LA 25.04.2026 Unto Jutilan ja Osmo Tokolan muistoa kunnioittaen

 

Olen ryhtynyt käyttämään blogien kirjoittamisessa entistä enemmän tekoälyä hyväkseni. Ystäväni varoittivat minua tekoälyn käytön vaaroista. Minä puolustaduin sillä, että luotan muistiini ja asioideni tuntemukseen ja siten voin välttää tekoälyn vaarat. Sain vastauksen kuinka muisti toimii. Hyvää sähköpostivaihtoa. Tänään voin todeta, että olimme ystävieni kanssa molemat oikeassa. Kun tänään kirjoitin blogikirjoituksiani niin tekoäly teki erittäin suuren määrän virheitä. Tuntui uskomattomalta virheiden määrä. Tekoäly sekoitti asioiita perusteellisesti ja keksi uusia käsittämättömiä juttuja. Koska olin perehtynyt asioihin ja minulle oli niistä muistikuva niin huomasin tekoälyn tekemät virheet. En ole varma huomasiko kaikkia virheitä. Täytyy tarkistaa esim. Keski-Pohjanmaan maakuntaviestin ankkuriosuuden tapahtumat Kalajoki-lehdestä maantaina Kalajoen kirjastossa. Pääosin tekoäly tuottaa hyvää aineistoa.

Minulla oli eilen teitokoneeni kanssa ongelmia, koska minulta katosi yhtääkkiä kirjoitusohjelma. Koska olen tietokoneasioissa täysi amatööri niin jouduin tekemään usieta tunteja töitä korjatakseni ongelman. Ei onnistunut. Kutsuin apuvoimia korjaamaan ongelmaa. Ei onnistunut. Jatkoin itse ongelman korjaamista. Illalla kymmen jälkeen onnistui korjaamaan ongelman ja sain tietokoneeni toimimaan haluamallani tavalla. Vielä on kuitenkin pieniä ongelmia valpkuvien käyttämisen suhteen.

Olen tehnyt tänään seuraavat blogikirjoitukset:

Vuosi 1997 Kalajoella

https://kalajokinen.blogspot.com/2026/04/vuosi-1997-kalajoella.html

LA 25.04.2026 Ukrainan sota 1525 .päivä

http://kalajoki-ploki.blogspot.com/2026/04/la-25042026-ukrainan-sota-1525-paiva.html

Vuosi 2025

https://suomenhistoriaa.blogspot.com/2026/04/vuosi-2025.html

Mielestäni Kalajoki ei ole muistanut Unto Jutilan toimintaa riittävästi esim. juhlavuonnaan 2025.

Unto Jutila

https://fi.wikipedia.org/wiki/Unto_Jutila

Unto Jutilan muotokuvan on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva

Unto Väinö Jutila syntyi Kalajoella 5.12.1944. Hänen vanhempansa olivat sahanasettaja Väinö Jutila ( 1901-65) ja hänen vaimonsa Anni Esteri ( 1910-80), Kustaa ja Fiina Tiinasen tytär Ämmän tienhaarasta. Heidät vihittiin 1931. Vanhempiensa 5 lapsesta Unto oli 4. Molemmat vanhemmat olivat Untolle tärkeitä, mitä osoittaa mm. se, että hän sävelsi surutyönään kummankin kuoltua urkukappaleen ( Virsi op. 2 1965 ja Viimeinen matka 1980).

Unton vanhempi veli Matti korostaa, että Santaholma antoi Jutilan perheelle työtä monessa polvessa. Isoisä Viljam Jutila ( 1870-1947) tuli Alavieskasta ensin työhän kivihiomoon ja sen lakattua 1. maailmansodan jälkeen sahalle, toimipa vielä vanhana sahavahtina nin kuin myöhemmin Plassin poikain laulujen Afletti-Matti. Isä-Väinö kävi Viipurissa alan kurssin ja oli sahan toiminnan kannalta tärkeä metallimies, terottaja ja seppä. Äiti-Armi työskenteli nuorena hinaajassa kokkina. Oli Untokin nuorena miehenä parina vuonna höylällä vastaanottajana, mutta hän koki, ettei se ollut hänen paikkansa. Sen sijaan veljet Matti ja Eino viihtyivät sahan töissä.

Matti ajattelee, että musikaalista perintöä heillä on molemmilta puolilta. Esim. isän sukulainen Teuvo Kääntä ja äidin veli Vihtori ovat soittaneet haitaria. Vanhemmat eivät itse olleet aktiivisia musiikinharrastajia, mutta yleensä kulttuurille myönteisiä, Järvinen esittelee isä-Veikon urheilumiehenä: voimisteluryhmän jäsenenä ja nyrkkeilijänä. Äidillä oli hyvä lauluääni ja käsiala. Hän esitti lausuntaa nuorena, oli Aaro Hellaakoskelle sukuakin.

Unton lapsuus oli onnellinen. Perheellä oli oma koti metsässä Äijähaantiellä. Vanhemmat olivat rauhallisia eivätkä riidelleet. Pari vuotta vanhempi Liisa-sisko oli Unton leikkitoveri. Äiti ei ollut ansiotyössä. Liisa-sisko muistaa, että jo ennen kouluikää Unto sävelsi laulun ”Kylälle, kylälle, kyllään”, jonka mukaan kierrettiin rinkiä. Eli ei ”Ilonen meripoika” olekaan Unton varhaisin sävellys!

Hiihto oli Untolle lapsena mieluisa harrastus. Matti muistaa Unton tehneen kodin lähelle metsään ladun. Liisa muistelee, että Unto katseli hiihtäessään usein taaksepäin. Oli tärkeää, että latu oli suora ja hyvä, Hyvä Unton tekemä latu oi myöhemminkin!

Unto aloitti kansakoulun syksyllä 1951. Koulumatkaa oli 2,5 kilometriä, Jutilat muuttivat tammikuussa 1952 keskelle kylää ”Taalin paikalle”. Isän työmatka ja lasten koulumatka lyhenivät selvästi. ”Jokisuun yliopistossa” Unton alakoulunopettaja oli hyvin musikaalinen Anni Puurunen ( 1912- ). Hän oli kanttorin tytär, laulatti paljon oppilaitaan ja esitti itse usein juhlissa yksinlaulua. Unto lauloi hyvin. Anni Puurunen kiittelee kaikkia Jutilan lapsia musikaalisiksi. Hän pahoittelee, että musiikkia oli Unton kouluaikana vain 0,5 tuntia viikosssa. Hän tuumailee nyt, että jos hän olisi aavistanut Unton mahdollisuudet, hän olisi antanut tälle yksityisopetusta. Matti muistaa hänen käyneen Jutilalla kotonakin ja toimineen Unton arvostelijana henkisissä kilpailuissa. Antti Puurusen mieleen Unto on jäänyt hillittynä, totisena, itseensä sulkeutuneena oppilaana. ”Ehkä hänen sielussaan soivat aina sävelet. Tiedän kylä millaista se on. Ei sitä paljon ulkomaailmasta välitä.”

Keskiluokan opettajana oli Anna Halme ( s.1905), yläluokilla Pohjankylän koululla Uolevi Saari ( s.1929). Myöhemmin Unto harmitteli, ettei tullut käyneeksi enemmän koulua. Liisa-siskokin meni keskikouluun.

Matti muistelee, että Oskari Kilpinen tapasi käydä heillä ”Taalin paikalla” noin kerran kuukaudessa ja puhui usein haitarinsoitosta. Matti korostaa Oskarin osuutta Unton ja hänen soittoharrastuksen syntymiseen.

Unto soitti ensi kerran Ämmän kalajuhlilla kesällä 1954. Matti kertoo, että isä oli ostanut teroitushommista ylitöinä ansaitsemillaan rahoilla Kilpisen kautta 17 000 mk maksavan Miranda-pianohaitarin. Liisa kertoo pyytäneensä pianoa, mutta isä oli päätynyt pianoharmonikkaan. Liisa ei innostunut sen soittamiseen, mutta varsinkin 8-vuotias Unton veli sitäkin enemmän. Tämän ensiesiintyminen oli Teatteritalolla pikkujoulussa 1953. Matti korostaa Oskari Kilpisen osuutta myös soittamisen alkamisessa. Oskari opetti veljeksille soiton ensi aakkosia, tilasi nuotteja, kannusti. Unto ei muuten saanut aluksi soittaa ilman isän läsnäoloa, ettei kallis peli vain putoaisi pikku pojalta. Liisa muistaa Unton kyllä soittaneen varkainkin.

Hanuri-lehden ( 3/1985) haastattelussa Unto korostaa Paul Kilpiön (s.1920) osuutta alkuun pääsemisessä. Tämä oli Teatteritalon vahtimestarina ja tanssien soittajana 1952-54, myöhemmin kanttorina Itä-Suomessa, Kilpiö antoi Jutilan pojille pätevää opetusta kerran viikossa, Unto mainitsee Kilpiön jo kirjoittaneen sormituksen nykyaikaisesti. Ja pojat harjoittelivat. Liisa muistelee, että kotona kuului aina jostakin päin haitarinsoittoa. Eino-veli sanoo, että hän ei siksi alkanut soittaa, kun toiset jo soittivat niin paljon.

Kilpiön muutettua paikkakunnalta Unto pääsi tarkan ja vaativan Leander Norrbackin oppilaaksi, Eino muistaa, kuinka isä lähti kesälomallaan Unton kanssa linja-autolla Norrbackn luo Myrkkyyn lähelle Vaasaa. Unto on kertonut Norrbackin opista: ”Muistan eräänkin kerran, kun olin huolellisesti harjoitellut kappaleen, joka mielestäni meni varsin hyvin. Kuitenkin siinä oli ainakin puolet vielä tekemistä – se ei ollut lähellekään valmista! Iltaisin sain kirjoitella hänen antamiaan tehtäviä.” Koti-ikävä vaivasi 10-vuotiasta.

Samassa Hanurin haastattelussa Unto antaa tunnustusta Eino Ventelälle (1911-87), joka soitti hanurilla paljon tansseja ja oli torvisoittokunnan jäseniä. Tämän naapurissa sukulaisella Ernsti Hämeenkorvella kylässä käytäessä käytiin samalla kuuntelemassa ”Eppun” soittoa. Työnjohtaja Arvi Koivu (s.1919-88) oli vanha torvisoittokunnan jäsen. Hänkin kävi Jutilalla ja neuvoi. Jo mainittu valokuvaaja ja vanha hanuristi Erkki Mäkelä (1903-90) korjasi taitavasti soittimeen tulleita vikoja, Ennen pitkää Untolle läheisiksi tulivat myös kalajokiset hanuristi Pauli Juola ( s.1933-2011), Pauli Laurila (1930-99) ja Unto Kärkinen ( s. 1936-87).

Unton ensimmäiset keikat olivat tanssien taukosoittoja varsinaisten soittajien levähtäessä. Matti muistaa Aale Mantilan usein pyytäneen Untoa soittamaan tansseja nuorisoseuralle ja Elisa Ojalan pyytäneen säestämään kansantanhuja. Rahjan ja Käännänkylän nuorisoseuralla Unto kävi yksin soittamassa tanssit. 13-vuotiaana hänellä oli jo oma ”Jutilan yhtye” (Unton lisäksi Esko Ventelä, Markku Penttilä ja Heikki Oikarinen). Joskus oli häätanssejakin.

Kilpailut olivat olennainen osa Unton kasvamisessa tähdeksi. Jo 9-vuotiaana hän uskalsi lähteä Ouluun harmonikkakilpailuun ja voitti sarjansa. Seuraavina vuosinakin tuli voittoja, 1957 hän tuli Helsingissä valtakunnallisissa harmonikkakilpailuissa 12-15-vuotiaiden sarjassa kolmanneksi.

Untoa voidaan sanoa aikansa tenavatähdeksi. Jo rippikouluikäisenä hänellä oli takanaan melkoinen kokemus, maakunnallinen menestys ja oma yhtye. Yleensä lahjakkaaseen iloiseen hanuristipoikaan suhtauduttiin myönteisesti. Jokisuun koulun opettaja Unto Lahti muistelee kaimansa istuneen Plassin venerannassa ja soittaneen iso lauma tyttöjä ympärillään.

Harmonikkataiteilija Unto Jutila syntyi joulukuun 5. päivänä 1944. Hän vietti lapsuuteensa ja nuoruutensa Kalajoen Plassilla. Unton isä Väinö hankki pojalleen harmonikan ja jo 11-vuotiaana Unto Jutila esiintyi Kalajoen teatteritalossa ja Ämmän lavalla tanssien taukosoittajana. Unton isä oli pojalla tukena ja turvana.

Alpo Ylitalo muistelee Unton soittokeikkaa Rahjan nuorisoseuran pikkujouluiltamissa. Unto oli tullut sinne isänsä kanssa polkupyörällä. Unto oli tuolloin 12-vuotias. Innokkaan ja tunnollisen harjoittelijan taidot olivat kehittyneet niin, että hän kykeni soittamaan yksin koko iltamat. Tanssia oli noin puolitoista tuntia ohjelman jälkeen.

Unto Jutilan elämäntyöhän harmonikansoiton alalla sisältyy selviä toisistaan erottuvia jaksoja: tanssimuusikko, säveltäjä, opettaja, harmonikkaleirien taiteellinen johtaja, levyttäjä ja esiintyvä taitelija. Soittajana Unto Jutilaa voidaan pitää valtaosin itseoppineena. Musiikkiteorian opetuksen hän sai Pauli Kilpiöltä. Varsinaisen harmonikan käsittelyn hänelle opetti Leander Norrback. Esiintyvän taiteilijan ominaisuudet ja ohjelmiston hioi Veikko Ahvenainen. Yli 10 vuotta kestänyt tanssimuusikkokausi alkoi 1960-alussa, jolloin taiteilija kiersi oman yhtyeensä kanssa ympäri Suomea.

Tanssimuusikkona

Unto Jutilan orkesterin ensimmäisen kokoonpanon jäsenistä elää vielä ainakin kalajokinenEsko Ventelä, jonka muistikuvan mukaan orkesteri perustettiin vuonna 1958. Kokoonpano muuttui vuosien aikana useita kertoja, kunnes Unto siirtyi Alpo Ylitalon yhtyeen hanuristiksi vuonna 1964 tai 1965. Unton ja Alpon tuttavuus ja ystävyys alkoi 1960-luvun alussa. Unto oli vannoutunut iskelmämusiikin ystävä, jonka parasta antia olivat hanuristien esittämät vaikeat tangot, kuten Ilta Välimerellä, Helmiä etelästä ja monet A. Malandon tangoista. Unto esitti useita Paul Norbackin sävellyksiä joka ilta tanssikeikoilla. Tuohon aikaan Unton kiinnostus heräsi myös jazz-musiikkia kohtaan. Hän alkoi kirjoittaa magnetofin nauhalta Art van Dammen musiikkia nuoteille. Sitten hän opetteli soittamaan nuotti nuotilta. Matti Viljanen ja hänen kirjallisuutensa jazzista kuului Unton opinto- ja harjoitusohjelmaan.

Unto oli erityisen kiinnostunut konserttimusiikista, jota hän harjoitteli paljon. Hän valmistautui kilpailemaan hanurilla Suomen mestaruudesta. Tämä musiikinala kuului tuohon aikaan myös Veikko Ahvenaisen harjoitusohjelmaan. Unto oli Norbackin ja Ahvenaisen oppilaana.

Alpo Ylitalon yhtye aloitti tanssien soittamisen Vaasassa ”evalla” kuten silloin sanottiin. Paikka lienee ollut Kirjastokatu 11:ssä. Bändin laittaessa ”kamoja” kasaan näyttämön eteen tuli joukko nuoria miehiä. Yksi esitti Untolle ivalliseen sävyyn kysymyksen, osaako tämä soittaa ”Metsäkukkia”. Unto vastasi osaavansa, mutta jatkoi että osaako kysyjä. Siihen kyselytunti päättyi, eikä kyselijöitä sen koommin ole näkynyt.

Tanssikeikoilta palattiin usein Kokkolaan, jossa Unto yöpyi Alpo Ylitalon luona. Sunnuntaiaamuisin vierailtiin Paul Witickin luona. Witick oli innokas konserttimusiikin harrastaja. Herrat soittelivat yhdessä ja suunnittelivat kokeillen sormituksia, joilla ”koskipaikat” selvitettiin puhtaimmin. Soitto ja harjoittelu oli usein niin innokasta, että ”Ruusan”, Paulin vaimon kutsut kaikuivat kuuroille korville.

Samoihin aikoihin Unto kanssa tuli Alpo Ylitalon yhtyeeseen rumpaliksi Folke Neunstedt. Heti alkuun syntyi Unton ja Folken välille omanlaisensa huumori. Sitä ulkopuolisen oli joskus vaikea ymmärtää. Folke suorastaan vihasi tangoja ja Unto taas piti niistä. Tämä kina jatkui pitkään. Ei ollut harvinaista, että Folke sanoi Untolle, että kyllä sinä olet helvetin ”korni”, kun soitat aina vain tangoja. Unto saattoi vastata, että niitä soittaisi moni muukin, kun vain osaisi. Unto ei jäänyt huulenheitossa toiseksi.

Folke oli päivätöissä Granholmin tukkuliikkeen hedelmäosastonhoitajana ja kuljetti kaupungin kauppiaille Volvon umpikuorma-autolla hedelmiä ja vihanneksia. Folke onnistui kerran unohtamaan autonsa sivuoven auki ajellessaan Isoakatua. Tuosta unohduksesta Folke saikin lempinimen ”hedelmäprofessori”.
Ylitalon yhtyeen ohjelmistoon tuli yhä enemmän ja enemmän jazzahtava tyyli. Jopa kappaleesta ”Persialaisella torilla” oli sovitus, joka ei jättänyt kuulijoita hiljaiseksi. Kuusikymmentäluvun puolivälistä saakka Laila Kinnunen oli erittäin usein orkesterin vierailevana solistina. Samoin myös Eija Merilä, Paula Koivuniemi ja Jukka Kuoppamäki.

Alpo Ylitalo muistelee Kemin keikkaa, kun bändin jäsenet jäivät hotelliin yöksi. Seuraavan iltana oli Kemin työväentalolla Olavi Virta esiintymässä. Virran säestäjäksi oli hankittu paikallinen maineikas yhtye. Virta oli yrittänyt laulaa muutaman kappaleen yhtyeen säestyksellä ja hän ilmoitti järjestäjille, ettei laulaisi, ellei saa paikalle säestäjää, joka ”klaaraa” kappaleet. Toiminnanjohtaja Järvinen oli soittanut Hotelli Kemiin ja oli kysynyt, että voisiko Ylitalon yhtye tulla säestämään Olavi Virtaa, koska Virta oli kieltäytynyt laulamasta säestäjäksi sovitun bändin kanssa. Alpo Ylitalo lupasi orkesterinsa yrittävän Virran säestystä. Virta antoi nuotit Unton eteen ja kysyi onnistuuko tuon valssikappaleen säestäminen. Unto rypisti otsaansa ja alkoi ”laskea kappaleen käyntiin”. Virta aloitti laulun kiilaten välillä ja hidastaen toisaalla oikein painostavasti. Virta yritti pudottaa ”kompin pois kyydistä”. Huomattuaan ettei se onnistu, niin hän alkoi laulaa normaalisti ja kappale ”kahlattiin” loppuun. Seuraaviin kappaleisiin ei otettu nuotteja esille lainkaan, vaan soitettiin ”vanhasta muistista”. Virta ei kommentoinut mitenkään orkesterin onnistumista, vaan jatkoi taukoon saakka. Tauon alettua Virta meni näyttämöverhojen taakse yksin istumaan eikä kommentoinut mitään. Toisen ”hukin” bändi aloitti Virran suosimilla foxeilla, joissa Folke pääsi oikein vauhtiin ja Unto soitti maukkaan ”kooruksen”. Kaikki saattoivat huomata, että Virta piti ”meiningistä”.

Vuosina 1965-69 Unton muusikkotuttavapiiri kasvoi jazzmuusikoiden suuntaan. Alpo Ylitalon yhtyessä soittivat Unton ja Folken lisäksi Pehr-Erik Hongell elektronihanuria ja Holger Moisio tenorisaksofonia. Joskus Endo Mäkinen oli mukana soittamassa tenorisaksofonia ja Mikko Haavisto venttiilipasuunaa. Unto sovitti lähes kaikki kappaleet, ja kun mukana oli joskus seitsemänkin miestä ja neljä puhallinta, niin musiikki tuntui musiikilta, sanoo Alpo Ylitalo.

Monet vierailevat solistit ja Unton sovittama musiikki tekivät tuolloisesta Alpo Ylitalon yhtyeestä tietynlaisen edelläkävijän koko maakunnassa. Untosta tuli monipuolinen musiikin harrastaja, soittaja ja säveltäjä.

Kalajokisen laulajan Pekka Himangan kanssa yhteistyö kesti monta vuotta. Pekan laulama ja Unton sovittama Kankaan kaunis Katriina nousi suosikkihitiksi vuonna 1975. Unto muutti Toholammille avioiduttuaan heinäkuun 2. päivänä 1977 fil.kand. Sinikka Alasen kanssa.

Taiteilijana ja opettajana

Sävellys- ja opetustyön lisääntyminen lopettivat vähin erin raskaan kiertävän tanssimuusikkokauden. Ensimmäinen sävelmä syntyi 1959 nimeltään Iloinen meripoika ja viimeinen sävellys 1990 Hyväntuulen jenkka. Näiden sävellysten väliin mahtuu ainakin 200 erityyppistä teosta, joista tunnetuimmat ovat Rapsodia harmonikalle, Konsertto F-duuri ja Kuvia lapsille-sarja. Viihdemusiikin puolella Unskin pidetyin sävellys lienee Kalajoki-valssi, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1969. Harmonikanopettajan työkausi ajoittuu 1975-87 väliseen aikaan ja Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto 1978-87. Lisänä vielä runsas määrä yksityisoppilaita.

Unto Jutila osallistui esiintyvänä taiteilijana ja opettajana Hyvinkään harmonikkaviikoilla, Sata Häme soi Ikaalisissa ja Ivalon harmonikkaviikoilla. Unto Jutila toimi Särkät Soi tapahtuman taiteellisena johtajana Kalajoella 1974-85 ja Toholammin harmonikkaviikoilla 1986-92.

Unto Jutilan kansainväliset kontaktit olivat laajat ja hedelmälliset. Hänellä oli läheiset yhteydet lähes kaikkiin Neuvostoliiton tunnetuimpiin harmonikkataitelijoihin. Unto Jutila esiintyi itsenäisenä taiteilijana Ruotsissa, USA:ssa, Kanadassa, Neuvostoliitossa, Baltian maissa ja Italiassa. Ystävyys ranskalaisen Maurice Vittenetin kanssa toi musette-musiikin ohjelmistoon.

Unto Jutila levytti kuusi sooloäänitettä, joista tunnetuimmat ovat Ranskalainen visiitti ja Kuutamoserenadi. Esiintyvä taiteilijana Unto Jutila oli hyvin arvostettu myös ulkomailla ja hänen soittoaan kuvattiin suomalaisen tunturipuron solinaksi, johon liittyi vaikutteita suomalaisesta luonnosta, sen metsien hiljaisuudesta ja meren ehdottomuudesta.

Jälkeenpäin tarkasteltuna voidaan todeta taitelijan loistava muuntautumiskyky eri harmonikkamusiikin aloilla. Alussa oli puhdas tanssimusiikki, sen jälkeen perinteinen harmonikkamusiikki, josta siirtyminen klassiseen harmonikkamusiikkiin tapahtui saumattomasti. 1980-luvun alussa tuli musette-musiikki ja lopuksi jazz-musiikki, jonka vaikutus tosin oli ollut kaiken aikaa taustalla. Unto Jutilan elämän loppuvuosia himmensi vaikea silmäsairaus, mikä rajoitti huomattavasti hänen toimintaansa, mutta ei estänyt sävellystyötä eikä julkisia esiintymisiä. Unto Jutila kuoli Toholammilla 5.3.1992 aivan liian nuorena. Plassin kylätalossa on pysyvä näyttely omistettuna Unto Jutilalle.

Pelimannin jäähyväiset U Jutila

https://www.youtube.com/watch?v=05u-rviKomU&list=RDEMUtOccAAJ3MgDQcnipNYfkQ&start_radio=1

Leikitellen

https://www.youtube.com/watch?v=QHzOpKIn0D4

Lumous

https://www.youtube.com/watch?v=JOiiiIk3Tb0

Kaks'rivisen riihipolkka

https://www.youtube.com/watch?v=HgSYeBLFbKA

Maailmanpyörä

https://www.youtube.com/watch?v=Vt3dyhXYiSc

Pelimannin jäähyväiset

https://www.youtube.com/watch?v=TUevkzLQLBQ

Muistojen polku

https://www.youtube.com/watch?v=I0HKXk6xCWg

Ilta Marseilessa

https://www.youtube.com/watch?v=EgfqYlOtF5w

Ilomielin

https://www.youtube.com/watch?v=F2idKxweKzc

Hilpeä hanuri

https://www.youtube.com/watch?v=36nhVM9fwpY

Unto Jutila - Pariisin taivaan alla (Sous le ciel de Paris)

https://www.youtube.com/watch?v=_2_ZUHuuy8Y

Unto Jutila - Mustalaishanuri (Accordéon Bohémien)

https://www.youtube.com/watch?v=tLDUjAmjTUE

Unto Jutila - Fantasia polkka (Fantasie Polka)

https://www.youtube.com/watch?v=ATO4BpyGqf0

Unto Jutila - Hymni rakkaudelle (Hymne á l’amour)

https://www.youtube.com/watch?v=dsgd9-6eK2U

Osmo Tokola – rautiolaisuuden isähahmo

Osmo Tokolan muotokuvan ja Raution koulun on maalannut taiteilija Markku Hakola

Osmo Tokola (1918–1990) oli rautiolainen opettaja, kirjailija ja merkittävä kotiseutumies, jota on kutsuttu jopa "rautiolaisuuden isähahmoksi". 

Tausta ja työura

• Opettaja: Tokola toimi yli 20 vuotta opettajana Raution koululla. Hänet muistetaan erityisesti liikunnan ja musiikin painottamisesta: hän säesti laulua harmonilla ja opetti kaikille oppilailleen "kipin" tekemisen rekillä.

  Kotipaikka: Hän asui suurimman osan elämästään Rautiossa, mutta muutti Ylivieskaan vuonna 1990. 

Kulttuurivaikutus Rautiossa

Tokola oli keskeinen hahmo paikallisen identiteetin rakentamisessa: 

• Kulttuurin liekki: Hän toimi keräyspäällikkönä vuonna 1965 hankkeessa, joka teki Rautiosta tilastollisesti Suomen kulttuurimyönteisimmän kunnan.

  Järjestötoiminta: Hän oli mukana perustamassa Raution kotiseutuyhdistystä, toimi sen puheenjohtajana ja käynnisti museotoiminnan. Hän oli aktiivinen myös urheiluseura Raution Kisailijoissa ja Raution Nuorisoseurassa.

  Musiikki: Tokola sävelsi muun muassa Raution Nuorisoseuran marssin. Musiikki ja sanoittaminen olivat hänen rakkaita harrastuksiaan läpi elämän. 

• Tapahtumat: Hän oli käynnistämässä perinteistä Rautio- viikkoa.

• Rautiolainen opettaja Osmo Tokola, joka on Rautio-viikon isä, oli erittäin monitaitoinen ihminen. Hän oli myös säveltäjä ja sanoittaja. Hän on säeltänyt mm. Pitkäjärven valssin, Raution Nuorisoseuran marssin, Kalajoki-jenkan ja Tapion Tuvan valssin.

Tokolan tunnettuun tuotantoon kuuluvat muun muassa:

• Rautio-valssi: Yksi hänen rakastetuimmista kotiseutulauluistaan.

• Kotikirkon kellot: Hengellinen laulu, joka heijastaa Tokolan arvomaailmaa.

• Joulumieli: Kaunis joululaulu, jonka nuotit on julkaistu myös digitaalisesti Uusi Joululaulu -sivustolla.

• Vääräjoen valssi: Kotiseutuaiheinen teos, joka ammentaa Raution maisemista.

• Kalajokilaakson laulu: Alueellista identiteettiä vahvistava sävellys.

• Kajari-CD: Vuonna 2007 julkaistu kokoelma sisältää useita Tokolan sävellyksiä ja sanoituksia, joita paikalliset kuorot ja solistit esittävät. 

Tokola tunnetaan erityisesti "rautiolaisuuden isänä", ja hänen musiikkinsa on keskeinen osa Keski-Pohjanmaan ja erityisesti Kalajokilaakson kulttuuriperintöä.

Tokola, Osmo

opettaja, kirjoittaja, säveltäjä, sanoittaja, muusikko 117 teoksessa.

Osmo Tokola on syntynyt 13.05.1918 Rautiossa. Hän kuoli 04.08.2019 Ylivieskassa. Osmo Tokola  on kirjoittanut Raution Kisailijoiden (1981) ja Raution nuorisoseuran (1988) historiikit. Tokolan runoja on julkaistu myös antologioissa Seudun sanat ja sävel: pöytälaatikkorunot 1995-1997 ja Runomarjoja Vääräjoen varrelta (2001). 

Kirjat:

Hengellisiä lauluja II

kokoomateokset

Olla kuulumatta siihen

kokoomateokset

Osmo Tokolan laulukirja

tietokirjat

Kulttuurirahaston palkintomitali Osmo Tokolalle : "Mitali on yhteistyön tulos" / Marjo Hintsala Kalajokilaakso : sitoutumaton Kalajokilaakson talousalueen äänenkannattaja 13.4.1999 , s. 1

Muistopuhe Osmo Tokolalle / Alpo Murtoniemi Kalajoki : puolueisiin sitoutumaton paikallislehti 19.8.2009 , s. 5
Osmo Tokolan laulut pantiin kansien väliin : yli 200 sävellystä ja sanoitusta / Pauli Isoaho Vieskalainen : ylivieskalainen ilmoituslehti 5.12.1998 , s. 3
Osmo Tokolan laulut pantiin kansien väliin : yli 200 sävellystä ja sanoitusta / Pauli Isoaho Kalalatva : alueellinen kotiseutulehti 6.12.1998 , s. 3

Osmo Tokolan musiikillinen tuotanto oli hänen elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä hänen rakkain harrastuksensä, ja se keskittyi erityisesti kotiseutuhenkisiin lauluihin, sävellyksiin ja sanoituksiin. 

Tokolan musiikillisen perinnön keskeisiä osia ovat:

• Lauluja Kalajokilaaksosta (1989): Tämä on Tokolan merkittävin musiikkiin liittyvä julkaisu, jonka on kustantanut Keski-Pohjanmaan Kirjapaino Oy. Teos sisältää alueellisia lauluja ja on osa laajempaa keskipohjalaista lauluperintöä.

  Raution Nuorisoseuran marssi: Tokola sävelsi tämän marssin Raution Nuorisoseuran 80-vuotisjuhlaan.

  Äänitteet ja laulukirjat: Tokolan tuotannosta on julkaistu useita äänitteitä ja laulukirjoja, jotka sisältävät hänen sanoituksiaan ja sävellyksiään.

  Osallistuminen antologioihin: Hänen musiikillisia tekstejään ja runojaan on mukana kokoelmissa, kuten Seudun sanat ja sävel: pöytälaatikkorunot 1995–1997. 

Tokola tunnettiin myös käytännön musiikkikasvattajana; opettajavuosinaan hän säesti oppilaiden laulua usein harmonilla. Hänen tyylinsä ammensi vahvasti paikallisesta identiteetistä

Osmo Tokolan musiikillista tuotantoa, kuten nuotteja ja äänitteitä, löytyy parhaiten paikallisista kirjastoista ja arkistoista. Koska teokset ovat usein pienten kustantajien tai omakustanteiden julkaisemia, ne eivät välttämättä ole suoratoistopalveluissa.

Mistä löytää nuotteja ja äänitteitä?

• Finna-palvelu (Kirjastot): Teosta Lauluja Kalajokilaaksosta (1989) löytyy useista kirjastoista, kuten Kalajoen kaupunginkirjastosta ja muista Keski-Pohjanmaan (Anders-kirjastot) sekä Pohjois-Pohjanmaan kirjastoista. Teos sisältää usein sekä sanat että nuotit.

  Äänitteet: Tokolan musiikkia on tallennettu muun muassa kasetille Lauluja Kalajokilaaksosta. Näitä voi tiedustella Kalajoen kirjaston kotiseutukokoelmasta.

  Raution kotiseutuarkisto: Koska Tokola oli Raution kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja, monet hänen alkuperäiskäsikirjoituksistaan, nuoteistaan ja epävirallisista nauhoituksistaan saattavat sijaita Raution kotiseutumuseon tai yhdistyksen arkistoissa.

  Yleisradio (Fono.fi): Ylen äänitetietokannasta voi tarkistaa, onko Tokolan teoksia radioitu tai taltioitu Ylen arkistoihin (esim. hakusanalla "Osmo Tokola").

Keskeisiä teoksia etsintään

• Lauluja Kalajokilaaksosta (nuottikirja ja kasetti)

• Kotiseutuni-laulut: Usein paikallisten kuorojen tai pelimanniryhmien ohjelmistossa.

PE 24.04.2026 Kalajoen mielenkiintoista ja monipuolista historiaa

 

Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut maalauksen valtioiden päämiehistä, jotka ovat vierailleet Kalajoella. Maalaus osoittaa sitä, että Kalajoki on ollut merkittävä paikkakunta kautta aikain. Maalauksessa vasemalla on Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf, keskellä Venäjän keisari Aleksanteri I ja oikealla Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik.

Kustaa II Aadolf

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa_II_Aadolf

Aleksanteri I

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I

Aadolf Fredrik

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aadolf_Fredrik

Kallankarien (Maakalla ja Ulkokalla) itsehallinto on Suomessa ainutlaatuinen historiallinen jäänne, joka perustuu Ruotsin kuninkaan Adolf Fredrikin vuonna 1771 säätämään hamina-ordningiin eli satamasääntöön. Tämä itsehallinto on säilynyt katkeamattomana tähän päivään saakka.

Kalajoella syntynyt Juho Haanpää (1836–1920), joka oli tunnettu valtiopäivämies, maanviljelijä ja kirjailija. Hän toimi talonpoikaissäädyn edustajana useilla valtiopäivillä (1882, 1885, 1888, 1891, 1894, 1897 ja 1900) Piippolan tuomiokunnasta. Juho Haanpää edusti säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäätyä ja kuului poliittisesti Suomalaiseen puolueeseen. Vaikka hän teki elämäntyönsä myöhemmin Piippolassa, hän oli kotoisin Kalajoelta, ja hänen taustansa vaikutti hänen myöhempään uraansa talonpoikaissäädyn edustajana. Hän oli kirjailija Pentti Haanpään isoisä ja kirjailija Mikko Haanpään isä. Juho Haanpää oli yksi Suomen Kirjailijaliiton perustajajäsenistä, ja hänen kirjallinen toimintansa loi pohjaa suvun myöhemmälle tunnetulle kirjailijalle, Pentti Haanpäälle.

Juho Haanpää

https://fi.wikipedia.org/wiki/Juho_Haanp%C3%A4%C3%A4

Juho (Johan) Haanpää (18. marraskuuta 1836 Kalajoki – 27. elokuuta 1920 Piippola) oli alajokinen maanviljelijä, valtiopäivämies ja kirjailija Pentti Haanpää isoisä.

Kirjailija Pentti Haanpää

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Haanp%C3%A4%C3%A4

Kirjailija, talonpoika, valtiopäivämies Juho Haanpää on kirjoittanut kirjan Matinmutka. Se on tyyliltään romaani ja yksi kahdesta J. Haanpään julkaisemasta kirjasta (toinen on nimeltään Mitä puuttui?) Teos on löydettävissä arkistoista ja kirjastotietokannoista, kuten Kirjasammosta ja Finna-palvelusta. Kyseessä on dramaattinen ja synkkä kansantarina. Kirja valmistumisvuosi 1893.

Tapauksen kulku kirjassa:

Teko: Kirjassa kuvataan, kuinka Matti syyllistyy Kaisan murhaan heidän ollessaan matkalla käräjiltä kotiin. Matti hirttää Kaisan hevosen suitsiperiin (ohjaksiin).

Jälkien peittely: Tehdäkseen teosta itsemurhan näköisen, Matti lavastaa tilanteen. Hän repii Kaisan omasta esiliinasta suikaleita ja ripustaa ne "Matinmutka"-nimisessä paikassa sijaitsevaan kuuseen viestittämään, että Kaisa olisi itse päättänyt päivänsä.

Motiivi: Tarinassa teon taustalla on usein nähty kosto, katkeruus tai käräjämatkan aikana syntynyt riita, joka kärjistyy väkivallaksi.

Tarkempia tietoja paikasta ja siihen liittyvästä tarinasta:

Sijainti: Paikka on perinteisesti tunnettu mutkana tiessä, joka kulkee Etelänkylän ja Tyngän välisellä alueella. Se on saanut nimensä juuri tästä kirjassakin kuvatusta traagisesta tapahtumasta tai siihen liittyvästä paikallisesta kansantarusta. Matinmutka on paikallinen nimitys tien kohdalle, jossa tie tekee jyrkän ja näkyvän mutkan Tyngän ja Etelänkylän rajamailla, noin 4–5 kilometrin päässä Kalajoen keskustasta kaakkoon. Paikka on edelleen tunnettu paikannimi vanhempien kalajokisten keskuudessa, vaikka tien linjaukset ovat saattaneet vuosikymmenten saatossa muuttua.

Tarina ja kuusi: Paikallisperinteessä kerrotaan, että "Matinmutkan kuusi", johon Matti ripusti Kaisan esiliinan suikaleet, säilyi paikalla pitkään muistomerkkinä tapahtuneesta. Kuusen uskottiin olevan kirottu, eikä siihen saanut koskea.

Tausta: Vaikka Juho Haanpää kirjoitti aiheesta romaanin, tarina perustuu osittain paikallisiin uskomuksiin ja mahdollisesti todelliseen henkirikokseen, joka on jäänyt elämään suullisessa perinteessä Kalajoella.

Äidin vastustus: Kaisa ei kelvannut Matin äidille (anopille), joka piti Kaisaa joko liian köyhänä, muuten sopimattomana tai "huonomaineisena" poikansa rinnalle. Äiti yritti aktiivisesti estää tai rikkoa liiton.

Lapsi ja pakkoavioliitto: Kaisa ja Matti olivat kuitenkin jo saaneet yhteisen lapsen (tai Kaisa odotti lasta), minkä vuoksi heidät oli aikanaan "pakoitettu" tai painostettu virallistamaan suhteensa yhteiskunnan ja kirkon silmissä.

Ristiriita: Tämä loi mahdottoman tilanteen: Matti oli sidottu naiseen, jota hänen oma äitinsä vihasi ja jota Matti itse alkoi äitinsä vaikutuksesta ylenkatsoa, vaikka heillä oli yhteinen lapsi sitomassa heitä yhteen.

Rovasti Mikko Himanka kirjoitti Kalajoki-lehdessä tästä asiasta ja kertoi yrittäneensä selvittää onko tarina totta. Täyttä varmuutta hän ei asiaan saanut.

Tarina Haanpään veljeksistä, jotka kieltäytyivät kutsunnoista ja piiloutuivat maakuoppaan Kalajoen ja Vasankarin väliselle metsäalueelle talvisodan ajaksi, on osa Kalajoen niin sanottua "kapina- ja toisinajattelijaperinnettä". Isän rooli ruoan viejänä sopimuspaikkaan on tyypillinen elementti metsäkaartilaistarinoissa, joita on kerrottu varsinkin rannikkoseuduilla.

Lauri Järvisen teokset lähteenä: Lauri Järvinen on dokumentoinut näitä vaiettuja tarinoita teoksessaan Kalajoen työväenliikkeen historia. Hän on hyödyntänyt erityisesti muistitietoa, jota virallisissa sota-arkistoissa ei useinkaan ole.

Maakuoppa Vasankarissa: Piilopaikka sijaitsi nimenomaan Vasankarin ja Kalajoen keskustan välisellä Kalajoen seurakunnan maalla. Paikka valittiin siksi, että isän oli mahdollista kuljettaa siovittuun paikkaan ruokaa kotoaan käsin ilman, että viranomaiset huomasivat säännöllistä liikennettä. Etsijät etsivät veljeksiä ja kävelivät maakupan katon yli, mutta eivät löytäneet veljeksiä.

Talvisodan jälkeen veljekset pakenivat Piippolaan sukulaisten suojaan.

Kalajoki-lehdssä oli tämä kuva Etelänkylän graniitin louhinnasta.

Kalajoen graniitin louhinta

Antti Santaholma käynnisti Kalajoen graniittikaupan

Ulkomaankauppaan ulottunut teollisuudenhaara Kalajoella oli graniitin louhinta. Sen aloitti Antti Santaholma, ja myöhemmin mukaan tulivat kilpailuun Veljekset Friis sekä eräät skotlantilaiset yrittäjät. Alkusysäyksen tuotannolle antoi erään skottikauppiaan kirje kauppakumppanilleen Antti Santaholmalle 1.10.1888. Hän kirjoitti näin: ”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä ja louhosten omistajista jotak hankkivat erilaisia kiviä teidn alueellaanne tai muualla maassanne.”

Vatauksessaan 11.10. Santaholma kertoi jo postittaneensa näytteet kotiseudullaan runsaina esiintyvistä granittikivistä ja jatkoi:
”Tälle tavaralle ei meidän seudullamme ole vielä tarjoutunut mitään kauppaa, mutta mikäli KH havaitsee näytekivien sopivaksi ja mielllyttäväksi, niin olen halukas aloittamaan kivikaupan, KH suvainnee ilmoittaa minulle, kuinka suuri määrä ja missä koossa graniittikiviä pitäisi toimittaa ja mihin hintaan Kalajoen tai Raahen lastauspaikalla. Huonon sataman vuoksi ei täällä voida lastata suurempia kuin kuunareita, vaan suuremmat laivat on lastattava Raahessa. - Kiviä ei voida täällä kuljettaa laustpaikkalle muuta kuin talvella, joten kivikauppa pitäsisi alkaa kiireimmiten”.

Kalajoen rantakalliosta otetut näytteet saivat osakseen suurta kiinnostusta Aberdenissa Skotlannissa, Maaliskuussa 1890 aloitettiin louhinta, ja ensimmäinen laivalasti kiveä lähti matkaan kesäkuussa tanskalaisen kuunarn Concordian viemänä. Lastina oli 124 lohkaretta, tilavuudeltaan lähes 1379 kuutiojalkaan.

Kivet oli lohkottu Mustosan maalta Etelänkylästä. Isäntä oli luvannut kivet ilmaiseksi, saivatpa louhijat vielä kortteerinkin Mustoselta, Louhijat olivat Oulusta, mukana oli myös Kalajoen miehiä. Työ tehtiin urakalla, aluksi 50 sittemmin 75 pennillä kuutiojalka. Työt aloitettiin maaliskuussa, huhtikuussa oli miehiä töissä 25. Tuloksia ei tahtonut utlla, jonka vuoksi työhän pian kylästyttiin. Töiden vaikeutta kuvaa Sataholman kuvaus loppukesästä 1890:

”Kivi miehen laua ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsipuomain kans päivän tekevät työtä henkenihaarasa ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikassa kuin aamulla työhän ruvetesa jos olis kettinki niin kanspelillä kävis muutamassa minuutissa se työ josa nyt on kesän pitkään menny satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen.”

Kettinkejä tosin saatiin, mutta kiven kuljetus 7 km päähän lastauspaikalle oli vaivalloista. Venekuljetuksista pian luovuttiin ja kvet rahdattiin etupäässä talvisaikaan, Louhintapaikkoja etsittiin muitankin mm. Merijärven tien varrelta, mutta tuloksetta. Sen sijaan Haapakankaalta 9 km päässä lastauspaikalta kiveä läytyi, ja louhinta alkoi siellä. Vihdoin löydettiin Passin kalliot läheltä lastauspaikkaa. Nämä kalliot Santaholma osti itselleen. Louhinta jatkui vaihtelevassa määrin kaikissa kolmessa paikassa. Suurimmat lohkareet olivat 2-3 m pitkiä, 2 metriä leveitä ja paksuja, Ostajana oli aluksi Garden % CO, sittemmin Stewart ja CO, jonka kanssa kauppakumppanuus jatkui 1. maailmansodan alkuun saakka. Myyntialuetta pyrittiin laajentamaan Lontooseen, Irlantiin ja Pietariin mm. rakennuskiveksi, mihin tarkoitukseen se oli liian kovaa. Siksi Kalajoen graniitti soveltui parhaiten hautakiveksi. Muun muassa Newcastlen hautausmaalla sanotaan olevan monta sataa Kalajoen graniitista valmistettua hautakiveä.

Kivien kuljetuksessa käytettiin aluksi tanskalaisia kuunareita. Lastauspaikan mataluuden vuoksi laivat seisoivat Kalajoen suussa, ja kivet vietiin niihin proomuilla, Päivässä lastattiin keskimäärin 200 tonnia kiveä. Purjelaivoista siirryttiin v. 1894 höyrylaivoihin, jolloin lasit suurenivät. Tulliselvitys tehtiin Raahessa. Santaholman graniitin vienti oli v. 1890 -1914 noin 10 000 tonnia. Kun kauppa oli menestyksellistä eivät Etelänkylän talonpojat enää suostuneet antamaan kiveä ilmaiseksi. Kilpailijoina mukaan tulivat Veljekset Friis v. 1895. Kilpailun seurauksena palkat kohosivat. Friisien vienti suuntautui Aberdeniin, ja laivaus keskittyi vuosiin 1895-97. Vuonna 1896 tuli mukaan vielä kokkolalainen John W. Hagan ja muutaman vuoden kuluttua skotlantilaiset. Syttyi suoranainen graniittisota. Louhinta jatkui maailmansodan syttymiseen saakka v. 1914.

Lähdeaineisto Matti Kyllönen Kalajoen ja Raution historia 1865-1975 ISBN 951-99292-0-7

KALAJOEN GRANIITTI

Santaholman kivihiomon työläisiä

Charles Ludwig kirjoitti 1.10.1888 Aberdeenistä:

”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä tai louhosten omistajista, jotka hankkivat sellaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”

Muutamassa päivässä Antti Santaholma ehti keksiä, että Kalajoen matalat kalliot tarjosivat vientimahdollisuuden. Hän onnistui löytämään kiven, joka tuli suosituksi Aberdeenissa, sai Skotlannin ja Englannin markkinoilla hyvän nimen, koristi siellä pian satoja hautoja ja herätti tunnetuksi tultuaan suomalaistenkin geologien ihailua.

Alku oli tosin vaivalloista. Oikean laadun etsimiseen kului paljon aikaa. Monien vaiheiden jälkeen siniharmaa graniitti osoittautui sopivaksi. Kesäkuussa 1890 tanskalainen kuunari Concordia vei ensimmäisen lastin, 124 lohkaretta, Kalajoen graniittia maailmanmarkkinoille.

Concordian lastia varten työt pantiin alulle maaliskuussa 1890. Ensimmäinen louhos avattiin Mustosen talon maalla Etelänkylässä, lähellä Saukonkoskea. Tästä kalliosta, jota kuului myös Heikkilän talolle, tuli tärkein louhospaikka.

Mustonen luovutti kallionsa louhittavaksi ilmaiseksi ja lupasi vielä kortteerin kivimiehille. Miehiä tuli Oulusta, mutta myös Kalajoella oli monia, jotka lähtivät mukaan kivityöhön. Toukokuun alussa 50 kiveä oli jo valmiina ja kuukautta myöhemmin satakunta. Kesä- ja heinäkuussa oli työssä noin 30 miestä.

Kalajoen graniitti oli tavallista kovempaa porata ja työ oli suuren vaivan takana. Alussa ei ollut edes kettinkejä käytössä. Antti Santaholman mukaan:

”Kivi miehet lauma ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsi puomain kans päivän tekevät työtä henkenihaarasa (?) ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikasa kun aamulla työhön ruvetesa jos olis kettingi niin kanspelillä kävis muutamasa minuutisa se työ josa nyt on kesän pitkän menny satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen –”.

Kettinkien lisäksi myöhemmin saatiin myös nostokraana. Raskaiden lohkareiden kuljetus oli työlästä ja lastauspaikalle matkaa noin 7 km.

Louhinta aloitettiin Mustosen ja Heikkilän lisäksi myös Haapakankaalla ja Passin kallioilla. Erityisen innokkaasti louhittiin vuonna 1894. Kaikki graniitti, mikä Santaholman - ja myöhemmin myös muiden, kuten Veljekset Friisin ja kokkolalaisen John W. Haganin - toimesta laivattiin Kalajoelta Skotlantiin, louhittiin näistä kallioista. Etelänkylän talonpojat eivät suostuneet myymään kallioitaan, joten ajan myötä kilpailusta tuli jopa sangen kiivasta.

Mustosen ja Heikkilän maalla olevan graniitin laatu oli kovaa ja jokseenkin tiheärakeista. Kalliomuodostuman pohjoislaidalla kivi oli hienorakeista ja melkein mustaa, eteläsuuntaan sen rakenne alkoi muuttua harvempirakeiseksi ja väriltään siniharmaaseen vivahtavaksi. Vielä etelämpänä väri oli vaalean harmaata ja isorakeista. Juovat kulkivat luoteeseen.

Joistain louhimisen kannalta epäedullisista ominaisuuksista huolimatta kiven katsottiin olevan yksi Suomen hienoimmista monumenttikivilajeista, koska siinä oli hiottaessa esiin tuleva voimakas kiilto ja syvä, hillitty väri. Kun Juhani ja Olli Santaholma myöhemmin kävivät Newcastlen hautausmaalla, he löysivät sieltä monta sataa Kalajoen graniitista tehtyä kiveä.

Sivert Santaholman mukaan Santaholman toimesta laivattiin vuosina 1890-1914 kaikkiaan noin 10 000 tonnia graniittia. Laivoista mainittakoon Aberdeenilaisen W. Leslien omistama Goval, joka kapteeni D. Cameronin johtamana ilmestyi säännöllisesti Kalajoen redille lastaamaan ja kuului lopulta oleellisena osana Kalajoen kesäkuvaan.

Graniittikaupassa harmillisena koettu seikka oli se, että Santaholman toimittamaa Kalajoen graniittia myytiin Skotlannissa nimellä ”Russian granite”. Yrityksistään huolimatta Santaholmat eivät onnistuneet muuttamaan nimitystä.

Santaholma perusti myös oman kivihiomon, jossa päästiin työhön vuonna 1903. Toiveena olivat Venäjälle aukeavat suuret markkinat, mutta olojen käytyä Pietarissa levottomiksi suunnitelmista oli luovuttava. Muukin ulkomaankauppa osoittautui yhtä vaikeaksi, ja lopulta hiomo toimitti hautakiviä ainoastaan kotimaan markkinoilla. Toiminta-aikanaan Kalajoen kivihiomo käytti valmistamiinsa hautakiviin noin 1000 tonnia graniittia.

Kalajoen graniitin vienti päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Myös Santaholman kivihiomon toiminta loppui vuonna 1917.

(Lähde: Sakari Vapaasalo, A. Santaholma Osakeyhtiö 1903-1952, 1953.)