Sota
kesti yhteensä 105 päivää ja se päättyi Moskovan
rauhansopimukseen, joka allekirjoitettiin edellisenä yönä. Rauhan
myötä Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle muun muassa
Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja osia Sallasta sekä
Kuusamosta.
”Se
oli niin järkyttävä päivä”
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000011093246.html
25
vavahduttavaa valokuvaa talvisodasta
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010869538.html
Talvisota-aiheisisa
juttuja
https://www.is.fi/aihe/talvisota/
Talvisota-aiheisia
youtube-videoita
https://www.youtube.com/results?search_query=talvisota
Yle
Arwnan talvisota-aiheisia juttuja
https://areena.yle.fi/hae?q=talvisota&service=tv
Talvisodan
päättäneessä Moskovan rauhassa 13. maaliskuuta 1940 Suomi joutui
luovuttamaan Neuvostoliitolle noin 10 % maa-alueistaan.
Karjalankannas:
Sisälsi
muun muassa Viipurin kaupungin.
Laatokan
Karjala: Alue
Laatokan pohjois- ja luoteispuolella, mukaan lukien Käkisalmi ja
Sortavala.
Sallan
ja Kuusamon itäosat: Niin
kutsuttu "Sallan kieleke".
Kalastajasaarennon
länsiosa: Sijaitsee
Petsamossa Jäämeren rannalla.
Hangon
vuokra-alue: Suomi
joutui vuokraamaan Hangon niemimaan Neuvostoliitolle
sotilastukikohdaksi 30 vuodeksi
Väestö:
Noin
420 000 ihmistä eli 12 % Suomen silloisesta väestöstä menetti
kotinsa ja siirtyi evakkoon muualle Suomeen.
Suomi
luovutti talvisodan jälkeen yhteensä noin
50 kuntaa kokonaan
tai osittain. Tässä on jaottelu tärkeimpien alueiden mukaan:
Kokonaan
luovutetut kunnat (yhteensä noin 40)
Nämä
kunnat jäivät kokonaan uuden rajan taakse:
Viipurin
lääni ja Karjalankannas: Viipurin
kaupunki, Viipurin mlk, Antrea, Heinjoki, Hiitola, Johannes,
Kakisalmi, Käkisalmen mlk, Kivennapa, Koivisto, Koiviston mlk,
Kuolemajärvi, Kurkijoki, Kyyrölä, Lahdenpohja, Lavansaari,
Metsäpirtti, Muolaa, Pyhäjärvi Vpl, Rautu, Sakkola, Seiskari,
Soanlahti, Suursaari, Terijoki, Tytärsaari, Valkjärvi, Vuoksela,
Vuoksenranta ja Äyräpää.
Laatokan
Karjala: Harlu,
Impilahti, Jaakkima, Korpiselkä, Lumivaara, Salmi, Sortavalan
kaupunki, Sortavalan mlk, Suistamo ja Suojärvi.
Osittain
luovutetut kunnat
Nämä
kunnat puolitettiin, ja osa niiden pinta-alasta jäi Suomen puolelle:
Karjala:
Joutseno,
Jääski, Kirvu, Lappee, Nuijamaa, Parikkala, Rautjärvi,
Ruokolahti, Saari, Simpele, Uukuniemi, Vahviala ja Vehkalahti.
Pohjois-Suomi:
Kuusamo
ja Salla (Sallan itäosa eli "Vanha Salla").
Petsamo:
Kalastajasaarennon
länsiosa.
Erityisalue
Rajantakasiet
kylämme: Ensio Kettusen erinomainen videosarja/soittolista 150
videoa Suomen sodissa menettämistä kunnista
https://www.youtube.com/watch?v=Ms0fc2Fg95I&list=PLX_-vT8HvOZqwzbXCW9OMP-hkHwuIpqMo
Pitkärannassa
kaatui 13 Kalajoen miestä
Kalajokiset
Toivo Lankila, Nikolai Siermala, Usko Boman, Seth ja Niilo Vasanakari
kaatuivat Pitkärannan mottitaisteluissa.
Talvisodan
suurimmat ja maineikkaimmat mottitaistelut käytiin Laatokan
itärannalla Pitkärannan lähellä. Siellä annettin myös Kalajoen
raskaimmat uhrit isänmaalle. Tammi-, helmi- ja maaliskuussa 1940
Pitkärannassa kaatui yhteensä 13 kalajokelaista, mikä on lähes
puolet kaikista Kalajoen kaatuneista talvisodassa ja enemmän kuin
yhdelläkään pitkän jatkosodan taistelukentistä.
Pitkäranta
oli lähes 15 000 asukkaan Impilahden eteläisin kylä, merkittävä
kaivos- ja teollisuusalue. Melko tasaisen taajaman pohjoispuolella
alkoi välittömästi vaihtelevampi maasto, jonka huomattavilla
korkeuseroilla oli merkityksensä talvisodan taisteluissa. Laatokan
tälle rannikolle ovat tyypillisiä monet saaret. Suurimmista Mantsi
ja Lunkulansaari ovat Pitkärannasta etelään, Valamo taas kauempana
järvellä lounaassa.
Puna-armeija
valtasi Pitkärannan ja suuren osan muutakin Impilahteä heti
talvisodan alussa, mutta jatkossa eteneminen pysähtyi ja vihollinen
motitettiin 11.een saartorenkaaseen. Talvisodan Laatokan sotatoimet
liittyivät kiinteästi maarintamien tapahtumiin. Pitkärannan
saaristossa ja myös läheisellä mantereella raskain uhrein käydyllä
taistelulla, joka sitoi runsaasti vihollisen voimia ja heidän
huoltoaan, oli suuri, ehkä jopa ratkaiseva merkityksensä
IV.Armeijakunnan menestyksellisille mottitaisteluille
Kitelän-Pitkärannan suunnalla.
Kenraaliluutnantti
Woldemar
Hägglund komensi
talvisodan aikana IV. Armeijakuntaa , johon kuuluivat 12. ja 13.
Divisioonat. Hänen komennossan käytiin Laatokan pohjoispuolisten
alueiden voitokkaat mottitaistelut. Hänen poikansa Gustav
Hägglund toimi
myöhemmin Suomen puolustusvoimain komentajana.
Sota-alukset
Aallotar ja Tarmo pommittivat Laatokalta 75 millin
tykeillään.Pitkärantaa 4. tammikuuta 1940. Kuusi päivää
myöhemmin IV:n Armeijakunnan kärki katkaisi vihollisen tieyhteydet
Pitkärannan alueella, mikä merkitsi Kitelän suurmotin syntymistä.
Puna-aremijan 168. Divisioona juuttui tähän ympäristöön yli
kahdeksi kuukaudeksi, mutta venäläisjoukot saivat ilmateitse ja
saaristoreittiä sen verran huoltoa, ettei tätä mottia pystytty
koskaan eliminoimaan.
Kitelän suurmotti sulkeutui eteleästä 23.
tammikuuta, kun suomalaiset saivat haltuunsa Maksimansaaren. Sen
jälkeen venäläiset pystyivät huoltamaan mottia vain saarien
välistä suurin menetyksin.
Suomussalmella
Raattentiellä käytyjen taistelujen päätyttyä tammikuun alussa
Päämaja siirsi everstiluutnantti Frans
Fagernäsin johtamana
JR 64:n Laatokan Karjalaan. Eversti Hannu
Hannuksela muodosti
tästä rykmentistä ja Pitkänrannan suunnassa jo toimivista
joukoista 14. tammikuuta 1940 Taisteluosasto Kilvan, jota komensi
everstiluutanantti Fagernäs.
Taisteluosaston joukoissa oli monia kalajokisia miehiä.
Pitkärantaan
saapuneiden uusien neuvostojoukkojen hyökkäykset alkoivat 19.
tammikuuta ja kuusi päivää myöhemmin parin komppanian vahvuinen
vihollisen hiihto-osasto katkaisi jopa Kilvan huoltotien, mikä
kuitenkin saatiin avatuksi jo seuraavana päivänä. Tammikuun
lopulla ja helmikuun alussa Pitkärannan taisteluille oli tyypillistä
vihollistykistön voimakas toiminta, mikä aiheutti jatkuvia
miestappioita Taisteluosasto Kilvan joukoille.
Tammikuun
lopulla puna-armeijan joukot valtasivat Pitkärannan edustalla olevan
Putkisaaren. Pian sen jälkeen (28.1.1940) IV: Armeijakunnan
komentaja Woldemar
Hägglund antoi
määräyksen Kelivaaran ja itäisen Lemetin mottien valtaamisesta.
Pitkärannan
pohjois- ja koillispuolella pystyttiin talvisodassa tuhoamaan
yhteensä kymmenen mottia. Tammikuun 16. ja 27. päivien välisen
ajan taistelut Pitkärannassa toivat suruviestin sotamiesten Aarne
Kärjän, Kaarlo Öljymäen, Yrjö Kähtävän, Eino Saukon ja
Aarno
Simin omaisille
Kalajoella.
Tammikuun
20. päivän vastaisena yönä Eino
Manninen oli
vartiossa Ravaajan lohkolla. Yö kului rauhallisesti, mutta Manninen
ei antanut minkäänlaisen välinpitämättömyyden tai unenhorroksen
vallata itseään. Hän tähyili herkeämättä yön pimeyteen. Hän
kiinnitti huomioita erääseen pisteeseen, mikä tuntui liikkuvan
lähemmäksi. Äänettömästi hän tarttui kivääriinsä, nosti sen
poskelleen ja yön hiljaisuuden katkaisi terävä laukaus, toinen ja
kolmaskin, lopulta koko sarja tähädttyjä laukauksia. Lumessa
lähestynyt vihollispartio oli päässyt käsikranaatin
heittoetäisyydelle. Eino
Manninen onnistui
kuitenkin poimimaan kaikki pystykorvansa tähtäimeen, eikä yksikään
päässyt viemään terveisiä tovereilleen.
Tammikuun
25. päivänä kuului Pitkärannan lähellä, Laatokan jäällä
Maksimansaaresta pohjoiseen jäältä molemmille rannoille
haavoittuneen hevosen vaikerrus. IKL:n kansanedustaja, JR 39:n
pastori Elias
Simojoki lähti
keskellä kirkasta päivää astelemaan kärsivää hevosta kohti ja
lopetti kärsivän heovsen tuskat. Sen jälkeen hän nousi suksilleen
ja kääntyi palatakseen omalle puolelleen. Vihollisen tarkka-ampuja
painoi liipasinta ja Simojoki
tuupertui
jäälle.
Eino
ja
Toivo
Manninen kaatuivat
Pitkärannassa 4.2. ja 2.2.1940. Talvisodan taistelut kiihtyivät
Pitkärannassa helmikuun alussa 1940, kun venäläiset toivat
Laatokan koillisrannan alueelle yhä useampia divisioonia päästäkseen
murtamaan Kitelän-Kairinojan suurmotin. Kalajokelaisista kaatuivat
Pitkärannassa 2. ja 9. päivien aikana Eino
ja
Toivo
Mannisen lisäksi
alikersantti Toivo
Päivikköj
a sotamiehet Toivo
Lankila, Seth ja
Niilo
Vasankari sekä
Nikolai
Siermala.
Rautiolaisista saman kohtalon koki sotamies Matti
Mustasaari.
12. helmikuuta Pitkärannassa kaatui vielä kalajokelainen sotamies
Usko
Boman ja
kuukauden viimeisenä päivänä rautiolainen sotamies Svante
Ylitalo. Sulo Mård kaatui
Pitkärannassa vain kolme päivää ennen rauhantekoa 9.3.1940.
Tyngän
koululta Kiviniemeen
Johannes
Hihnala, Kusti Kekolahti ja Kaarlo Yliuntinen, Kalajoen ensimmäiset
talvisodan uhrit
Lokakuun
14. päivänä 1939 kokoonnuttiin Tyngän koululle, jossa
valmisteltiin marssia Sievin asemalle. Ensimmäinen marssitauko oli
Pöllän koululla Rautiossa, missä lotat tarjosivat jotain suuhun
pantavaa. Sievin asemalla miehet lastattiin junaan ja matka jatkui
kohti Kokkolaa. Siellä perustettiin yksiköt. Tynkäläisten osalta
se oli 1.KKK/JR24. Samalla saatiin varusteet, joita täydennettiin
omilla. Aseistuksena oli konekivääri ja kivääri.
Konekivääriryhmään kuului 5-6 miestä. Konekivääri ei ollut
mikään tarkkuusase. Se harmitti tynkäläisiä. Vähitellen
suoritettiin miehistön ja kaluston lastaus junaan. Kun juna oli
valmis lähtemään ja alkoi liikkua, viritti laiturille tullut
väkijoukko maamme-laulun. Se oli vaikuttava lähtö ja hyvästijättö.
Monen kohdalla kysymyksessä oli todellakin viimeinen hyvästijättö.
Tynkäläiset
joutuivat Kiviniemessä todistamaan tapahtumaketjua, mikä on yksi
talvisodan mysteereistä. Keskikylällä oli autotalli ja korjaamo.
Sen omisti Kiviniemen Suojeluskunnan päällikkö Mustonen. Hän
laajensi talliaan betonisella kellariosalla. Tynkäläiset yrittivät
käydä tutustumassa työmaahan, mutta se estettiin. Heidät ajettiin
pois paikalta. Tynkäläisten ensimmäiset päivät Kiviniemessä oli
rauhan aikaa, mutta 30 päivä marraskuuta alkoi puna-armeijan
hyökkäys.
Vuoksen
takaa alkoi tulla evakkoja, karjaa ja ihmisiä. Heikoimmat eläimet
olivat uupuneet tiepuoleen. Vuoksen takana olevat kylät ja talot oli
sytytetty tuleen. Se oli kaamea näky kun ilta tuli. Siellä meni
monen elämäntyö savuna ilmaan. Tynkäläiset miheittävät asemat
Vuoksen rannalla. Konekiväärit oli osoitettu rautaitesillan
alajuoksulle päin. Sillat räjäytettiin, mutta rautatiesillan
räjäytys ei onnistunut sataprosenttisesti. Silta katkesi keskeltä
ja putosi alas, päät sen sijaan jäivät arkuille. Maantiesillan
päässä oli vartiot, joiden piti tarkistaa kaikki Raudusta tulevat.
Tulipa sitten kuorma-auto Raudun suunnalta, siihen samalla tuli tämä
suojeluskuntapäällikkö, autotallin omistaja. Hän sanoi
vartiomiheille ettei autoa tarvitse tarkistaa. Vartiomiehet tietysti
uskoivat, kun upseeri käski. Auton kuorma oli ressuilla peitetty.
Mitä kuorma sisälsi, sitä ei tässä vaiheessa tiedetty.
8.Divisioonan
esikunnassa uskottiin vielä 8. joulukuuta, ettei Kiviniemen kosken
pohjoispuolella ole vihollista. Pian käsitystä oli pakko muuttaa.
Joulukuun 8. päivä koitui kohtalokkaaksi kolmelle Kalajoen
miehelle. He olivat Kaarlo Alarik Yliuntinen, Kusti Einari Kekolahti
ja Mikael Hihnala. He olivat ensimmäiset talvisodassa kaatuneet
kalajokiset.
Oli
kuulunut muutamia päiviä, kun Kalajoen kiväärikomppania toi
vaihtomiehiä niemen nokalle. He marssivat parijonossa tietä pitkin
ja tultuaan autotallin kohdalle he huomasivat tallin ovella miehen.
Porukan vetäjä kysyi tunnussanaa. "Karhuperkele"
sanottiin ja samalla painettiin konekiväärin liipaisinta. Kolme
Kalajoen miestä sai kuolettavan osuman, toiset kerkesivät suojaan
tien ojaan.
Kun
tieto tapahtumasta tuli ylemmän johdon tietoon, he eivät uskoneet,
että siellä ketään olisi. Ylempää lähetettiin upseeri
tarkistamaan tilannetta. 8. divisioonan esikuntapäällikkö
majuri N.
Sahlgren lähti
rohkeasti ylittämään tietä ja sai heti autokorjaamosta tulleen
luodin lonkkaansa ja hetkeä myöhemmin kuolettavan osuman päähänsä.
Autotallissa
piileksi 37 venäläistä sotilasta
Mäelle
tuotiin iso kanuuna, jolla yritettiin suorasuuntauksella ampua seinä
hajalle, mutta se oli niin vahva, ettei sille voitu mitään. Vasta
sitten, kun niiden tähystysaukosta lyötiin savu- ja kaasukranaatit,
tulivat 37 venäläistä sotilasta kurjassa kunnossa ulos.
Suomalaisten omat tappiot tässä kahakassa olivat 17 miestä tai
haavoittunutta. Koskaan ei ole saatu selville tulivatko venäläiset
sotilaat tuhottua rakenteita pitkin vai tuliko ainakin osa heistä
kuorma-auton peitetyllä lavalla.
Vihollinen yritti tuoda vielä
lisävoimia lautoilla, mutta se yritys ei onnistunut.
Mustosen
autokorjaamo
Mustosen
autokorjaamon taistelu päättyi suomalaisten voittoon
Mustosen
autokorjaamon kellarissa piileskeli melkein joukkueellinen
puna-armeijalaisia, joista 13.12. 1939 antautui 28 huonossa kunnossa
ollutta miestä.
Joulukuun
9. päivän aamuna oli jo talven tuntua. Ilma oli pilvinen ja
pakkasta 11 astetta. Yöllä kello 3:n maissa joku häytti tykistän
tulenjohtajat ja ilmoitti, että vihollinen yrittää Suvannon ja
Röykynniemen kohdalta. Hälytys osoittautui aiheettomaksi. Kello
8.05 vihollisen tykistö suoritti aamuherätyksen.
Joulukuun
10. päivänä III Pataljoonan komppanioiden päälliköt
tutustuivat tukikohtiin Suvannon länsirannasta länteen Kottilaan
saakka. Pataljoona saapui luutnantti Pernun johdolla Tikansaaren
kylän kautta aloittaen vaihdon kello 22. Se oli valmis seuraavana
yönä kello 3. Perintönä I Pataljoona jätti eteläpohjalaisten
selvitettväksi Mustosen autokorjaamossa ja OTK:n talon kellarissa
piileskelevät puna-armeijalaiset. Viimeksi mainitussa paikassa
olleet keksittiin vasta myöhemmin.
Kapteeni
Lampinen antoi luutnantti Kannaksen 7. Komppanian tehtäväksi
tuhota Mustosen autokorjaamossa olevat viholliset, Sotatyö piti
saada valmiiksi joulukuun 10. päivän aikana. Komppania yritti
päästä rakennukseen useitakin kertoja, mutta joka kerta
autokorjaamosta saatiin vastaan niin kova tuli, että oli
vetäydyttävä. Lähimmillään päästiin 50 metrin päähän
tavoitteesta.
Joulukuun
11. päivänä päätettiin käyttää järeämpää kalustoa.
Aamuhämärässä ajettiin kapteeni Mauno Metslan 1. Erillisen
Patterin kaksi 76 millin 02-tykkiä aemaan tehtävänään ampua
Mustosen autokorjaamo punasotureineen maan tasalle. Metsolan patteri
alistettiin suoraan everstiluutnantti Merikalliolle, ota ratkaisua
Metsola protestoi kiivaasti. Ei auttanut, ja Merikallio jopa määräsi
tulittavan jaokseen ampumispaikan, joka oli vain 100 metrin päässä
autokorjaamosta.
”Maalinan
suoraan edessä oleva Mustosen autokorjaamo, koko jaoso kranaatteja
jäykkinä, ampukaa!” Pyykän ääni köski. Jaosjohtajan
lopetettua ensimmäsien kranaatit lähtivät ja osuivat heti
autokorjaamon seinään tehden siihen suuret aukot. Minkäänlaista
liikettä ei näkynyt, oli tosin vielä pimeää, ja ammuntaa
aioittiin jatkaa. Samalla hetkellä korjaamon suunnasta alkoi tulla
valojuovapatruunoita ryöppyämällä. Tykkiasema muuttui
vaaralliseksi paikaksi. Nelotykin suuntaaja, sakkolainen korpraali
Aleksanteri Kiiski kaatui istuimelleen ja useita tykkimiehiä
haavoittui. Viholline käytti myös panssariluoteja, jotka
vaurioittivat tykkejä.
Tykit
oli vedettävä asemasta, jonka jälkeen kapteeni Lampinen käski 7.
Komppanian aloittiaa uuden hyökkäyksen. Noin kello 9 aamulla
paikalle saapui 8. Divisioonan esikuntapäällikkä majuri Niila
Sahlgren ja kapteeni Pitkänen. He ja kapteeni Lampinen sekä
luutnantti Kangas lähtivät autokorjaamoa kohti tarkastaakseen onko
siellä enää ketään elossa. Samaana ikaan vihollistykistä alkoi
tulittaa aluetta, jolloin nelän upseerin ryhmän jatkoi matkaansa
kyyristyneenä, mutta edelleen korjaamoa päin. Kapteeni Lampinen
totesi kohta, että ei jatkettaisi pitemmälle ennen kuin partio
olisi tarkistanut kohteen. Luutnantti Kangas olikin hetkeä
aikaisemmin kääntynt takaisin järejstämään tiedustelupartiota
omasta 7. Kompaniastaan.
Majuri
Sahlgren ei kuitenkaan malttanut odottaa lisävoimi, vaan hyppäsi
manatien vastakkaiselle puolelle päästäkseen hyvään
tähystysasemaan. Samalla hetkellä, noin kello 10, majuri
haavoittui, kuului: ”Nyt minuun sattui”. Luoti oli osunut
lonkkaan, eikä Sahlgren kyennyt liikkumaan. Kapteeni Lampisen
käsityksen mukaan esikuntapäällikköön osunut luoti amuttiin
”keltaisesta talosta metsän reunasta” eikä autokorjaamosta.
Pian laukaustenvaihto kiihtyi, ja Lampinen käski neljää miestä
hakemaaan majurin pois. Hän oli heti Sahlgrenin haavottumisen
jälkeen ehdottanut ”Hamme Teidät Pitkäsen kanssa pois”, mutta
juuri sillä hetkellä tielle meno oli liian vaarallista. Vielä ei
tiedettu, mutta Sahlgrenin oli pian osunut toinen, kuolettava luoti.
Koko
7. Komppania hälytettiin ja järjestettiin vartio alueen ympärille,
ja kaikki lähistöllä olleet puutalot sytettiin tuleen.
Everstiluutnantti Merikallio käksi Lampista tuhota vielä saman
päivän aikana autokorjaamo vihollisineen kakkineen. Komentaja
lupasi lisävoimia eli 6. Rajakomppanian sekä joukkueen 9.
Komppaniasta, jotka olisivat paikalla noin kell 18.
Kapteeni
Lampinen suunnitteli lisävoimin tehtävän hyökkäyksen: yhden 6.
Rajakomppanian joukkueen oli hyökättävä maantien suunnassa sen
ja ranna välisellä kaistalla. Toisen joukkueen oli iskettävä
pohjoisesta OTK:n kellariin pesiytyneet viholliset. Tosin heidän
olemassaolonsa oli vielä oletus, mutta osoittautui todeksi, kun
kello 15 joukkue 7. Komppaniasta tuhosi OTK:n talon vaiheilla 13
punasotilasta ja ottaessa yhden vangin.
Yhden
joukkueen tehtävänä oli hyökätä tien yli autokorjaamon ja
OTK:n rakennuksen väliin ja tuhota mahdollisesti pakenevat
vihollissotilaat. Koko alueen ympärillä oli III Pataljoonan
miehistä muodostettu rengas, jottei yksikään vastustaja pääse
pakoon. Korjaamon kimppuun käynyt joukkue ei päässyt 30 metriä
lähemmäksi. Joukkue heitteli käsikranaatteja ja polttopulloja,
mutta koka ajan kohteesta ammuttiin kiivaasti. Lopulta
joukkueenjohtajan oli ilmoitettava, että viholliset olivat
sijoittuneet rakennuskeen siten, ettei heitä voitu tehokkaasti
tulittaa.
Tämän
jälkeen autokorjaamoon yritettiin päästä OTK:n rakennuksen
kautta, mutta jälleen vedettiin vesiperä vastustajien tulitettua
sitäkin suuntaa. Syntyi pattitilanne, sillä komentajien arvion
mukaan uudet hyökkäykset hyvin linnoittautunuttta vihollisjoukkoa
vastaan vaatisivat suuret tappiot. Vastustaja näytti tulittavan
aivan maanrajasta ollen näin itse erittäin vaikea maali. Tilanne
jäi yöksi ennalleen.
Tiistaina
joulukuun 12. päivän aamuna Mustosen korjaamoa ryhtyi tulittamaan
varta vasten paikalle tuotu panssaritorjuntatykki, mutta pian
huomattiin, etti peinehköillä kraanateilla ollut sanottavaa
vaikutusta rakennuksen tiiliseiniin. Tilanne korjaamon maastossa
jatkui ennallaan.
Kello
12.30 III Pataljoona komentaja kapteeni Lampinen käski 7.Komppanin
päällikköä luutantti Kannasta ja vänrikki Lähdettä
joukkueineen tarkstamman kosken rantamaastoa, sillä hetkeä
aikaisemmin oli nähty 14 punasotilaan kävelevän pohjoisrannalla.
Vänrikki Lähde pinkaisi miehineen heti liikkeelle tarkoituksenaan
tuhota vihollisjoukko, joka oli mahdollisesti Mustosen korjaamon
uumenissa olleita ja pakomatkalle lähteneitä miehiä. Voidakseen
paremmin johtaa hyppäsi Lähde rannan tuntumassa olleen korsun
katolle. Hän ehti ampuakin kahdesti, kun vihollisen ampuma
pikakiivärisuihku osui suoraan takaraivoon. Vanrikki Lähteen
kaatumiskellonajaksi katsotiin 13. Hän putosi katolta maahan.
Samaan
aikaan vänrikki Väistön joukkue ja alikersantti Pitkärannan
vahvennettu ryhmä saartoi vihollisjoukon vastan rannan
piikkilankaestettä. Yritys onnistuikin, ja heti kaksi vastustajaa
kaatui lankaesteelle, todennäköisesti astuivat miinaan, ja sen
jälkeen alikersantti Pitkäranta miehineen rohkeasti kävi
loppujoukkoa päin tuhoten sen käsikranaatein. Yksi mies saatiin
vangiksi.
Taistelu
jatkui noin kello 16. Kapteeni Lampinen määräsi
muodostettatavaksi komppanian vahvuisen osaston, joka koostui 7.
Komppania kahdesta joukkueeest, 8. ja 9. Komppania yhdestä
joukkueesta sekä konekiväärijoukkueesta. Osasto sai tuekseen
kaksi panssarintorjuntatykkiä. Kohde oli vanha tuttu Mustosen
autokorjaamo.
Iskuryhmän
mukana oli ainakin kaksi tykistön miestä, 4. Patterin päällikkö
reservikapteeni Ilmari Talvitie sekä hänen tulenjohtajansa
vänrikki Aarne Saunamäki. He ryntäsivät yhdessä
jalkaväkimiesten kanssa rakennuksen sisätiloihin. Rakennuksen
pihalla makasi seitsemän aikaisemmin kaatunutta suomalaissotilasta,
viisi jälkäväen miestä ja kaksi tykistöstä, Huhta ja Leppälä.
Korjaamon lattialta läydettiin kolme kaatunutta vihollista.
Korjaamo
oli vaurioutunut tulessa melko pahoin. Valtausporukka oletti
tilanteen olevan sillä selvän, mutta korjaamon kellarissa lymysi
vielä lähes 30 vihollissotilasta. Sitä ei tiedetty eikä kellarin
ovea löydetty – sitä ei osattu etsiäkään, ja niin lähdettiin
pois paitsi yksi 9. Komppanian joukkue jätettiin kaiken varalta
vartioon. Eikä turhaan jätettykään, sillä yön hiljaisuudessa
korjaamon sisällä kylmää paossa olleet kuulivat lattian alta
vaimeaa puhetta, ja kun eräästä pienestä raosta alkoin nousta
sauva, keksittiin loput ”kellarisyssistä”.
Joulukuun
13. päivän aamuna viikon jatkunut Mustosen autokorjaamo-episodi
päättyi. Kun kellariin tai sille johtaneille portaille heitettiin
yksi käsikranaatti, kuului alhaalta selkeällä suomen kielellä:
”Antaudumme”. Pian aukosta kömpi päivänvaloon 28 varsin
heikossa ja likaisessa kunnossa ollutta puna-armeijalaista, joista
yksi oli haavoittunut vasempaan jalkaan. Talvitie rauhoitteli
neuvostovankeja ja sanoi: ”Ei ammuta, tyrmään vievät.” Tämä
tieto riemastutti vankijoukon, joka kiltisti lähti paikalta
saattoryhmä kera.
Talvisodassa
kaatuneet kalajokiset
Talvisodassa
kaatuneet himankalaiset
Talvisodassa
kaatuneet rautiolaiset
