Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut maalauksen valtioiden päämiehistä, jotka ovat vierailleet Kalajoella. Maalaus osoittaa sitä, että Kalajoki on ollut merkittävä paikkakunta kautta aikain. Maalauksessa vasemalla on Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf, keskellä Venäjän keisari Aleksanteri I ja oikealla Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa_II_Aadolf
https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I
https://fi.wikipedia.org/wiki/Aadolf_Fredrik
Kallankarien (Maakalla ja Ulkokalla) itsehallinto on Suomessa ainutlaatuinen historiallinen jäänne, joka perustuu Ruotsin kuninkaan Adolf Fredrikin vuonna 1771 säätämään hamina-ordningiin eli satamasääntöön. Tämä itsehallinto on säilynyt katkeamattomana tähän päivään saakka.
Kalajoella syntynyt Juho Haanpää (1836–1920), joka oli tunnettu valtiopäivämies, maanviljelijä ja kirjailija. Hän toimi talonpoikaissäädyn edustajana useilla valtiopäivillä (1882, 1885, 1888, 1891, 1894, 1897 ja 1900) Piippolan tuomiokunnasta. Juho Haanpää edusti säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäätyä ja kuului poliittisesti Suomalaiseen puolueeseen. Vaikka hän teki elämäntyönsä myöhemmin Piippolassa, hän oli kotoisin Kalajoelta, ja hänen taustansa vaikutti hänen myöhempään uraansa talonpoikaissäädyn edustajana. Hän oli kirjailija Pentti Haanpään isoisä ja kirjailija Mikko Haanpään isä. Juho Haanpää oli yksi Suomen Kirjailijaliiton perustajajäsenistä, ja hänen kirjallinen toimintansa loi pohjaa suvun myöhemmälle tunnetulle kirjailijalle, Pentti Haanpäälle.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juho_Haanp%C3%A4%C3%A4
Juho (Johan) Haanpää (18. marraskuuta 1836 Kalajoki – 27. elokuuta 1920 Piippola) oli alajokinen maanviljelijä, valtiopäivämies ja kirjailija Pentti Haanpää isoisä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Haanp%C3%A4%C3%A4
Kirjailija, talonpoika, valtiopäivämies Juho Haanpää on kirjoittanut kirjan Matinmutka. Se on tyyliltään romaani ja yksi kahdesta J. Haanpään julkaisemasta kirjasta (toinen on nimeltään Mitä puuttui?) Teos on löydettävissä arkistoista ja kirjastotietokannoista, kuten Kirjasammosta ja Finna-palvelusta. Kyseessä on dramaattinen ja synkkä kansantarina. Kirja valmistumisvuosi 1893.
Tapauksen kulku kirjassa:
Teko: Kirjassa kuvataan, kuinka Matti syyllistyy Kaisan murhaan heidän ollessaan matkalla käräjiltä kotiin. Matti hirttää Kaisan hevosen suitsiperiin (ohjaksiin).
Jälkien peittely: Tehdäkseen teosta itsemurhan näköisen, Matti lavastaa tilanteen. Hän repii Kaisan omasta esiliinasta suikaleita ja ripustaa ne "Matinmutka"-nimisessä paikassa sijaitsevaan kuuseen viestittämään, että Kaisa olisi itse päättänyt päivänsä.
Motiivi: Tarinassa teon taustalla on usein nähty kosto, katkeruus tai käräjämatkan aikana syntynyt riita, joka kärjistyy väkivallaksi.
Tarkempia tietoja paikasta ja siihen liittyvästä tarinasta:
Sijainti: Paikka on perinteisesti tunnettu mutkana tiessä, joka kulkee Etelänkylän ja Tyngän välisellä alueella. Se on saanut nimensä juuri tästä kirjassakin kuvatusta traagisesta tapahtumasta tai siihen liittyvästä paikallisesta kansantarusta. Matinmutka on paikallinen nimitys tien kohdalle, jossa tie tekee jyrkän ja näkyvän mutkan Tyngän ja Etelänkylän rajamailla, noin 4–5 kilometrin päässä Kalajoen keskustasta kaakkoon. Paikka on edelleen tunnettu paikannimi vanhempien kalajokisten keskuudessa, vaikka tien linjaukset ovat saattaneet vuosikymmenten saatossa muuttua.
Tarina ja kuusi: Paikallisperinteessä kerrotaan, että "Matinmutkan kuusi", johon Matti ripusti Kaisan esiliinan suikaleet, säilyi paikalla pitkään muistomerkkinä tapahtuneesta. Kuusen uskottiin olevan kirottu, eikä siihen saanut koskea.
Tausta: Vaikka Juho Haanpää kirjoitti aiheesta romaanin, tarina perustuu osittain paikallisiin uskomuksiin ja mahdollisesti todelliseen henkirikokseen, joka on jäänyt elämään suullisessa perinteessä Kalajoella.
Äidin vastustus: Kaisa ei kelvannut Matin äidille (anopille), joka piti Kaisaa joko liian köyhänä, muuten sopimattomana tai "huonomaineisena" poikansa rinnalle. Äiti yritti aktiivisesti estää tai rikkoa liiton.
Lapsi ja pakkoavioliitto: Kaisa ja Matti olivat kuitenkin jo saaneet yhteisen lapsen (tai Kaisa odotti lasta), minkä vuoksi heidät oli aikanaan "pakoitettu" tai painostettu virallistamaan suhteensa yhteiskunnan ja kirkon silmissä.
Ristiriita: Tämä loi mahdottoman tilanteen: Matti oli sidottu naiseen, jota hänen oma äitinsä vihasi ja jota Matti itse alkoi äitinsä vaikutuksesta ylenkatsoa, vaikka heillä oli yhteinen lapsi sitomassa heitä yhteen.
Rovasti Mikko Himanka kirjoitti Kalajoki-lehdessä tästä asiasta ja kertoi yrittäneensä selvittää onko tarina totta. Täyttä varmuutta hän ei asiaan saanut.
Tarina Haanpään veljeksistä, jotka kieltäytyivät kutsunnoista ja piiloutuivat maakuoppaan Kalajoen ja Vasankarin väliselle metsäalueelle talvisodan ajaksi, on osa Kalajoen niin sanottua "kapina- ja toisinajattelijaperinnettä". Isän rooli ruoan viejänä sopimuspaikkaan on tyypillinen elementti metsäkaartilaistarinoissa, joita on kerrottu varsinkin rannikkoseuduilla.
Lauri Järvisen teokset lähteenä: Lauri Järvinen on dokumentoinut näitä vaiettuja tarinoita teoksessaan Kalajoen työväenliikkeen historia. Hän on hyödyntänyt erityisesti muistitietoa, jota virallisissa sota-arkistoissa ei useinkaan ole.
Maakuoppa Vasankarissa: Piilopaikka sijaitsi nimenomaan Vasankarin ja Kalajoen keskustan välisellä Kalajoen seurakunnan maalla. Paikka valittiin siksi, että isän oli mahdollista kuljettaa siovittuun paikkaan ruokaa kotoaan käsin ilman, että viranomaiset huomasivat säännöllistä liikennettä. Etsijät etsivät veljeksiä ja kävelivät maakupan katon yli, mutta eivät löytäneet veljeksiä.
Talvisodan jälkeen veljekset pakenivat Piippolaan sukulaisten suojaan.
Kalajoki-lehdssä oli tämä kuva Etelänkylän graniitin louhinnasta.
Kalajoen graniitin louhinta
Antti Santaholma käynnisti Kalajoen graniittikaupan
Ulkomaankauppaan ulottunut teollisuudenhaara Kalajoella oli graniitin louhinta. Sen aloitti Antti Santaholma, ja myöhemmin mukaan tulivat kilpailuun Veljekset Friis sekä eräät skotlantilaiset yrittäjät. Alkusysäyksen tuotannolle antoi erään skottikauppiaan kirje kauppakumppanilleen Antti Santaholmalle 1.10.1888. Hän kirjoitti näin: ”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä ja louhosten omistajista jotak hankkivat erilaisia kiviä teidn alueellaanne tai muualla maassanne.”
Vatauksessaan
11.10. Santaholma kertoi jo postittaneensa näytteet kotiseudullaan
runsaina esiintyvistä granittikivistä ja jatkoi:
”Tälle
tavaralle ei meidän seudullamme ole vielä tarjoutunut mitään
kauppaa, mutta mikäli KH havaitsee näytekivien sopivaksi ja
mielllyttäväksi, niin olen halukas aloittamaan kivikaupan, KH
suvainnee ilmoittaa minulle, kuinka suuri määrä ja missä koossa
graniittikiviä pitäisi toimittaa ja mihin hintaan Kalajoen tai
Raahen lastauspaikalla. Huonon sataman vuoksi ei täällä voida
lastata suurempia kuin kuunareita, vaan suuremmat laivat on
lastattava Raahessa. - Kiviä ei voida täällä kuljettaa
laustpaikkalle muuta kuin talvella, joten kivikauppa pitäsisi alkaa
kiireimmiten”.
Kalajoen rantakalliosta otetut näytteet saivat osakseen suurta kiinnostusta Aberdenissa Skotlannissa, Maaliskuussa 1890 aloitettiin louhinta, ja ensimmäinen laivalasti kiveä lähti matkaan kesäkuussa tanskalaisen kuunarn Concordian viemänä. Lastina oli 124 lohkaretta, tilavuudeltaan lähes 1379 kuutiojalkaan.
Kivet oli lohkottu Mustosan maalta Etelänkylästä. Isäntä oli luvannut kivet ilmaiseksi, saivatpa louhijat vielä kortteerinkin Mustoselta, Louhijat olivat Oulusta, mukana oli myös Kalajoen miehiä. Työ tehtiin urakalla, aluksi 50 sittemmin 75 pennillä kuutiojalka. Työt aloitettiin maaliskuussa, huhtikuussa oli miehiä töissä 25. Tuloksia ei tahtonut utlla, jonka vuoksi työhän pian kylästyttiin. Töiden vaikeutta kuvaa Sataholman kuvaus loppukesästä 1890:
”Kivi
miehen laua ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsipuomain kans
päivän tekevät työtä henkenihaarasa ja joku tällinki katkiaa
eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikassa kuin aamulla
työhän ruvetesa jos olis kettinki niin kanspelillä kävis
muutamassa minuutissa se työ josa nyt on kesän pitkään menny
satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen.”
Kettinkejä tosin saatiin, mutta kiven kuljetus 7 km päähän lastauspaikalle oli vaivalloista. Venekuljetuksista pian luovuttiin ja kvet rahdattiin etupäässä talvisaikaan, Louhintapaikkoja etsittiin muitankin mm. Merijärven tien varrelta, mutta tuloksetta. Sen sijaan Haapakankaalta 9 km päässä lastauspaikalta kiveä läytyi, ja louhinta alkoi siellä. Vihdoin löydettiin Passin kalliot läheltä lastauspaikkaa. Nämä kalliot Santaholma osti itselleen. Louhinta jatkui vaihtelevassa määrin kaikissa kolmessa paikassa. Suurimmat lohkareet olivat 2-3 m pitkiä, 2 metriä leveitä ja paksuja, Ostajana oli aluksi Garden % CO, sittemmin Stewart ja CO, jonka kanssa kauppakumppanuus jatkui 1. maailmansodan alkuun saakka. Myyntialuetta pyrittiin laajentamaan Lontooseen, Irlantiin ja Pietariin mm. rakennuskiveksi, mihin tarkoitukseen se oli liian kovaa. Siksi Kalajoen graniitti soveltui parhaiten hautakiveksi. Muun muassa Newcastlen hautausmaalla sanotaan olevan monta sataa Kalajoen graniitista valmistettua hautakiveä.
Kivien kuljetuksessa käytettiin aluksi tanskalaisia kuunareita. Lastauspaikan mataluuden vuoksi laivat seisoivat Kalajoen suussa, ja kivet vietiin niihin proomuilla, Päivässä lastattiin keskimäärin 200 tonnia kiveä. Purjelaivoista siirryttiin v. 1894 höyrylaivoihin, jolloin lasit suurenivät. Tulliselvitys tehtiin Raahessa. Santaholman graniitin vienti oli v. 1890 -1914 noin 10 000 tonnia. Kun kauppa oli menestyksellistä eivät Etelänkylän talonpojat enää suostuneet antamaan kiveä ilmaiseksi. Kilpailijoina mukaan tulivat Veljekset Friis v. 1895. Kilpailun seurauksena palkat kohosivat. Friisien vienti suuntautui Aberdeniin, ja laivaus keskittyi vuosiin 1895-97. Vuonna 1896 tuli mukaan vielä kokkolalainen John W. Hagan ja muutaman vuoden kuluttua skotlantilaiset. Syttyi suoranainen graniittisota. Louhinta jatkui maailmansodan syttymiseen saakka v. 1914.
Lähdeaineisto Matti Kyllönen Kalajoen ja Raution historia 1865-1975 ISBN 951-99292-0-7
KALAJOEN GRANIITTI
Santaholman kivihiomon työläisiä
Charles Ludwig kirjoitti 1.10.1888 Aberdeenistä:
”Olisimme erikoisen halukas tuottamaan tänne hienoa harmaata graniittia hautakiviä varten ja olisimme teille hyvin kiitollinen, jos te voisitte antaa meille osoitteita graniitin viejistä tai louhosten omistajista, jotka hankkivat sellaisia kiviä teidän alueellanne tai muualla maassanne.”
Muutamassa päivässä Antti Santaholma ehti keksiä, että Kalajoen matalat kalliot tarjosivat vientimahdollisuuden. Hän onnistui löytämään kiven, joka tuli suosituksi Aberdeenissa, sai Skotlannin ja Englannin markkinoilla hyvän nimen, koristi siellä pian satoja hautoja ja herätti tunnetuksi tultuaan suomalaistenkin geologien ihailua.
Alku oli tosin vaivalloista. Oikean laadun etsimiseen kului paljon aikaa. Monien vaiheiden jälkeen siniharmaa graniitti osoittautui sopivaksi. Kesäkuussa 1890 tanskalainen kuunari Concordia vei ensimmäisen lastin, 124 lohkaretta, Kalajoen graniittia maailmanmarkkinoille.
Concordian lastia varten työt pantiin alulle maaliskuussa 1890. Ensimmäinen louhos avattiin Mustosen talon maalla Etelänkylässä, lähellä Saukonkoskea. Tästä kalliosta, jota kuului myös Heikkilän talolle, tuli tärkein louhospaikka.
Mustonen luovutti kallionsa louhittavaksi ilmaiseksi ja lupasi vielä kortteerin kivimiehille. Miehiä tuli Oulusta, mutta myös Kalajoella oli monia, jotka lähtivät mukaan kivityöhön. Toukokuun alussa 50 kiveä oli jo valmiina ja kuukautta myöhemmin satakunta. Kesä- ja heinäkuussa oli työssä noin 30 miestä.
Kalajoen graniitti oli tavallista kovempaa porata ja työ oli suuren vaivan takana. Alussa ei ollut edes kettinkejä käytössä. Antti Santaholman mukaan:
”Kivi miehet lauma ottaa ahtaasta kallion kolosta kiviä hirsi puomain kans päivän tekevät työtä henkenihaarasa (?) ja joku tällinki katkiaa eli vyörähtää niin kivi on illalla samassa paikasa kun aamulla työhön ruvetesa jos olis kettingi niin kanspelillä kävis muutamasa minuutisa se työ josa nyt on kesän pitkän menny satoja päivätöitä kettinkin puutteen tähen –”.
Kettinkien lisäksi myöhemmin saatiin myös nostokraana. Raskaiden lohkareiden kuljetus oli työlästä ja lastauspaikalle matkaa noin 7 km.
Louhinta aloitettiin Mustosen ja Heikkilän lisäksi myös Haapakankaalla ja Passin kallioilla. Erityisen innokkaasti louhittiin vuonna 1894. Kaikki graniitti, mikä Santaholman - ja myöhemmin myös muiden, kuten Veljekset Friisin ja kokkolalaisen John W. Haganin - toimesta laivattiin Kalajoelta Skotlantiin, louhittiin näistä kallioista. Etelänkylän talonpojat eivät suostuneet myymään kallioitaan, joten ajan myötä kilpailusta tuli jopa sangen kiivasta.
Mustosen ja Heikkilän maalla olevan graniitin laatu oli kovaa ja jokseenkin tiheärakeista. Kalliomuodostuman pohjoislaidalla kivi oli hienorakeista ja melkein mustaa, eteläsuuntaan sen rakenne alkoi muuttua harvempirakeiseksi ja väriltään siniharmaaseen vivahtavaksi. Vielä etelämpänä väri oli vaalean harmaata ja isorakeista. Juovat kulkivat luoteeseen.
Joistain louhimisen kannalta epäedullisista ominaisuuksista huolimatta kiven katsottiin olevan yksi Suomen hienoimmista monumenttikivilajeista, koska siinä oli hiottaessa esiin tuleva voimakas kiilto ja syvä, hillitty väri. Kun Juhani ja Olli Santaholma myöhemmin kävivät Newcastlen hautausmaalla, he löysivät sieltä monta sataa Kalajoen graniitista tehtyä kiveä.
Sivert Santaholman mukaan Santaholman toimesta laivattiin vuosina 1890-1914 kaikkiaan noin 10 000 tonnia graniittia. Laivoista mainittakoon Aberdeenilaisen W. Leslien omistama Goval, joka kapteeni D. Cameronin johtamana ilmestyi säännöllisesti Kalajoen redille lastaamaan ja kuului lopulta oleellisena osana Kalajoen kesäkuvaan.
Graniittikaupassa harmillisena koettu seikka oli se, että Santaholman toimittamaa Kalajoen graniittia myytiin Skotlannissa nimellä ”Russian granite”. Yrityksistään huolimatta Santaholmat eivät onnistuneet muuttamaan nimitystä.
Santaholma perusti myös oman kivihiomon, jossa päästiin työhön vuonna 1903. Toiveena olivat Venäjälle aukeavat suuret markkinat, mutta olojen käytyä Pietarissa levottomiksi suunnitelmista oli luovuttava. Muukin ulkomaankauppa osoittautui yhtä vaikeaksi, ja lopulta hiomo toimitti hautakiviä ainoastaan kotimaan markkinoilla. Toiminta-aikanaan Kalajoen kivihiomo käytti valmistamiinsa hautakiviin noin 1000 tonnia graniittia.
Kalajoen graniitin vienti päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Myös Santaholman kivihiomon toiminta loppui vuonna 1917.
(Lähde: Sakari Vapaasalo, A. Santaholma Osakeyhtiö 1903-1952, 1953.)
