisuudeksi. Nyt oli kaikki heitettävä vaimoni huostaan, joka ei tuntenut liikealaa, olinhan itse kaiken hoitanut. Vaimollaini oli lapset ja talous.
Majoituimme 13.10.1939 Kokkolassa niinsanottuun puukouluun aseman lähelle. Sotapalveluksen tuntu alkoi heti määräyksellä, ettei kukaan saa poistua majoituspaikasta. Menimme kuitenkin ikkunasta ulos, Eero ja minä, silloiseen Seurahuoneen kellariravintolaan, jossa tarjoiltiin olutta ja viiniä. ”Sirpaleet tietävät onnea”, sanoin, kun joimme ensimmäisen viinilasin ja löin samalla lasin lattialle pirstaleiksi, Tietenkin maksoin se selittämällä vahingon tapahtuneeksi. Jonkunverran hiprakassa me palasimme sen ikkunan alle, josta olimme lähteneet. Kopistimme ikkunaan ja pojat avasivat. Kömmeimme sisään ja asetuimme lattialle odottelemaan unta ja seuraavaa aamua.
Seuraavana päivänä meillä oli paraati, rykmentimme komentaja eversti Merikallio piti meille tilaisuuteen sopivan puheen ja sitten illalla meidät lastattiin härkävaunuihin, määräasema oli silloin vielä tuntematon. Tulemme pysähtymättä vihdoin Karjalan kannakselle, Sairaalan asemalle. Sieltä marssimme täysissä varusteissa 35 km matkan Räisälään, josta jatkoimme Tiurilaan, missä olimme kolme viikkoa. Asuimme hyvänhajuisessa, mustuneessa riiheessä, jossa kiuas lämmitti mukavasti ja jossa kietimme myös kahvimme. Lattialla oli olka kuten ennen vanhaan jouluna. Miehet olivat eninosa pintapuolisen remuavia ja iloisia, mutta oli myös vakvoituneita. Monia askarruttu, tuleeko sota vai eikö. Itse en uskonut näin vakavaa tulevan, sillä ajattelin nykyaikaisia sivistystasoa niin korkeaksi, etteihän nyt sentään ihmiset niin barbaarisia ja tyhiä ole, että rupeasivat tapattamaan viattomia ihmisiä. Mahdtotonta, ajattelin. Kuitenkin alitajunnassa väkistenkin liikkui ajatukset saman ympyrän sisällä, sota. Hävitettäisiinkö kaikki se hyvä mitä ihmiset ovat rakentaneet. Onnellinen rauha. Kuinka kauniilta se nyt kuullostakaan.
Kottilassa
Heikki R. Luokkala
tulimme muutama päivä sitten Vuoksen rannalle Kottilaan. Oli 04.11.1939. Asuimme täälläkin riihessä. Meitä oli 19 miestä erilaisista ammateista, Oli maanviljelijöitä, leipuria, opettajia, liikemiehiä, kalastajia, hylkeenpyytäjiä, sekatyömiehiä ja muilta eri aloilta. Yhteinen henki oli kaikilla sama, kun vaan ei tulisi sotaa. Entisenä jätkänä piti kiroilla, muutten erottui sakista ja sitä ei hyväksytty. Vuolas Vuoksi virtasi edessäme voimakkaana. Linnoitimme maastoa kaatamalla puita ja kaivamalla juoksuhautoja, Kaikki tuntui meistä turhalta, joten olimme laiskoja, söimme puolukoita tai istuimme. Teimmehän me sentään vähän töitäkin. Muistan muutamia riihikavereita, jotka oliva jääneet mieleeni. He olivat veilä silloin täyttä elinvoimaa uhkuvia miehiä. Järnström, 190 senttinen romuluinen mies, jolla ei kasvanut kuin yksi haiven sileissä kasvoissa. Hän kertoi jännittäviä seikkailuja hylkeenpyyntireissuilta. Oli opettaja, V. joka oli muissa maailmoissa. Hän saattoi istua riu ´ulla pitkän aikaa unohtaen, minkä takia hän siinä istuu, Olavi anoi sanonttavansa lyhyesti ja nasevasti, Topi oli suuri kerskailija, muuten se oli kevyttä ja ymmärtävää. Toinen Topi oli puhelias, kasvot kaiken aikaa elehtien. Yrjö hiljainen ja kaikkeen mukautuva.
Kahvin keitimme aina kun olii mistä keittää. Saimme kotoa paketteja, joiden sisältä tavallisesti jaettiin kaikille. Luonnollinen tapa oli, että kun minulla esimerkiksi ili kahveja, silloin keitti sen joku toinen ja tarjosi ja palveli kuin parastakin herra, Vastaavasti olin yhtä auli palvelemaan, kun minulla ei ollut kahveja. Tavallisesti istuimme pitkin sienänviertä, toiset makoilivat. Joku soitti tuomallaan mandoliinilla ja haikea laulu viritti riihen orsia. Miesten ilmeet olivat 4.11.1939 vakavia, aivankuin he olisivat jo aavistaneet mitä tuleman pitää. Ajattelivat kai entistä siviilielämää. Niin tein minäkin. Voi että elämä tuntui raskaalta, ihan kuin mestauslavalle vietäisiin. Sodan uhka on päämme päällä. Suuri kurjuus, voi näitä aikoja. Koko elämä tuntuu luhistuvan yheen sanaan: sota. Unelmaksi jää, kaukaiseksi uneksi eletty onnellinen elämä. Sinne jäi rakkaimmat. No, ei sentään vielä toivotonta, yritin lohduttaa itseäni. Vielä ei ole sodanjulistusta kuulunut
Kotiin lomalle
Vuoksi lipuu lähellä telttojame 7.11.1939. Toissa yönä kello 10 lähdimme marssimaan Tiurilan kylästä 28 km:n matkan ja kello 05.15 olimme täällä Kottilassa, Jalat olivat jokaisella arkana, minulle eniten, koska oli liian vähän lenkkeillyt siviilissä.
Eilen meillä oli pientä kinaa siitä, että minä pinnaan töistäni. Mutta asia on niin, etten ole sotilas vapaasta tahdostani, Minä en voi olla innostunut näihin tehtäviin silla lailla kuin työskennellessä kotona ja siviilissä. Sanoin alikersantille etten pidä siitä, että huomatetaan töistäni. Asiasta ei puhutt sen enempää. Saunasimme läheiden talon saunassa, pesin alusvaatteeni, muutamia nenäliinoja ja pyyheliinan.
Sain eilen illalla paketin kotoa ja pienen kirjeen, jossa ei oikeastaan ollut mitään valaisevaa, Olin pettynyt. Kuukauden aikana olen saanut ainoastaan 4 pakettia ja kirjeissä ei ole ollut halaistua sanaa liike- ja raha-asioista, vaikka olen kirjeissä pyytänyt tarkkoja tietoja kaikesta mitä kotona tapahtuu. Olen aivan kuin pussissa ilman minkäänlaisia tietoja. Kaikesta päättäen he eivät ole saaneet kirjeitäni. Oli miten oli, ajattelin, loukkaantuneena, en kirjoita ennenkuin ääni muuttuu.
Tämä päivä on kulunut aivat kuin edellisetkin, syöty, nukuttu, tehty linnoitustöitä ja yritetty tehdä olomme niin mukavaksi kuin olosuhteet ovat sallineet. Ikävä vain kalvaa sisintäni haikeana ja voimakkaan, On henkistä kidutusta olla erossa perheestään, varsinkin omasta vaimosta. Ajattelin vielä katkerana niitä kauppiaita, jotka saivat jäädä kotiin runnaamaan täysin palkein,
Anoin 23.11.1939 loma vaimoni kirjeen johdosta. Kirjoitin elämäni kauneimman, nöyrimmän ja hartaimman loma-anomuksen, Sisällytin siihen kaikkea sitä mitä suinkin ihminen voi, päästäkseen lomalle. Sotilaskunniaa, valvollisuutta, liikeasioiden tärkeää hoitamista, isänmaallisuutta ja tietenkin tyytyväisen sotilaan taistelutahtoa tarvittaessa, Niin rykmentinjohtajan sydän heltyi ja sain kymmenen vuorokauden loman.
Nyt olen menossa junassa. Olen sivuuttanut Savonlinnan ja Kuopion ja kohta olen lähellä Iisalmea, Tapasin junassa suuriihtäjä Jussi Kurikkalan. Hän kertoi paljon elämästään minulle,. Vielä on jännitettävää, pääsenkö linja-autolla Ylivieskan asemalta vain joutuuko odottelemaan.
Linja-autolla pääsin kotiovelle, 29.11.1939 olen ollut kotona kolme päivä, Onnellisesti kotona, Loma on kohta lopussa, Olen täällö tehnyt kauppoja ja hoitanut raha-asioita. On ollut ihana viikko. Markku poikana makailee ja jokeltelee lattialla, Tytöt, Leila ja Terttu, menivät juuri leikkimään naapuriin, Vaimoni meni juuri huuhtelemaan pesemäänsä pyykkiä,. Kaikki olisi ollut hyvin, ellei taustalla olisi ollut lähtö mielessä painamassa. Matka, jonka päätepiste on tuntematon. Eilen puolenpäivän aikaan sain tiedon lomani peruutuksesta, Lähdin 3.n linja-autolla ja nyt olen menossa Haapamäen-Jyväskylän rasalla kohti Kannasta ja Kottilaa.
Sota syttyi
Sota on syttynyt, sanottiin uutisissa. Lähtöni oli niin surullinen ja haikea. Vaimoni itki sydäntä särkevästi. Vaikeata oli erota. Yritin lohduttaa häntä, mutta sanat jäivät kurkkuun. Millä lohduttaa kylmää edessä olevaa totuutta. Ainoastaan: kyllä minä palaan kultaseni, varmasti palaan. Mutta varmuutta ei äänessä ollut siteeksikään. Kyllä ihmistä pitää sisäisesti kiusata luihin ja ytimiin asti. Olin lyöty pohjaan asti. Kauppakin oli rempallaan, sekin vielä lisäksi. Äärimmäistä rohkeutta nyt vaadittaisiin naisilta ja miehiltä.
Helsingistä tuli paljon äitejä lapsineen Haapamäelle. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka tyynenä he hoitelivat lapsiaan. Ensimmäinen sodan tuntuma saatiin, kun jouduimme ilmasuojaan maastoon jollain aseman lähettyvillä. Sotarintama lähenee 2.12.1939. Meinaa viedä kasvot vakaviksi. Tämä päivä tulee olemaan vaiherikas, Olosuhteita joita ei vielä tunne. Monet ajatukset valtaavat ja vaeltavat mielessäni. Jännitys kasvaa yhä. Olemme pian ”naapurin” tulilinjalla, Nyt olemme jo seutuvilla, missä pommi voi iskeä millä hetkellä hyvänsä liikkuvaan junaamme. Lähenemme Sakkolan asemaa ja jatkamme Kivinimen asemalle. Saavuttuamme Kiviniemen asemalle kuului jo kova tykkien jyske. Sota oli todella alkanut.
Sunnuntai 3.12.1939 oli ensimmäinen adventti, Olen ollut toistaa päivää rintamalla, mutta ei varsinaista kosketusta ole ollut, mitä nyt yksittäisiä kranaatteja silloin tällöin. Olihan Vuoksi välissä. Olin ollut aikoinani Viipurissa suorittamassa asevelvollisuuttani Karjalan kaartissa konekväärikomppaniassa, Etevänä, ehkä komppanian parhaana pinnarina päädyin lopulta hevosmieheksi. Olin silloin tyytyväinen ja nautein erikoisesti marssin aikana, kun istuin ja haukottelin, kun pojat marssivat täyspakkaus selässä. Ajattelin silloin, että jos sota tulee on helpompi olla hevosmiehenä.
Nyt olin kiväärimies. Olemme puskeneet töitä tekemällä tankkiesteitä, juoksuhautoja ja tiemme pomminkestävän korsun, jossa tuoreista tukeista salvetut seinät sisältä ja samoista aineista makuulaverit. Korsumme oli niin kostea, että vaatteet kastuivat miesten hengityksestä ja tuoreista hirsistä seiniltä.
Olin yöllä 4.12.1939 vartiossa. Itäinen taivas oli suorastaan tulimerenä, jokainen laukaus minkä vihollinen ampui valaisi salamana taivaan. Tällä hetkellä ja koko aamupäivän oli kiivas tykistötuli, jota säesti muut tuliaseet. Meidän lohko oli vielä ainkakin toistaiseksi hiljainen, paitsi että silloin tällöin tuli kranaatteja ja piti lyödä henkensä kaupalla maihin. Olimme melko totuttumattomia sotilaita. Aina kun kranaatti viheltäen tuli löimme maihin lähimmän puun juureen, luulimme sen suojavan, joka oli paljon vaarallisempi, kuten myöhemmin opimme huomaamaan. Puuhun osunut kranaatti oli pahin sirpaleiden levittäjä. Emme osanneet myöskään arvioida kranaattien tuloäänestä, milloin se tulee lähelle tai menee pitkälle.
Heräsimme 05.12.1939 kovaan pommitukseen. Kranaatit räiskähtelivät ympärillämme. Kun vähän vaimeni, menimme taas töihin. Parantelimme korsuamme, vahvistimme kattoapaksulla maakerroksella, teimme tukkiesteitä ja ampuma-alaa harvensimme, jotta olisi hyvä näköala mahdollisen hyökkäyksen aikana. Vihollinen oli Vuoksen vastapäisellä rannalla kiväärin kantamattomissa. Tiedustelut käytiin vasemmalla ja oikealla puolella. Odotimme hyökkäystä, sillä oliha vihollisella veneitä ja muuta kalustoa pyrkiäkseen Vuoksen yli. Sen takia olimme jatkuvasti valppaana. Joka hetki partioimme lohkomme ja pidimme silmällä edessä olevaa Vuoksen virtaa ja sen rantoja.
Pommitukset alkoivat
En ole nukkunut kahteen vuorokauteen. Taisteluja ei ole ollut, mutta valppaana olemme olleet. Joukkueemme johtaja on meitä pitänyt kokemattomuuttaan kaikkia asemissa, vaikka puolet olisi riittänyt. Vihdoin pääsimme nukkumaan, mutta oli niin kylmä, että tuntui kuin olisi sydänkin jäätynyt. Nukuin kuitenkin tunnin verran ja sitten olin taas partiossa. Hermostomme olivat kireällä ja niin oli vartiomiehilläkin. Kun tulin partiosta, hän ampui minua, vaikka huusin tunnussanan. Hän ampui pimeässä onneksi ohi. Samalla hän huomasi erehdyksensä. Kova tulitaistelu jatkui linjoilla, Emme vielä tiedä, milloin on meidän vuoromme. En lakkaa ihmettelemästä vieläkään, miksi ihmiset ovat niin raakoja, että rupeavat toisiaan teurastamaan.
Menimme 7.12.1939 töihin ja asemiin, mutta satoi niin paljon kranaatteja, että joukkuen johtaja määräsi meistä osan korsuun suojaan. Kylän väki oli kiireesti evakuoitu pois ja oli pitänyt heittää kaikki omaisuus sellaisenaan kuin se oli lähtöhetkellä. Tiesimme tämän ja me päätimme uhmata kranaatteja mennäksemme kylään, joka olikin aivan lähellä, Salmu, Stolp ja minä menimme erääseen navettaan, josta kuului nälkäisten eläinten ammuntaa ja inumisia. Oli surkeaa nähdä niiden kituvan nälkäisenä. Miedän oli pakko lopettaa niiden kärsimykset. Otimme porsaan itsekukin selkäämme ja silloin tällöin ammusten viheltäessä räjähtäen maastoon, löimme maihin ja pääsimme onnellisesti korsuun. Olime saaneet sinne kaminan, joten juhlimme herkullisella porsaankäristyksellä aina kun siihen oli tilaisuutta, Täältä muuten hyvi kuulee,milloin ampuu omat miehet ja milloin vihollisen. Kello 6 on Salmulla ja minulla partiovuoro. Partiomme parettain.
Olemme 8.12.1939 parasta aikaa neljä miehen ryhmäasemissa. Olen väliaikaisesti ryhmän johtaja. Olimme saaneet häthätää kaivettua asemat, kun hirvittävä tykktuli kohdistui tälle alueelle. Ammuksia räjähteli kymmeniä yhtä aikaa. Odotimme sen enteilevän hyökkäystä. Yöllä taas olimme partiossa. Tähän asti olemme vielä hengissä. Hyvä Jumala, lopeta sota, rukoilin. Ala anna noin suurta rikosta tapahtua. Sinuun luotan, sinä jos hyväksi näet niin kuolen, enkä von kohtaloani välttää. Suojele perhettäni minun jälkeeni. Jos niin on, että elän tämän kauheden läpi, on se sinun jalomielisyttesi ansiota syntistä ihmistä kohtaan. Amen.
Vaimolleni olen lähettänyt kolme kirjettä. Vielä eivät ole venäläiset hyökänneet asemiamme vastaan. On iltapäivä. Tänään on ollut rauhallista. Meille annettiin määräys pakata reppumme lähtövalmiiksi.
Olemme muuttaneet pois vähäksi aikaa asemistamme. Tänne kuuluu kylläkin sodan melske. Toissa yönä olimme niin väsyneitä, että osa pojista nukkui montun pohjalle, vaikka oli kova pakkanen. Sievin poikain teltassa kävimme hetken tapaamassa tuttuja. Siellä lauloi kaksi poikaa vavavina virsiä. Oli liikuttava kuunnella, kuinka hartaana ja antaumuksella he lauloivat.
Olimme vielä 11.12.1939 Palmusaaressa. Levähdämme, sömme, juomme ja nukumme. Väliaikoina pojat evakoivat, sillä onhan lähitalot täynnä ruokatroeita ja muuta. Kaikkia hakuja ja tuonteja he sanovat evakoimiseksi. Hupanen tapaus sattui hyökkäysvaunuesteen teossa. Olimme jo siirtynet tällaiseen tehtävään, oli väsyttävä yö. Meitä oli ankarasti kiellety polttamasta tupakkaa, koska se olisi pimeäll näkynyt ryssän puolelle. Mieliteko yhä kasvoi tuntien mukana. Pojat keksivät kaivaa kuopan esteen laitaan, johon mahtui kolme miestä kerrallaan hartioita myöten piiloon, polttaen siteen siellä kolossa. Joukkueenjohtajta huomasi poikain jalat kuopasta. Hän luuli poikain olevan niin uupuneita ja sen takia hän rupesi esitelmöimään, kuinka vaarallista on nukkua kovalla pakkasella ja lopuksi hän komensi vetämään pojat jaloista pois kuopasta, Pojat nousivat, nauroivat äänekkäästi ja katsoivat toisiaan mikäli pimeässä näki.
Nukuimme viime yönä kaksitoista tuntia. Olemme levänneitä. Pojat kertoivat kokemuksiaan. Joku toteaa että on suotta opettaa sotilasta lyömään maihin, sillä jokainen ilman muuta, vaistomaisesti lyö itsensä maahan kranaattien räjähdellessä. Voltteri kertoi olevansa niin väsynyt, ettei muista enää kamppeitaan ja olevansa puoli sokea ja hermostunut. Eräs mies tuli lievasti hermosairaaksi ja hänet siirrettin keittiömieheksi.
Pojilla on tällähetkellä ruokaa yllinkyllin ja tupakkaa toistakymmentä laatikkoa mieheen. Pojat ovat nyt reiluja. He ottavat yliannoksia ruokaa, paiskaavat loput metsään ja tupakkaa he tarjoavat jatkuvasti kohteliaasti toisilleen. Heittelevät pitkiä natsoja, Evakoinnin ansiosta oli myös makeisia yllin kyllin monta päivää, olihan niitä kauppojen varastoissa. Tulihan syötyä, sodan jalkoihin ne kuitenkn olisi jäänyt.
Talot kuin nukkekoteja
12.12.1939 taas komennus. Pakkaukset valmiiksi. Saavuimme eilen Tikansaareen illalla. Olin ensin vartiossa ja sitten kello neljän aseminen parannusta. Meitä oli kolmenkymmenenmiehen partio vihollisen puolella, kun tuli tieto, että ryssä oli jostainsyystä perääntynyt. Itse en ollut mukana. He tapasivat vain muutamia ryhmiä ja taistelujakin oli ollut. Lasse sanoi ampuneensa kolme. Kohtalokas vahinko sattui myös partion kesken. Osa partiosta oli jäänyt varmistukseen ja kun ryhmä palasi tekemältään retkeltä ampuivat varmistuksessa olevat miehte omia miehiä, luulen pimeässä vihollisiksi, seurauksella, joka vaati yhden miehen hengen ja neljä haavoittunutta.
Muutimme taas, nyt kylän lähelle, metsäiseen laaksoon, jossa pystytimme teltat. Kylässä oli taloja kuin nukkekoteja ja kaikki autiona. Kiusaus oli suuri ja pojat tutkivat ja penkoivat niiden sisustaa. Kello kaksitoista lähdimme viiden kilometrin reissulle tankkiesteiden tekoon. Matka sujuii miellyttävästi suksilla. Emme ruvenneet kuitenkaan töihin, odotimme erästä luutnanttia. Heppelimme lämpimiksemme. Jostain syystä unohdimme missä olimme, Rupattelimme ja laskimme leikkiä. Yhtäkkiä meihin kodisti kova kranaattituli, mutta selvisimme hengissä.
Kirjoitin viidennen kirjeen vaimolleni 14.12.1939. En ole saanut vastausta. Olen niin ikävissäni, että tekisi mieli itkeä. Ikävä kotia ja lapsia. Ikävä rauhallista kotielämää ja työtäni, joka keskeytyi niin hyvällä alulla kuin se oli. Ikävä naapureita ja koko kotikylää ihmisineen, niin hunoine kuin hyvine puolineen.
Sain äsken 15.12.1939 kirjeen vaimoltani. Voi kuinka iloinen olin. Tuntuu niin rakkaallta ja ihmeelliseltä kaikki mikä tulee kotoa. On menossa jo kolmas yö esteiden teossa. Olen erittäin hyvässä kunnossa. Tunnen olevani voimakas ja kestävä. On jatkuva viidenkilometrin hiihto esteille ja sama takaisin, Sitten vielä evakuitu hyvä ruoka ja olemme syöneet paljon marjoja, joita on ollut jokaisen talon kellareissa. Toisinaan meitä on häiritty kranaateilla, joita tulee toiselta puolen. Tähän mennessä ne eivät ole tuottaneet vahinkoa, vaikka niitä on tullut toisinaan paljonkin. Tällä paikalla on Vuoksi vahvassa jäässä ja esteitä teemme pimeässä ja hiljaa ettemme herättäisi huomiota, Astelemme ja kaivamme hiljaa kuin haamut ja haamuilta me näytämmekin lumipuvuissa.
Janoon bensiiniä
Tänään sattui jotakin. Tuli hälyytys. Äkkiä valmiiksi ja marssikuntoon. Kiviniemen nokalla oli läpimurto ja tarvittiin kiireesti apuväkeä. Marssimme pikavauhtia lumisella tiellä useita kilometrejä. Meillä oli pieni hengähdystauko ja minä huomasin tien vieressä limukkakoreja, täynnä erivärisiä juomia, Janotti pakahtuakseen ja minä ryntäsin kiireesti laatikoille, saadakseni pullon ennen kuin muut ehtivät ja etten jäisi ilman. Avasin korkin ja join monta kulausta ennekin totesin sen olevan bensiiniä, jota käytettiin tankin torjunnassa. Voi sitä polttoa, joka raastoi vatsaani. Monta päivää sen jälkeen tuli bensaröyhtäyksiä. Ennen kuin tauko loppui saimme tiedon, että tilanne on selvitetty. Palasimme takaisin. Siellä kaatui muun muassa minun kansakoulukaverini, Kalle Yliuntinen.
Sotamies Kakko ja minä kävimme 16.12.1939 Tikansaaren kylässä katselemassa taloja. Kiersimme useissa hylätyissä kodeissa. Voi sitä surkeutta, mikä oli nähtävänä. Missä oli kana ainoana olijana, missä yksinäinen kissa naukui orpouttaan. Ruokatavarat oli koluttu putipuhtaiksi. Kaikki laatikot oli sikinsokin lattialla, sisälmykset samoin papereineen ja tietysti ovet olivat auki. Kaikki oli kuin huutokaupan jäljiltä. Sota tekee miehistäkin tunnottomia, vaikka parempi kai se oli, etta ruuatkin tuli syötyä, kuin että ne olisivat jääneet epämääräiseen tulevaisuuteen. Olen Salmun kanssa vartiossa. Vuoro on kaksi tuntia joka neljännen tunnin kuluttua, Yö kello 02.30. On hiljaista, joskus yksinäinen tykin ammus rikkoo hiljaisuuden. Nyt on joka yö meidän miehiä kulkenut partiossa vihollisen puolella. Usein ovat saaneet hyödyllisiä tietoja tai tehneet vahinkoa viholliselle. Partiot ovat vapaaehtoisista koottu. En ole mennyt mukaan, olen ajatellut tehdä sen, mikä on pakosta tehtävä tai mikä tilanne vastaan tulee. Viime yönä olivat hiipineet ja särkeneet tykeistä lukot.
Pelättyä vihollista päin
Lähetin 18.12.1939 200 markkaa kotiin. Kolme viholliskonetta lenteli yllämme. Hetki sitten tuli tieto, että kaksi oli ammuttu alas. Omat tykit ovat pitäneet harvaa tulta yllä. Viimeöinen partio käveli omaan miinaan ja kaksipoikaamme haavoittui lievästi. Taas hetki sitten pärräsi viholliskone päällämme. Olimme niskat kyyryssä teltassa. Kuului oma ilmatorjunta ääni ja samalla surina lakkasi. Kolmas kone tuli alas Tikansaaren seutuville. Pojat kävivät katsomassa viimeksi pudonnutta. Yksi mies oli ollut koneet pää mäsänä hartioita myöten. Ikävä näky. Tänään näyttää olevan oikein lentopäivä. Yhtenään viholliskoneita, pommikoneita raskaassa lastissa ja hävittäjiä saattueina. Meillä oli jokaisella oma kuoppansa, johon juoksimme hälyytyksen sattuessa. Sieltä seuraamme tapahtumia.
Olimme taas viime yönä 20.12.1939 puolutustöissä. Lähdimme kello 16 hiihtämään kahden joukkueen vahvuisena jonona.Kuljimem vaihtelevaa maastoa. Ensin talvista maantietä, sitten polkua, joka kíemurteli laaksoja, jäätyneitä puron uomia, vuorten rinteitä ja niiden huippuja, Tietenkin näkösuojassa vastapuolen katseilta. Myöhemmin tuli mitä ihanin kuutao valaisten suuremmoisia karjalaiste, kumpuilevia maastoja, Tällä kertaa saimma rauhassa työskenellä. Vakoilijoita on kuulemma karjalaisissa paljon. Ovat pidättäneet useita talonpoikia tässä lähellä. Myöskin on tavattu näillä seuduilla vakoilijoita kauppiaista ja jopa suojeluskuntapäälliköistä. Samoin naisia pukeutuneena lotiksi, lääkäreitä ja nimismiehiä. En tiedä, uskomattomalta se tuntuu. Ei millään uskoisi, että omassa väessä sellaisia löytyisi.
21.12.1939 oli samaa kuin eilen, ja sama reitti. Pakkasta arviolta 24 astetta. Oli niin kylmä, että piti olla jatkuvasti liikkeellä, jotta pysyisi lämpimänä, Menomatkalla, vuorten rinteitä hihdellessä, tuli voimakkaasti mieleen tunnelta, aivan kuin olisi eletty jotain vuotta 1750 aikaa ja ltaisi sotapolulla vihollisalueella, keihäiden tilalla oli vain tuliaseet. Vainolainen oli nytkin hyökäänyt polttamaan ja hävittämään. Menossa idän vihollista vastaan. Jonossa hiivimme jäätyneillä puron uomilla, varovasti kiipesimme vuorten rinteitä. Kalpea kuu valaisee, tehden meistä epämääräisiä varjoja. Miesten rinnasta huokuu huure. On kiire. Taisteluhalu palaa miesten mielissä. Pian kohtaamme vihatun heimon, idä pelätyn vihollisen!
Joulunviettoa rintamalla
Vankeja
On jouluaatto 24.12.1939. Olen odottanut pakettia kotoa, saa nähdä tänään. Olen ollut muutaman päivän sairas. Kävin lääkärin vastaanotolla ja sain pillereitä, Lämmitän Salmun kanssa saunaa läheisessä kylässä. Jostain kuuluu taistelun melskettä. Jouluaaton kunniaksi on laulettu virsiä, joutu kahvia mahamäärin. Erään toverimme muistoksi vietimme hiljaisen hetken ja lauloimme virren.
Tuli taas niin ikävä rakkaita siellä kotona, muistellessa entisiä jouluja. Voi Sylvi kuin olet kaukana, ei tiedä milloin tapaan sinut rakkahin. Voi mennä kauankin. Hyvä Jumala lopeta sota. Tee ihmiset niin hyviksi, että he tuntevat lähimmäisen rakkauden. Anna ihmisille hyvä tahto, onhan joulukin. Tee ihmisistä hyviä lapsia, jotka ovat sinullekin mieluisia. Älä anna virrata viattomien veren. Syyttömiähän ovat vastapuolen miehetkin tähän kurjuuteen. Ei varmaan hekään haluaisi ampua meitä, Älä anna enää enemäpää tuhoa tulla Suomeen. Toivon, että tulisi pian rauha. Toivon ettei minun tarvitse laukaustakaan ampua ja uskon, ettei vastapuolen mies tekisi sitä myöskään. Mutta massan virta vie mennessään. Näin rukoilin sydämessäni.
26.12.1939 on tapaninpäivä. Puolenpäivän maissa tuli lähtö uuteen paikkaan. Olemme majoittuneet Kiviniemen sairalaalarakennukseen. Jouluiltana sain vaimoltani paketin ja kaksi kirjettä. Joulu tuli vasa illalla. Olin niin tyytyväinen kuin olla voi. Voi kun minä pidän vaimostaani, niin paljon etten voi sanoin kertoa. On kaipuuta kerrakseen, olla erossa hyvästä vaimosta, elämän toverista. Tunnen puhdasta, sydämen syvyydestä lähtevää kiintymystä. Hän on oikea ystävä, joka on minunkin orovon sydäemen sulattanut. Olen joskus ollut hänelle tylykin, sydämestäni pahoittelen sitä. Kun tulen kotiin ei hänen tarvitse koskaan minun takiani mieltään pahoittaa. Ja ne lapset, kuinka ylpeilen heistä nyt jo pienenä. Tunnen suurta rakkautta heitä kohtaan. Pienet kultaset. Heistä varmaan kasvaa hyviä neitoja ja Markku, näen hänet silmissäni reippaana nuorukaisena rinnallani. Rehellinen kunnon mies hänestä tulee.
Olemme saaneet paketeita miltein joka mies kotoa. Jokainen tarjoaa toisilleen jotakin. Ystävällistä toverihenkeä. Olimme taas viime yönä menoss klo 16-3. Matkaa 10 km. Kun palasimme, oli vaatteet märkänä asetakkia myöten. Huone johon tulimme, oli kylmä kuin jääkellari. Mitään kuumaa emme saaneet suuhumme. Aamulla heräsimme kylmästä kangistuneina vaatteet yhä märkinä.
Olimme liikkuvassa parivartiossa aikamme. Kasarmialueella on myös yksityisasuntoja. Erään talon pihalla oli lumilinna muistuttamassa lapsista, joskus rakennettu ja pakkasen säilyttämä. Tietysti talo oli autio niinkuin muutkin, kissan jäljet johtivat johonkin. Lasten leikkipaikka oli jäänyt ja toi mieleen kaihoisia ajatuksia. Siella kaukana leikkii omatkin lapset tehden lumilinnoja ja lumiukkoja. Surullista ajateltavaa, kyyneleet silmissä suoritin vartiotehtäväni loppuun. Uuteen on neljä tuntia aikaa. Istun kasarmin keittiössä. Pojat ovat evaloinet jostain radion. Kuunneltiin kaikessa rauhassa uutiset. Soittoakin kuuntelin pitkästä aikaa mieli virkistyen pikkuhiljaa.
28.12.1939 samaa touhua kuin aikaisemmin. Kahvia emme voi keittää, mutta kun sairaalassa on keskuslämmitys, laskemme kuumaa vettä raanasta ja kahvia sekaan, tullee siitäkin juomisen arvoista. Kuivailen 29.12.1939 vaatteita pannuhuoneessa. Porukassamme on mies, joka osaa hoitaa lämpökattilaan. Kuljemme joka yö esteiden teossa, hiihtäessä kastuu vaatteet, joten ei entiset keskiä kuivata, kun taas on lähdettävä. Miltei vuorokaudet läpeensä on paita märkänä. 30.12.1939 parsin risaiset sukkani. Meillä on tähän mennessä ollut asemasotaa. Partiointia ja vartiointi sekä tietysti asemien ja tankkiesteiden tekoa. Ainoat kiusame on ollut kranaatit. Vasemmalla puolella Sakkolassa ja Taipaleen taisteluista saamme tietoja. Ryssiä on kaatunut 700 ja vangittu 50. On myös sotasaalista, Meiltä on kaatunut 20 ja haavoittunut 75 miestä. Omasta komppaniastamme on kaatunut 5 ja haavoittunut 14 miestä, myöskin komppaniamme päällikkö Möttö, joka on vielä sairaalassa. Sakkolan ja Suvannon taistelussa oli syynä kaatuneisiin kova pakkanen, joka jäädytti konekiväärit epäkuntoon, joten en eivät toimineet tarpeeksi ajoissa, Tämähän on puolustustaistelua. Meilläkin on etumme, Kottilan lohkolta eivät ole yrittäneet, koska Vuoksi on tältä kohtaa erittäin leveä. Se on ollut ehkä meidän onnemme.
Mietteitä sairaalan pukuhuoneessa
01.01.1940 on uudenvuoden päivä. Istun Kiviniemen sairaalan pannuhuoneessa. Radio soi, juomme kahvia voileipien kanssa. Nukuin viime yön pitkästä aikaa hyvin. Sodan melskeestä ei tiedä tällä kertaa mitään. Toivon hartaasti, että lähiaikoina tai viimeistään keväällä tulisi rauha. Tulisi viimeinkin ratkaisu, joka takaisi meille pitkän, vapaan rauhan meille kaikille ja Suomen kansalaisille. Me sotilaat emme mielellämme olisi täällä. Meidän ihanteemme on rauha, meidän halumme olisi olla kotona, vaalia perhettämme ja niiden hyvinvointia. Säilyttää kodin onni. Säästää isät ja äidit, uhrautuvat aviovaimot, siksot ja veljet, turvattomat lapset niiltä suurilta kärsimyksiltä ja kurjuuksilta, joita sota tuo tullessaan. Mutta meidän taytyy vain olla täällä jokaisen paikallaan. Puolueista riipumatta jokainen on mukana, ei soraääniä ole kuulunut keltään. Jokainen tuntee, että on kysymys oikeudesta omistaa vapaa isänmaa, suuri yhteinen perhe. Pitäisi saada pitää se maa, jonka jo esi-isämme ovat meille rakentaneet. Olisi suurinta häpeää ellei kunnioitettaisi heidän työtään. Heidän muistonsa, taistelunsa, uhrautumisensa meidän, joka edustamme nykyistä sukupolvea, hyväksi. Kaikki tämä velvoittaa meitä pyhästi ja kunniakkaasti puolustamaan maatamme kotien puolesta. Tämän vuoksi, hyvät toverit mukautuaksemme eis-isäimme tapaan, kärsimään hiljaisuudessa niistä puutteista mitä täällä on. Olkaamme nurisematta vaikeinakin hetkinä. Ajatelkaamme esi-isiämme, he ovat kärsineet vielä enempi kuin me ja ovat voittaneet. Tehkäämme pyhä lupaus alkavana uutenavuotena pysyäksemme itsekukin kohdaltamme rehellisenä suomalaisena, pysyäksemme suorana ja rohkeana vihollisen edessä. Säilyttäkäämme kylmä harkinta silloinkin, kun se näyttää toivottomalta. Tuokoon alkava uusivuosi meille onnea taisteluissamme, rauhan. Kasvakoon Suomi sen jälkeen entistäkin vauraammaksi. Eläkäämme rohkeina, eläköön Suomi. Tämän sisältöisen puheen ajoin pitää, mutta pitämättä se jäi.
Meidän tovereistamme on Kärkinen kaatunut, Toimistossa on hänelle kortti, jossa hänen siskonsa kyselee, ”mikset sinä veljeni kirjoita enää”. 02.01.1940 tunnen itseni toisinaan niin kuumeiseksi ja rauhattomaksi. Henkinen paine rasittaa, vaikkei meillä ole varsinaista yhteenottoa ollut, vain kranaatit. Mutta kotoiset asia, liikkeeni on vailla isäntää, koti isää. Rempallaan on varmaan liikehommat, ajalla, jolloin tarvittaisiin taitavaa johtoa.
Viiksanlahden teltassa
03.01.1940 olin Viiksanlahdessa kenttävartiossa. Muutami tykin ammuksia lähettyville, Kivinimen suunnalta kuuluu kone- ja pikäkiväärin papatusta sekä yksittäisiä kiväärin laukauksia. 05.1.1940 ei mitään erikoista, Tykit jylisee vähän joka puolella ja silloin tällöin halkoo ilmaa konekiväärisarjoja. Olemme edelleen majoittuneena sairaalaan. Kellarikerroksessa on paljon huoneita, joissa kaikissa sotilaita. Tällä hetkellä olen isonlaisessa huonessa. Tähän on majoitettu hevosmiehet ja yksi joukkue. On toisinaan ilonkin hetkiä. Pojat ovat evakoineet gramofooin ja satoja levyjä. Soitto raikuu railakkaasti, hivelle kauniisti sodassa vakavoituneita mieliä. Kuulostaa toisaan vallan ihmeelliseltä pitkästä aikaa. Monet ajatukset, muistot ja tunteet tuo soitto miesten sydämiin.
Huone on ajan leimaa antava. Aseita ja varusteita pitkin sieniä, makuulavereita pitkin seinän vieriä. Keskilattialla on pöytä täynnä kaikenlaista törkyä ruuantähteistä mukeihin ja kenttäpakkeihin. Kuukari, alkeellinen keitin on lattilalla j aina joku keittämässä siinä kahvia. Sitä on riittänytkin vielä toistaiseksi. On saatu kotoa ja kauppojen varastoista. Miehiä istuskelee peteillä. Osa heistä kirjoittelee kirjeitä, joku vaimolleen, toinen morsiammelleen. Osa pojista kuuntelee soittoa tupakki suusa, osa juttelee. Sukan parsina on myöskin käynnissä ja syönti kuuluu asiaan. Kivääreitä puhdistaa joku. Sairaitakin on, he makaavat kuumeisina peteillä. Suurin osa miehistä kuitenkin on uupuneita päivän rasituksista, Voi kun olisi kotona ja katson ympärilleni, näen että jokaisella on sama ajatus. Kuinkas muuten. Soitto vaikuttaa herkkiin mieliin huumaavasti, se tuo ennen tuntemattomia ailahduksia, kaipausta ja syvää ikävöintiä.
Parin kilometrin päässä rintamalla makaa kohtalontoverit poteroissaan, asemissa vuorollaan, tähystämässä, yrittääkö vihollinen rintamamme läpi. He vartioivat valppaasti. Jokaisella heillä on arvokas tehtävä ja he tuntevat sen sisimmässään. Hiipuvästä pelosta ei pääse kukaan, seuraavassa hetkessä jo voi olla koitos elämästä ja kuolemasta. Kuitenkin salainen toivo sisimmässä antaa henkistä voimaa.
07.01.1940 olemme kenttävartiossa Viiksenlahdessa vain pimeänä aikana. Liikuva partio ja minulla asmavartiovuoro. Seisomme, kuunelemme ja yritämme pimeyden läpi tähystää vastarannalle, missä vihollinen piileksii, Tämä on kylmää tehtävää kovalla talvipakkasella. Vaatteet eivät paljon lämmitä, kun vielä käy kova tuuli eikä pienet pensaat estä sitä. Ruumiinliikuntaa yritämme paikallamme, muuta melua herättämättä. Naapuri ei saa aavistaa oloamme,
09.01.1940 olemme edelleen Viiksenlahdessa. Samat tehtävä paitsi että olemme nyt teltoissa, Vartiota on kyllä pidettävä tässäkin. Telttamme on sijoitettu pieneen laaksoon, jonka pohjalla virtaa jäätymätön puro, ja jonka kummallakin puolella varjostaa korkea äyräs sekä sakea luminen metsä. Leirialueemme on hyvin kaunis ja tulee ajatelleeksi historiaa, jolloin esi-isämme varmaan hakivat tällaisen suojaavan leiripaikan
Teltassamme on melkein koko joukkue, kaksikymmentäkahdeksan miestä. Permanto, onpeitetty. Lumen päälle on pantu havupuun oksia. Teltta on täynnä nukkuvia miehiä vieri vieressä niin ahtaalla, että kun panee maate, täytyy kylmverisesti laskeutua kahden miehen päälle, jolloin nukkuvat unissaan liikkuvat sen verran, että hiljaa valuu heidän väliinsä. Jokainen on kuitenkin tyytyväinen, sillä väsynys antaa unta ja suvaitsevuutta. Näissä oloissa ei voikaan parempaa kaivata. On sentään joskus pientä kinaakin, joka ei loukkaa ketään. On meidän seassa aivan vauhkoontuneitakn, naurettavan arkoja miehiä. He ovat niitä, jotka olivat ennen sodan julistusta suuriäänisiä ja kerskailevia, suuri teoissa ja puheissa, ovat nyt aivan mitättömiä, eikä heihin voi luottaa. Nekin, jotka olivat rauhan aikana tapelleet ja keskuneet niistä, olivat nyt pelokkaan hiljaisia.
Suru ja ikävä ahdistaa
11.01.1040 olemme taas Kiviniemen sairaalarakennuksessa Lojun oikeassa sängyssä ja levähtelen. Vakkuri on kahvikeittopuuhissa ja Sipola lupasi kahvileipä, hän oli vasta saanut paketin. 17.01.1940. Ei mitään erikoista moneen päivään. Eilen oli kylmää -32 C. Ilmavartiota on ollut. Yksi pommi putosi 200 metrin päähän. Ilmanpaine oli kova. Pommin aiheuttaman kuoppa oli 15 ja syvyys arviolta 7-8 metriä.
Nyt on pakkasta – 41,5 C. Muutamia harvoja kranaatteja tulee, umpimähkään ammuttuja ja omat kokeilevat konekiväreitä näin pakkasella, jotta ne olisivat kunnossa ratkaisevalla hetkellä.
20.01.1940 Ei mitään erikoista, paitsi töissä käyntiä. 21.01.1940 Vihollinen apui muutamia taloja tuleen ja olemme olleet pelastustöissä, mutta mitä me voimme, tuli teki tehtävänsä.
22.01.1940 Tänään olin vähällä päästä hengestäni. Ollessai ilmavartiossa neljäkerrokseisn kivitalon katolla, pommilaivue jyrisi yllämme pudottamatta pommeja, mutta hävittäjät lensi matalalla ja tulittivat konekiväärisuihkuilla.
23.01.1940 Voi, Sylvi ja te lapset kotona. Kuinka ikävä onkaan teitä. Sydäemin kärsii suurta tuskaa, sieluani raastaa sammumaton kaipuu.
27.01.1940 Voi saakelin piru. Olen pelannut korttia ja hävinnyt ne vähät rahat, jotka aioin lähettää vaimolleni. Täällä olen yksinäisenä ja hyljättynä.
30.01.1940 Ei mitään erikoista ole ollut. Maastoharjoituksia.
31.01.1940 Tänään on hiihtoa, Sain vaimoltani kirjeen jossa oli todistus lomaa varten.
01.02.1940 Hiihtämällä työpaikalle. Pommikoneet häiritsivät yhtenään. 03.02.1940 Tänään tunnussana ”Suomi suuri !” 04.02.1940 olin juuri äsken vartiossa. Kranaatteja satoi muutaman metrin päähän. 05.02.1940. Lomasta ei puhuta vieläkään mitään.06.02.1940 Lomasta ei kuulu vieläkään mitään. Voi hyvä Jumala kun pääsisin lomalle. 09.02.1940 Ei vieläkään lomaa. Kärsivälisyys tahtoo loppua. 10.02.1940 Ei lomasta kuulu vieläkään mitään.
11.02.1940 olimme Sipolan kanssa vuorollamme kaksi tuntia vartiossa. Hirvittävä tykki ja krh tuli koko ajan. Puhelinlangat ovat poikki. Emme saa tietoja eikä yhteyttä mihinkään. 12.02.1940 hyökkäystä ei tullut. Eilen kaatui komppaniastamme kolme miestä kranaatinsirpaleihin. Haapakangas, Erkkilä ja Alatyppö. Viimeksi mainitut olivat lääkintämiehiä. He yrittivät hakea Haapakangasta poi, mutta kranaatti kohtasi heidätkin.
Pommitus
keskeytti lomamatkan
19.02.1940 sain kuin sainkin viimein anomani loman. Alkutaival oli hankala. Ensinnäkin ryömin henkeni kaupalla korsusta läheiseen kulään, josta alki tie Sairalan asemalle. Kranaatteja tuli tiheään. Mitä pitemäälle pääsin sitä turvallisemmaksi kävi tieni. Pettymy oli kuitenkin suuri. Asemalla ei ollut junaa, Menin odotushuoneeseen, jossa oli paljon muitakin lomalle menijöitä. Lottia, upseereita ja miehistöä. Huone oli täynnä tupakansavua ja hienhajua. Kokonainen vuorokausi meni junaa odottaessa. Junassa oli kaksi pientä vaunua. Jokainen ryntäsi kilpaa vaunuihin, jotka pian täyttyivät kuin silakat tynnyriin.
Jollain asemalla, jonka nimeä en muista, liitettiin mukaan 2 vaunua, joissa oli siviilejä, vanhuksia ja lapsia. Saavuttuamme Hiitolan asemalle, soi ilmahälytyssireenit ulvoen ja valittaens.Kaikki junassa olijat, jotka pääsivät, juokivat kohti jonkin matkan päässä olevaa pommisuojaa, Toiset taluttivat vanhuksia, toiset lapsi käsivarrellaan juoksivaat.
Pommit jysähtelivät asema alueelle aaltona. Niin meni laivue ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Täydellinen hiljaisuus vallitsi hetken, Ihmiset palasivat hiljalleen pommisuojasta, Vain kolme oli haavoittunut sirpaleista, Onneksi juna säilyi ehjänä. Matkamme jatkuessa oli usein ilmahälytys, silloin juoksimme läheiseen metsään. 20.02.1940 kolmas vuorokausi lomasta oli menossa ja yhä ollaa matkalla. 21.02.1940 olemme sivuuttaneet vaaravyöhykkeen. Lähenemme pikkuhiljaa Ylivieskan asemaa. Ylivieskasta ei ollut linja-autoa. Rupesin kyselemään taloista hevoskyytiä. Matkaa oli reilut 40 kilometriä. Viimein löytyi mies joka lupasi viedä Alavieskaan asti. Niin sitten isäntä vastahakoisesti valjasti hevosen ja pääsimme jatkaamaan matkaa. Kello kymmenen seuraavana päivänä olimme perillä ja kotona. Lomasta oli kulunut jo neljä päivää.
Kolme vuorokautta samassa paikassa, samassa melskeessä
23.-24.2.1940 hoidin vähän liikeasioitakin, vaikka heikosti. Ei voinut niihin syventyä kunnolla, aikaa oli vähän. Onnellinen lyhyt loma. 26.2.1040 linja-autola matka Jyväskylään, 27.2.1940 lähdin Pieksämäeltä kohti Savonlinnaan. Lankilan kanssa olimme hyvänlaisesti kännissä. Eräs sotakaveri tarjosi hyväntahtoiseti repustaan, tottakai me otimme tarjouksen mielihyvin vastaan. 29.2.1940 olin taas perilä korsussamme. Kortin peluuta kaikki väliajat, vaikka lupasin vaimolleni, etten enää pelaa.
01.03.1940 päivät ja yöt menevät normaalioloissa, vartiointia, kortinpeluuta, Voitin äsken 1700:-. Tunsin olevani äveriäs. 05.02.1040 muutimme välillä Pyrstö-nimiseen korsuun. Maailma tuntu synkältä. 07.03.1940 muutimme Pyrsöstä Rautakasemattiin ihan kosken rannalle, 11.03.1040 meille tuli taas muutto. Olemme rykmentin reserviä. Meistä koottiin yksi joukue jokaisesta komppaniasta. Meille sanottiin, että menemme Pölläkkälään, mutta tehtvästä ei sanottu mitään.Tulimme 11.3.1940 Vuosalmme eikä Pölläkkälään.Palelimme kuorma-auton lavalla kun tulimme määränpäähän. Täydensimme ammusvarastoamme. Vastaamme tuli kaksi hevosta kuormineen. Reet oli täynnä meikäläisiä ruumiita ladottuna pitknpäin kuin tukkikuorma.
Kolme vuorokautta odotimme samassa paikassa. Menin erään kaverin kassa ison kiven taakse suojaan, Sieltä katselimme tilannetta, Mies harjanteen rinteellä veti itseään kyynärvasin alaspäin huutaen sydäntä särkevällä äänellä. Hyvät rakkaat veljet tulkaa auttamaan, Mieheltä sirpale oli vienyt molemmat jalat. Hän ei varmaan selvinnyt. Myös joukkueenjohtajamme haavoittui. Sama tuoksina sitten jatkui. Saimme määräyksen ryömiä asemiimme. Varajohtaja, vääpeli Feija oli nyt joukkueen johtaja.
Oli tapahtunut niin paljon pienessä ajassa, ettei ollut aikaa ajatella. Illan kuluessa tuli kova pakkanen, joka kiihtyi yötä myöten kovaksi. Märät vaatteemme jäätyivät kovaksi kuin pelti. Vuorottelimme tähystystää puolentunnin välein. Silloin kun toinen nojasi selkäänsä kiven kylkeen toinen piti silmällä maastoa. Sitten tönäisy kylkeen ja herätys. Ruokaa emme saaneet eiä mitään juomaa. Oli leivä kannikka repussa,jota jyrsimme. Kolme vuorokautta olimme samassa paikassa ja koko ajan sama melske. Olimme jo siinä pisteessä nälissämme ja kolmevuorokautta valvoneena, että tuntui jo samantekevältä miten tässä käy.
36 km marssi suksilla
Äkkiä koko maailmaa jäytävä jytinä, räjähtely ja pauke loppui kuin veitsellä leikaten. Ihmettelimme, olimme ihmeissämme. Mitä oli tapahtunut? Sitten kuulimme puheen sorinaa vihollisen puolelta. Näimme sitten ylösnouseva piippalakkisia vihollissotureita, jotka eivät ampuneet. No emme mekään. Nousimme myöskin seisomaan, Ei ammuta meitä. Emme vieläkään käsittäneet miksi. Siten tuli tieto, että on tullut rauha.
Ah sitä tunnetta ja helpotusta. Tuntui aivan uskomattomalta. Jumalalle kiitos, että olet vaaroissa varjellut ja olet rukoukseni kuullut, Tämä tli vilpittömästi sydämen syvyydestä.
Sota pn nyt takanapäin. Se oli kaameaa näin jälkeenpäin ajatellen, olimme jollakin tavalla turtuneita, Haavoittuneita, kraantin silpomia ja kuolleita. Moni äiti odottaa poikaansa, moni vaimo lapsineen. Surevia leskiä ja orpoja lapsia. Viholinen näytti jäävän paikoilleen meidän perääntyessä taakse. Kokoonnuimme sidontapaikan telttaan, joka oli tilapäinen kaivetun, suojaavan montun laidalla. Pitkästä aikaa oli minulle korviepakki kiehumassa kaminassa ja lipoin kieltäni hyvän olon tunteesta. Meitä marssi pienen pienoinen jono Vuoksen poikki. Vasemmalla, Vuoksen rannalla oli vihollisjoukkoja suuret määrät katsomassa miedän pienoista kulkuetta, joka vihdoin saavutti vastarannan ja siellä olevan kylän.
Luulen vihollisen ihmettelevän joukkojemme pienuutta, heidä olsiva murskanneet meidät vähin äänin, jos olisivat tienneet ja hyökänneet. Mutta kova meteli puoleltamme antoi kuvan siita, että meitäkin oli paljon.
Saavuimme Inkilään ja joukkueemme rippeet majoitettiin erääseen kauppaan, jonka asukkaat oli jo evakuoitu pois, Jokainen meidä oli keveillä mielellä, nauroi, hyräili ja oli raisun iloinen. Marjoja ja säilykkeitä löytyi kellarista, Korvikepakit porisivat ja löysimme vintilta 50 litran kotiviinipullon, jossa oli vielä jonkiverran viiniä. Joimme sen makeisiin suihimme. Vintiltä löytyi vanha viulu, joku sitä kituutteli. Kaupan myymälässä oli vielä tavaraa, muun muassa seinä täynnä lasipurkkeja.
Inkilän asemalla oli kova häärinä käynnissä. Pakolaisia virtaa joukkoina jatkuvasti. Tavaraa on kaikki paikat täynnä odottamassa lastausta juniin. On armeijan ja pakolaisten tavararöykkiöitä.
16.3.1940 pakolaisia on vaeltanut katkeamattoman jonona edelleen koko päivän. Samoin armeijan joukkoja, Murheellista katseltavaa. Synkkinä, vakavina ja alistuneina, jalkaisin ja hevosilla istuen kuormain pääll. Karjaa myös. Eräs isätnä pyysi tapaamaan sairaan lehmän. Ammuin sen taskuaseellani.
17.3.1940 eräs mies ampui itsensä. Syytä emme tietäneet.
18.31940 jatkoimme matkaa Kirvuun jossa yövyimme. Sitten marssimme Rautjärvelle. Olimme majoittuneena nuorisoseuran talolle. 25.3. muutimme kauemmas rajasta. Asuimme teltoissa.
1.4.1940 muutettiin sijaintia Rautjärven asemalta Ruokolahden pitäjän Erijärvelle, Rykmenttimme marssi täyspakkaukset selässä 36 km.
Sydäntä pakahduttava kotiinpaluu
06.04.1940 meillä on ollut kaiken kukkuraksi suljettua harjoitusta jäällä sukset jalassa aivan kuin ennen sotapalveluksessa. Voi taivas kuinka vastenmielistä vanhana sotia kokeneena vielä turhanpäiväistä harjoittelua. 10.04.1940 taas muodollista harjoittelua. Sitten raivattiin ampuma-alaa puolustuksemme eteen. Voi että tämä on henkistä kidutusta. 15.04.1940 jäin pois töistä. Istuin saunassa mietteissäni. Sydämeni on raskas ja henkeni masennuksessa. 16.04.1940 istun nuotion äärellä. Välillä kohennamme puita nuotiossa ja makoilemme. 19.04.1940 olemme pelanneet korttia koko viime yön. Sökön tilalla vaihteeksi venttiä.
Sitten tapahtui ihme. Olen jännityksestä halkeamaisillani, Meistä valittiin seitsemäntoista miestä siviliin ja minä olen yksi heistä, lähtöpäivästä ei vielä ole tietoa. On niin suuri kaipuu kotiin, että tahtoo sydän pakahtua. Olemme majoitettu korkealle kukkulalle telttoihin. Keväinen luonto on aurinkoinen ja kaunis. Tulevaisuus näyttää lupaavalta.
20.04.1940 jännitys on huipussaan. On niin onnellisesti käynyt, että ne seitsemäntoista miestä, joihin minäkin kuulun, lähtee huomenna komppaniasta klo 3.00. 22.04.1940 matkalla siviliin sain päähänpiston pistäytyä tapaamassa Helsingissä tapaamassa liiketuttavia. 24.04.1940 olen kotona ja istun kirjoituspöydän ääressä ja sulattelen menneitä. Nyt on rauha, ei ikään enää sotaa. Yritän myös sopetua taas siviilielämään ja korjata poissaoloaikana tulleita tappioita ja alkaa uudestaan normaali elämänmeno.
Arno Anthoni piileskeli Raution pappilassa
Raution pappila
Kolme päivää aseleposopimuksen allekirjoittamisen jälkeen valtiollisen poliisin entinen päällikkö Arno Antoni pakenee ilman maastapoistumislupaa Ruotsiin. Hän esiintyy siellä väärällä nimellä. Hän palaa 21 päivänä lokakuuta Helsinkiin, mutta marraskuun alkupäivinä 1944 Arno Anthoni matkustaa Raution pappilaan ja piileskelee Raution pappilassa kirkkoherra Vihman huostassa. Anthoni kävi ostamassa maitoa ja voita kotitilaltani Aholta, mikä oli Raution pappilan lähinaapuri. Tuolloin ihmisillä ei ollut tarkkaa tietoa kuka tämä henkilö oli. Anthoni esiintyi väärällä nimellä. Anthoni piileskeli Raution pappilan vinttikamarissa. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1945.
Kuka
oli Arno Anthoni?
Arno
Kalervo Anthoni (11.
elokuuta 1900 Karjalohja - 9. elokuuta 1961 Helsinki) oli
suomalainen lakimies, joka toimi Valtiollisen poliisin päällikkönä
jatkosodan aikana.
Anthoni tuli
ylioppilaaksi vuonna 1920, suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna
1927 ja sai varatuomarin arvon 1930. Hän toimi nimismiehenä
Anjalassa ja Elimäellä vuosina 1928-1933. Nimismiehen toimensa
ohella hän harjoitti myös asianajoa. Vuodesta 1933 Anthoni toimi
Uudenmaan läänin poliisitarkastajana.
Anthoni nimitettiin
Valtiollisen poliisin päälliköksi 1. helmikuuta 1941. Hänen
toimestaan Valpo asettui läheiseen yhteistyöhön Saksan salaisen
poliisin Gestapon kanssa. Sisäministeri Toivo
Horellin kanssa Anthoni,
joka ei salannut saksalaismielisiä ja juutalaisvastaisia
mielipiteitään, luovutti Suomesta sodan aikana Saksaan satoja
henkilöitä, joiden joukossa oli useita juutalaisia.
Kun Horelli toi Anthonin kannattaman
esityksensä valtioneuvoston käsittelyyn loppusyksyllä 1942,
hallituksen sosiaalidemokraattiset ministerit Väinö
Tanner ja K.-A.
Fagerholm suuttuivat
ja ilmoittivat eroavansa hallituksesta, jos karkotukset pannaan
toimeen. Tilanne uhkasi ajautua umpisolmuun, kun Horelli puolestaan
uhkasi erota, jos hänen valtuuksiaan rajoitettaisiin.
Presidentti Risto
Ryti,
joka piti tärkeänä SDP:n mukanaoloa hallituksessa, joutui aivan
erikseen lepyttelemään Tanneria
ja Fagerholmia ja
vakuutti heille, ettei ketään henkilöitä
karkotettaisi. Fagerholm totesi
kuitenkin muistelmissaan tulleensa nenästä vedetyksi, kun Anthonin
ja Horellin karkotettavaksi
määräämät henkilöt sittenkin luovutettiin Saksaan.
Anthoni syrjäytettiin
Valpon johdosta 1. maaliskuuta 1944, kun Saksan häviö toisessa
maailmansodassa alkoi näyttää todennäköiseltä, ja hänen
tilalleen nimitettiin Paavo Kastari. Tämän jälkeen Anthoni
siirtyi virkailijaksi Kansallis-Osake-Pankkiin.
Anthoni pidätettiin
Suomen kommunistisen puolueen ja Valvontakomission vaatimuksesta 23.
huhtikuuta 1945 ja määrättiin turvasäilöön. Hänet tuomittiin
vankeuteen sotarikoksista syytettynä 24. tammikuuta 1946
Valvontakomission poistuttua Suomesta ja sisäministeri Yrjö
Leinon jouduttua
eroamaan hallituksesta Anthoni vapautettiin
toukokuussa 1948 sen jälkeen, kun Ernst
von Born oli
tehnyt eduskunnassa hänen asiastaan kyselyn Pekkalan
hallitukselle.
Vuodesta 1949 Anthoni toimi
Lohjan Kalkkitehtaan lakimiehenä.
Juutalaiset
puolustivat isänmaatamme
Talvi-
ja jatkosodassa Suomen juutalaiset osallistuivat maanpuolustukseen
muiden suomalaisten tavoin. Heitä varten pystytettiin rintamalle
kenttäsynagoga, eivätkä suomalaisten aseveljinä taistelleet
saksalaiset puuttuneet tähän millään tavoin, vaikka olivat
synagogasta ilmeisen tietoisia. Juutalaisia sotilaita kuului Suomen
puolustusvoimiin 267, minkä lisäksi lottina toimi parikymmentä
naista. Hitler myönsi
kolmelle Suomen juutalaiselle rautaristin, mutta nämä
kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan. Myös jotkut Suomeen
saapuneista juutalaispakolaisista osallistuivat talvisotaan
vapaaehtoisina. Muut komennettiin työpalveluun, jossa olosuhteet
saattoivat olla ankarat.
6.
marraskuuta 1942 Suomen viranomaiset luovuttivat natsi-Saksaan
kahdeksan juutalaispakolaista. Tapahtuman syyt ovat jääneet
epäselviksi. Pääasiallisina vastuullisina luovutukseen pidetään
sisäministeri Toivo
Horellia ja
Valtiollisen poliisin Valpon päällikköä Arno
Anthonia. Syyt
kyseisten juutalaispakolaisten luovuttamiseen ovat epäselvät, ei
tiedetä oliko luovuttamisessa syynä Saksan painostus; Valpon
päällikkö Arno
Anthonin mukaan
kyseessä oli normaali poliisitoimi. Luovutetuista kuitenkin vain
kahdella oli rikosrekisteri. Kyseiset juutalaiset päätyivät
lopulta Auschwitziin. Vain yksi heistä selvisi hengissä. Joukossa
oli kaksi lasta.
Myöhemmin suoritetussa
tutkinnassa Anthoni asetettiin
syytteeseen, mutta hän selvisi hyvin lievällä tuomiolla.
Syyllisyytemme
on suurempi kuin annettu ymmärtää
Valitettavasti
syyllisyytemme on suurempi kuin olemme uskoneet. Suomi luovutti
natsi-Saksaan huomattavasti useampia kuin ne kahdeksan pakolaista,
joista tähän asti on puhuttu. Tiedon on tuonut päivänvaloon
kaksi kirjaa, toimittaja Rony
Smolarin ja
tutkija Elina
Sanan teokset.
Vasta 60 vuotta tapahtumien jälkeen paljastuvat sotahistoriamme
synkimmät luvut.
On kyse sekä pakolaisten että venäläisten
sotavankien karkotuksesta Suomesta Hitlerin Saksaan,
yhteensä 3000:sta henkilöstä. Kumpikin kirjoittaja on päätynyt
samaan lukumäärään. Vähintään muutama sata luovutetuista oli
syntyperältään juutalaisia. Arkaluonteinen kysymys on se,
valittiinko heidät siksi, että he olivat juutalaisia. Suurin osa
kaikista luovutuksista tapahtui Suomen ja Saksan "vankeinvaihdon"
puitteissa. Me saimme vastaanottaa inkeriläistä ja muuta
suomalais-ugrilaista väestöä, jotka olivat joutuneet vangiksi
saksalaisen armeijan edetessä itään. Ne viranomaisemme, jotka
osallistuivat tähän valonarkaan toimintaan, tiesivät varmasti,
että luovutukset natsi-Saksaan merkitsivät useimmissa tapauksissa
kuolemantuomiota.
Kun Heinrich
Himmler, joka
oli Hitlerin lähimpiä
miehiä, vieraili Suomessa kesällä 1942, hänellä oli hallussaan
lista osoitteineen käytännöllisesti katsoen kaikista
juutalaissyntyisistä Suomen kansalaisista. Sen oli hänelle
toimittanut sisäministeriö, siis viimekädessä Horelli
ja Anthoni.
Levitettiin myös huhua, että juutalaiset sotilaat kotiutettaisiin
rintamalta aikaisemmin kuin muut. Se herätti levottomuutta, koska
sitä pidettiin merkkinä edessä olevista suomenjuutalaisten
maastakarkotuksista. Stiller tiedusteli
asiaa suoraan Mannerheimin adjutantilta,
kenraali Kekonilta.
Lopulta viranomaiset kielsivät tietävänsä mitään koko
asiasta.
Luetteloa voi jatkaa. Vieraillessaan miehitetyssä
Norjassa Adolf
Eichman ehdotti,
että suunniteltaisiin jenkinmuotoista sabotaasia Suomeen ja
syytettäisiin siitä sitten juutalaisia. Ryti-Ribbentrop
-sopimuksen jälkeen kesäkuussa 1944 äärikansallinen kotimainen
lehdistö sai vielä yhden aiheen lisätä juutalaiseen väestöön
kohdistunutta painostusta.
Maan korkein poliisiviranomainen Arno
Anthoni oli
täysin saksalaisten natsien palkkalistoilla. Hän vieraili
Berliinissä keväällä 1942 Reinhard
Heydrichin -jota
myöhemmin nimitettiin Tsekkoslovakian pyöveliksi -ja Gestapon
päällikön Heinrich
Miillerin kutsumana
ja sai tietää Saksan uudesta juutalaispolitiikasta, joka johtaisi
juutalaiskysymyksen "lopulliseen ratkaisuun". On
selvitetty, että Anthonilla oli
mukanaan lista Suomen juutalaisista. Hänen matkaraportistaan
ilmenee hänen sopineen Gestapon kanssa, että saksalainen osapuoli
ottaa vastaan "kaikki sellaiset ulkomaalaiset, jotka Suomi
poliittisesti epäilyttävinä tai muissa suhteissa epäluotettavina
tai rikollisuuteen taipuvaisina pitää suotavana karkottaa
valtakunnasta". Aivan kuten Tanner totesi,
valtionpoliisille oli miten helppoa tahansa leimata kenet tahansa.
Anthoni joutui
syytteeseen sodan jälkeen, mutta hänet vapautettiin. Myöhemmin
osoittautui, että tuomari oli ollut suomalais-saksalaisen seuran
puheenjohtaja. Horellia vastaan
ei koskaan edes nostettu syytettä, sen sijaan hänet valittiin
eduskunnan varapuhemieheksi hallituksen vaihdoksen jälkeen.
Arvostelukykyinen kirjoittaja Veli-Pekka
Leppänen katsoi
Helsingin Sanomissa (HS 20.9.2003), että oikeudenkäynti Anthonia
vastaan sisälsi niin monta farssinomaista piirrettä, että olisi
aihetta ottaa tapaus uudelleen esille.
Sekä Anthoni että Horelli ovat
kuolleet, mutta heidän syyllisyytensä sotarikoksiin olisi siten
mahdollista todentaa.
Historiantutkija Elina
Sana on
tehnyt uuden uraauurtavan työn, tällä kertaa kaikista
sotavangeista, jotka luovutettiin Saksalle sodan aikana. Kirjan nimi
on lyhyesti ja ytimekkäästi Luovutetut. Suomen ihmisluovutukset
Gestapolle (WSOY, 2003). Kohta on kulunut 25 vuotta siitä, kun hän
julkaisi ensimmäisen suuren selvityksen kahdeksan juutalaisen
pakolaisen kohtalosta kirjassa Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn -
otsikko viittaa kuolemanlaivaan, joka vei heidät ulos maasta
matkalle kohti Auschwitzia. Vain yksi kahdeksasta selvisi hengissä
keskitysleiriltä.
Elina
Sana on
tehnyt täysipainoisen työn, joka sisältää sekä kattavan
yleiskatsauksen että aineiston, jonka yksityiskohtien runsaus on
toisinaan kerrassaan yllättävä. Hetkittäin lukeminen on
tuskallista. Sana tekee selväksi, että karkotuksia tehtiin kahta
väylää pitkin, joista toisesta vastasi sotilasjohtomme, toisesta
valtionpoliisi. Hän on löytänyt asiakirjoja, jotka osoittavat
viranomaistemme sekaantuneen valonarkaan toimintaan, joka ei ole
oikeusvaltion arvolle sopivaa. Vaikka armeijan ja valtionpoliisin
piirissä yritettiin tuhota virallisia papereita kun maa alkoi
polttaa, jäljelle jäi silti asiakirjoja, jotka ovat kyllin
raskauttavia.
Keskeinen
salaiseksi leimattu asiakirja vankienvaihdosta on päivätty
21.11.1941 allekirjoittajana Mannerheim (nimi
kirjoitettu koneella); sama menettelytapa esikuntapäällikön,
kenraaliluutnantti E. Hanellin nimen kohdalla, pelkkä konekirjoite.
Dokumentin on lopulta allekirjoituksellaan vahvistanut muuan
eversti S.
Isakson.
Asiakirjasta
käy ilmi, että saksalaiset sotilasviranomaiset olivat koonneet
ensimmäisen, 2062 suomalaista tai suomensukuista vankia käsittävän
erän Tallinnaan, jossa se odotti sopimuksen mukaista
laivakuljetusta Suomeen. Saksalaiset olivat omasta puolestaan
valmiita ottamaan vastaan saksalaisia, eestiläisiä, latvialaisia,
liettualaisia, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä vankeja.
"Juutalainen" ilmestyy ensimmäisen kerran esiin
kansallisuuden tunnusmerkkinä suomalaisessa asiakirjassa. Ilmi ei
käy kuka sopimuksen oli laatinut ja missä muodossa.
Jossain
määrin Sana kiertää
kysymyksen siitä, mikä oli Mannerheimin vastuu
vankienvaihdosta. Tämä ei voinut olla tietämätön asiasta, mutta
"hänellä oli sota johdettavanaan ja hänen tehtävänsä oli
jakaa käskyjä".
Mielenkiintoinen
on Sanan kysymys,
joka koskee sitä, olisiko Eljas
Erkko voinut
pysäyttää vankeinvaihdon. Hän oli aiemmin kansanedustaja, toimi
ulkoministerinä ennen talvisodan puhkeamista ja omisti suuren
lehden, Helsingin Sanomat. Sana muistuttaa
myös, ehkä epähienosti, että Erkko itse
asiassa johti suurta osaa vankileireistä vilkkaimman vankeinvaihdon
ajanjaksona syksystä 1941 kesäkuuhun 1942. Sodan
jälkeen Erkkoa vastaan
nostettiin syyte virkavirheestä ensin sotaoikeudessa, sitten
sotaylioikeudessa ja lopulta Korkeimmassa oikeudessa, sen johdosta
että hän oli antanut vankileirien vartiointia koskevia määräyksiä,
jotka olivat ristiriidassa kansainvälisten sopimusten ja
sotalaitoksen rikoslain kanssa. Erkko vapautettiin
syytteistä.
Elina
Sanan kirja
havahdutti jopa BBC:n tekemään sen aihetta jokseenkin
seikkaperäisesti käsittelevän reportaasin marraskuun lopulla.
BBC:n toimesta on maailma nyt saanut tietää, että Suomi luovutti
noin 3000 sotavankia natsi-Saksaan. Sana tähdensi BBC:lle, että
hänen ilmoittamansa määrä - 2829 luovutettua - on minimi. Hän
kertoi tietävänsä useita muita tapauksia, joiden asiakirjat
olivat kadonneet. Jos joltakulta on jäänyt huomaamatta, haluan
myös korostaa, että ehkä ansioitunein sotahistorioitsijamme Ohto
Manninen arvioi
BBC:lle Sanan tutkimustulokset
sensaatiomaisiksi, sanan parhaassa merkityksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti