Taustatietoa
Rautiosta ja rautiolaisuudesta
Seuraavassa
kuvaajassa on esitetty Raution väestönkehitys kymmenen vuoden
välein vuosina 1880–1970.
Raution
väestönkehitys 1880–1970
|
Vuosi
|
|
|
Asukkaita
|
|
1880
|
|
1 157
|
1890
|
|
1 282
|
1900
|
|
1 370
|
1910
|
|
1 408
|
1920
|
|
1 479
|
1930
|
|
1 644
|
1940
|
|
1 591
|
1950
|
|
1 793
|
1960
|
|
1 658
|
1970
|
|
1 423
|
Lähde: Tilastokeskus.[4]
|
Vuoden
1970 taajamarajauksen mukaan Rautiossa oli yksi taajama: kirkonkylä
(434 asukasta). Vuonna 1960 kirkonkylässä oli 420 asukasta. Vuoden
1960 rajauksessa taajamia olivat myös 205 asukkaan Alapää ja
211 asukkaan Kärkiskylä,
jotka eivät olleet enää taajamia vuonna 1970.
Rautiosta
on muuttanut siirtolaisiksi
kaikkiaan 889 henkilöä. Joista Amerikkaan
619 henkilöä. Ruotsiin on muuttanut 147 henkilöä. Kandaan on
muuttanut 75 henkilöä. Australiaan on muuttanut 21 henkilöä.
Venäjälle on muuttanut 26 henkilöä ja Afrikkaan yksi mies.
Raution siirtolaisuus on siis selvitetty tarkemmin kuin minkään
muun suomalaisen kunnan siirtolaisuus.
Raution
siirtolaisuudesta on tehty erittäin tarkat selvitykset Rautio-viikon
isän opettaja Osmo Tokolan ansioista. Rautiosta siirtolaisiksi
lähteneiden luettelon teki Raution kotiseutuyhdistyksen
toimeksiannosta erityisopettaja Kaisu Ala-Pöntio os. Keskisipilä.
Luettelo on tehty kirkonkirjoista.
Raution
siirtolaisuus on erittäin suurta suhteutettuna Raution väkilukuun.
John
Raymond Ylitalon muotokuvan ja Mäkitalon talon Kärikisessä on
maalannut taiteilija Rositsa Tancheva.
Siirtolaisuuteen
liittyy rautiolaisen John Raymond Ylitalon historia
Rooli
Suomessa ja kylmässä sodassa
Poliittinen
asiantuntija:
Ylitalo toimi Yhdysvaltain Helsingin-lähetystön attaseana ja
poliittisena asiantuntijana vuosina 1946–1950.
Kommunismin
vastainen toiminta:
Hän seurasi tiiviisti Neuvostoliiton ja suomalaisten kommunistien
toimintaa "vaaran vuosina". Hän toimi yhdyshenkilönä
kommunismia vastustaville suomalaisille poliitikoille ja järjesti
heille taloudellista tukea esimerkiksi vaalityöhön.
Verkostot:
Hänen kontakteihinsa kuuluivat muun muassa Arvo Salminen, Väinö
Leskinen ja Unto Varjonen.
Diplomaattinen
ura
Suurlähettiläs:
Ylitalo saavutti uransa huipun toimiessaan Yhdysvaltain
suurlähettiläänä Paraguayssa vuosina 1969–1972. Hän oli
todennäköisesti ainoa täysin suomalaista syntyperää oleva
amerikkalainen, joka on toiminut Yhdysvaltain suurlähettiläänä.
FBI-tausta:
Ennen diplomaattiuraansa hän työskenteli FBI-etsivänä.
Kirjallinen
tuotanto
Ylitalo
julkaisi useita muistelmateoksia, joissa hän käsittelee aikaansa
Suomessa ja diplomaattiuraansa:
Salasanomia
Helsingistä Washingtoniin
(1978): Käsittelee vuosia 1946–1948.
Vaaran
vuosilta 50-luvulle
(1979): Jatkoa muistelmille vuosilta 1948–1950.
Ylitalo,
amerikkalainen
(1982): Koko elämänkaaren kattavat muistelmat
Minnesotassa
Yhdysvalloissa syntyneen suurlähettiläs John
Raymond Ylitalon (25.12.1916-10.2.1987) kaikki
sukujuuret ulottuvat Suomeen. Isä lähti vuosisadan vaihteessa
siirtolaisaallon mukana Raution Kärkiskylältä Amerikkaan onneaan
etsimään. Äiti taas oli sukupolvea aikaisemmin muuttaneiden
suomalaissiirtolaisten tytär, Saima
Pihlaja Oulaisista. John
Raymond Ylitalo toimi
suurlähettiläänä neljässä maanosassa. Hän palveli Helsingissä,
Washingtonissa, Münchenissä, Manillassa ja Mexico Cityssä ennen
nimitystään suurlähettiläksi Paraguayhin vuonna 1969. Hän jäi
eläkkeelle vuonna 1976 ja kuoli syöpään 1987.
John
Raymond Ylitalon isä
syntyi Raution pitäjän Kärkisen kylän Mäkitalossa ja käytti
sitä nimeä kunnes hänen isänsä osti läheisen Ylitalo-nimisen
tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan. John Raymondin isoäidin
äiti on Anna Liisa Antintyär, joka on syntynyt Kaustisella. Juho
Paavonpojan perhe tuli vuonna 1870 Raution Kärkisistä Kalajoen
Tyngänkylän Simin taloon. Vuonna 1883 he palasivat Raution
Kärkisiin Mäkitaloon. Vain Antti ja Matti olivat tällöin
muuttaneet Amerikkaan. Neljä muuta veljeä ja sisarta käyttivät
muuttaessaan nimeä Mäkitalo.
Vuonna
1860 syntyi John Raymond Ylitalon isoisä, joka on kastettu Jaakko
Juhonpojaksi ja joka käytti nimeä Simi asuessaan samannimisessä
talossa ja nimeä Mäki muutettuaan Mäkitaloon. Juho Paavonpoika
ryöstettiin ja murhattiin Tyngän ja Kärkisen välillä hänen
käytyään myymässä karjaa Kalajoella. Hän oli tällöin
kuusissakymmenissä. Hänen murhaansa ei - enempää kuin hänen
poikansakaan murhaa Amerikassa - pystytty koskaan selvittämään.
Juho
Paavonpojan ja hänen vaimonsa Anna Liisa Antintyttären yhdeksästä
lapsesta kolme jäi Suomeen. He olivat Johanna ja nuorimmat
kaksospojat Uriel ja Jaakko. Jaakko Juhonpoika osti Mäkitalon
läheisen Ylitalo-nimisen tilan ja siirtyi perheineen sinne asumaan.
Juho Jaakonpoika Ylitalo eli Ylitalon Jussi kuten häntä kutsuttiin,
muutti Amerikkaan vuonna 1907.
John
Raymond Ylitalo syntyi
Yhdysvalloissa Floodwoodin kylässä vuonna 1916. Paljon ennen
päivänkoittoa Jussi Ylitalo valjasti hevosen ja ajoi reellä viiden
mailin päässä asuvan suomalaisen farmarin vaimon luo. Tämä oli
kyläläisten hyvin tuntema kätilö.
Tuolloin
kylä oli syrjäinen, korkeintaan puolensadan talon ja mökin
muodostama yhdyskunta Minnesotan pohjoisosassa. Floowood sijaitsi
siinää osassa Amerikkaa, joka eniten muisutti suomalaista
metsämaisemaa. Se oli noin sadan kilometrin päässä Yläjärven
rannalla sijaitsevasta Duluthista, Great Northern-rautatien itäisestä
pääteasemasta. Floodwood palveli kahta alueen tärkeintä
ammattikuntaa, tukkijätkiä ja farmareita. Koskemattomien metsien
kaato vaati tuolloin paljon työvoimaa, kun hongat ja kuuset
kaadettiin kahden miehen justeerilla. Nuoria, juuri saapuneita
siirtolaisia palkattiin raskaampiin töihin kuten justeeria
soittelemaan.
John
Raymond Ylitalon äiti Saima
Maria Swen syntyi
1894. Jussi Ylitalo ja Saima vihittiin 23.10.1915. Kun perhe oli
muuttanut neljänlapsen kanssa Floodwoodiin niin siellä syntyi
setsemän lasta lisää. Yhdeksän lapsista kasvoi aikuiseksi.
Yllätysnimitys
Suomeen
John
Raymond Ylitalo oli
FBI:n asiamies. Hänen mukaansa ulkoministeri Gordell
Hull esti
sodanjulistuksen Suomelle silloin, kun Amerikka julisti sodan
Unkarille, Bulgarialle ja Romanialle. Hullilla oli voimakkaat
käsitykset oikeasta ja väärästä. Järkkymättömänä hän
muistutti presidentille neuvostoliittolaisten syyllisyydestä
talvisotaan. Hän ei koskaan unohtanut neuvostoliittolaisten
hyökkäystä Suomea vastaan eikä voinut antaa sitä heille
anteeksi.
Sodan aikana kaikkien Ruotsiin ja Suomeen liittyvien
juttujen tutkinta oli annettu John
Raymond Ylitalon tutkittavaksi.
John
Raymond Ylitalo nimitettiin
Helsingin lähetystöön, uuteen poliittis-taloudelliseen virkaan.
Lähetystöjen vastaanotoilla Ylitalo tapasi hallituksen jäsenet,
ulkoministeriön ja muiden ministeriöiden virkamiehet sekä monia
muita aktiivisia henkilöitä ulko- ja sisäpolitiikassa. Heidän
joukossaan oli kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo
Salminen,
maalaisliiton ryhmän johtaja Juho
Koivisto,
edistyspuolueen ryhmänjohtaja Kalle
Kauppi ja
sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmänjohtaja Väinö
Hakkila.
Tuttavapiirin kuuluivat lisäksi Olavi
Lindblom, Aku Sumu, Väinö Leskinen, Unto Varjonen, Yrjö"Jahvetti"
Kilpeläinen ja Aleksi Aaltonen.
Ulkoministeri Carl
Enckell vuodatti
kyyneleitä, kun lähettiläs Avra
Warren Suomen
vaaran vuosien synkimpinä päivinä, tarkkaan sanoen 21.maaliskuuta
1948 kertoi, että jos Suomen koskemattomuutta ja itsenäisyyttä
uhattaisiin, Suomelle järjestyisi tilaisuus viedä asia
Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja saada lisäksi Yhdysvaltain tuki
puolelle.
Ylitalon
Suomen kautena maassa toimi kolme hallitusta, Mauno
Pekkalan "kolmen
suuren" hallitus, K.A.
Fagerholmin vähemmistöhallitus
sekä Urho
Kekkosen ensimmäinen
hallitus, mikä oli keskustalais-porvarillinen vähemmistöhallitus.
Ylitalo tunsi näiden hallitusten ministerit hyvin.
Sosiaalidemokraattisia ystävyyksiä oli useita. Pekkalan hallitus
kieltäyyi Marshall-avusta. Kenraali Savonenkov käski
pääminiseri Pekkalaa kieltäytymään
siitä.
Fagerholmin sosiaalidemokraatinen
vähemistöhallitus tarjois ulospääsyn siitä sodanjälkeisestä
realiteettina pidetystä vaatimuksesta, että kommunistien olisi
osallistuttava Suomen koalitiohallituksiin. Se, että tämä halitus
kesti kaksikymmentä kuukautta, vuoden 1950 presidenti
valitsjiamiesvaalehin saakka oli odotamaton
saavutus. Leinon rakentaman
kommunistisen valtiollisen poliisin purkaminen oli huomattava
saavutus.
Kekkosen keskustavähemmistöhallitus
teki Suomelle paljon helpommaksi puolutustaa suvereenisuuttaan
jatkamalla ja lujittamalla Fagerholmin aloittamaa
käytäntöä ja estämällä kommunisteja saamasta ministerin
salkkuja.
Käynnisti
Naton synnyn
Yhdysvaltain
Helsingin lähetystön attaseana toimivan J.Raymond
Ylitalon puhelin
soi 4.3.1948 iltapäivällä. Puhelu kesti vain pari minuuttia ja
Ylitalo lähti autollaan saman tien kohti Etelä-Esplanadia. Hän
meni tapaamaan soittajaa autoliikkeen omistajaa Erik
Bromania. Tämän
kertomus käynnisti salamavauhdilla sähkeiden lähettämisen,
arkistotietojen mukaan kello 17, lähetystöihin Osloon, Moskovaan,
Tukholmaan, Pariisiin ja Lontooseen.
Ylitalo oli
KGB:n tarkkailussa muiden tapaan. Tiedettiin hänen tapailevan
Bromania usein, mutta kun amerikkalaisesta oli kysymys, kiinnostus
autoihin tuntui luonnolliselta. Kaiken lisäksi tämä olikin
totta. Broman ei
ollut kiinnostunut poliitikasta ollenkaan. Kuitenkin eräs merkittävä
seikka jäi KGB:lta huomaamatta. Broman oli
käynyt koulua Pietarissa ennen vallankumousta.
Aamupäivällä
4.3. Bromania oli
käynyt tapaamassa Neuvostoliiton lainopillinen avustaja. Hän oli
syntyperältään suomalainen. Kaiken tietävälle KGB:lle sattui
toinen nyt jo karkea virhe. Kukaan ei tiennyt, että Broman ja
lainopillinen avustaja olivat käyneet samaa koulua
Pietarissa.
Moskovassa oli 18.2.1948 allekirjoitettu Unkarin ja
Neuvostoliiton välinen ystävyys-, yhteistyö -ja keskinäinen
avunantosopimus. Länsimaissa tulkittiin Unkarin joutuneen
Neuvostoliiton satelliitiksi. Kommunistit kaappasivat vallan
Tsekkoslovakiassa 17-25.2.hallituspulan aikana.
Länsivallat
totesivat tyrmistyneinä. että Suomi oli ainoa itsenäinen
Neuvostoliiton reunavaltio.
Ymmärrettiin,
että pian on Suomen vuoro. 22.päivä helmikuuta sai
presidentti Paasikivi
Stalinin allekirjoittaman
kirjeen. Neuvostoliitto toivoi Suomen lähettävän valtuuskunnan
Moskovaan solmimaan samanlaisen sopimuksen, mikä maalla oli Unkarin
ja Romanian kanssa. Paasikivi pelasi
kylmää peliä. Hän piti kirjeen pöytälaatikossa kolme päivää.
Hallitus sai tietää kirjeestä 26.päivä. Samana päivänä lehdet
kertoivat kommunistien voitosta Tsekkoslovakiassa.
Vakoojat,
myyrät, tietojen vuotajat, diplomaatit ja salaisten sanomien
lähettäjät työskentelivät korkeapaineella. Kremlin kellojen ääni
kuulosti kantautuneen ympäri Eurooppaa.27.päivä kello 13 BBC:n
uutisissa kerrottiin Suomea kohdanneesta kriisistä. Ruotsin
ulkoministeriön kansliapäällikkö Beck-Friis keskustellessaan
suurlähettiläs Matthewsin kanssa
korosti Suomen hallituksen heikkoutta ja sen väsymystä.
Lordi Pakenham totesi
puhuessaan Englannin ylähuoneelle Suomen hallituksen saaneen
kuolonsuudelman.
Maaliskuun
neljännen päivän tapaaminen vuonna1948 autokauppias Bromanin ja
attasea Ylitalon välillä
saattoi liikkeelle salasanoman joka kuului. "Norja olisi
seuraava maa, joka kutsuttaisiin neuvottelemaan puolustussopimuksesta
Neuvostoliiton kanssa". Neuvostoliiton lähetystön suomalaisen
avustajan käynti autokauppias Bromanin luona
ja edelleen viestin välittäminen Ylitalolle,
johti tapahtumaketjuun, jonka päässä oli North Atlantic Treaty
Organization, Atlannin liitto, eli Nato. Perustava kokous pidettiin
4.4.1949.
Raution
tohtoreiden määrä on tietojeni mukaan 24. Se on poikkeuksellisen
suuri suhteessa Raution väkilukuun.
Raution
tohtorit
https://kalajokinen.blogspot.com/2026/03/raution-tohtorit.html
Rautio
on tunnettu painonnostajistaan.
Rautiolaista
painonnostoa taidenäyttelyssäni edustaa taiteilija Rositsa
Tanchevan erinomainen maalaus Milko ja Anna-Mari Tokolasta.
Milko
Sergei Olavi Tokola (s.
10.lokakuuta 1992) on
uransa vuonna 2018 lopettanut suomalainen painonnostaja. 163
senttimetriä pitkä Tokola edusti Raution Kisailijoita ja
kilpaili 85-kiloisten luokassa. Aikaisemmin
hän edusti Rovaniemen Reipasta.
Tokola
osallistui ensimmäisiin aikuisten EM-kilpailuihinsa vuonna 2011
sijoittuen kahdeksanneksi 77-kiloisten sarjassa. Ensimmäisiin
MM-kilpailuihinsa hän osallistui vuonna 2011 ollen samassa luokassa
27:s. Huhtikuussa
2016 hän teki luokkansa Pohjoismaiden ennätystuloksen tempauksessa
ja yhteistuloksessa. Samassa
kuussa Tokola valittiin Suomen joukkueeseen kesän 2016
olympialaisiin.
Tokola
kärsi uransa aikaisemmassa vaiheessa tajunnanmenetyksestä suuria
painoja nostaessaan. Vaiva väheni Tokolan lihasmassan kasvettua ja
iän myötä.
Tokolan
puoliso Anna-Maria Tokola on myös painonnostaja.
Syntynyt
|
10.
lokakuuta 1992 (ikä
30)
Rautio
|
Kansalaisuus
|
Suomi
|
Uran
tiedot
|
Pituus
|
163
senttimetriä
|
Laji
|
painonnosto
|
Seura
|
Raution
Kisailijat
|
Valmentaja
|
Alar
Seim, Viro
|
Saavutukset
|
Ennätykset
|
tempaus:
152 kg PE
työntö: 183 kg
yhteistulos: 335
kg PE
|
Anna-Maria
Tokola (o.s. Everi,
s. 28.huhtikuuta 1987 Pori) on
suomalainen painonnostaja, joka edustaa Raution Kisailijoita.
Aikaisemmin hän on edustanut Porin Puntti-Karhuja .
Hänet on valittu Suomen vuoden painonnostajaksi vuonna 2009, 2010,
2012 ja 2015. Hän voitti alle 23-vuotiaiden EM-pronssia syksyllä
2010.
Marraskuussa
2010 Tokola saavutti uransa ensimmäisen arvokisamitalin Kyproksen
Limasolissa nuorten EM-kisoista. 58-kiloisissa kilpaillut 23-vuotias
Tokola sai pronssia työnnössä SE-tuloksella 102 kg.
Yhteistuloksessa hän sijoittui neljänneksi 23-vuotiaiden naisten
SE-tuloksella ja omalla henkilökohtaisella ennätyksellään 181
(79+102) kg. Ennen Kyproksella järjestettyjä EM-kisoja Tokolan
parhaat saavutukset olivat 5. sija alle 23-vuotiaiden EM-kisoissa
2009, 20-vuotiaiden MM-kisoissa 9. sija 2007 ja 17-vuotiaiden
EM-kisoissa 5. sija vuonna 2004.
Vuonna
2009 Tokola osallistui aikuisten tasolla EM-ja MM-kisoihin.
Bukarestin EM-kisoissa hän päätyi sijalle 10. ja 2009
MM-kilpailuissa hän epäonnistui tempauksessa, mutta oli työnnössä
sijalla 15.
Tokola
voitti Pohjoismaiden mestaruuden lokakuussa 2010 Norjan
Spydebergissä, Hän työnsi kisoissa 23-vuotiaiden uudeksi
ennätykseksi 102 kiloa 63 kg:n sarjassa ja teki kokonaistulokseksi
180 kiloa.
EM-kilpailuissa
Kaaanissa 13.huhtikuuta 2011 58 kg:n sarjassa Tokola sijoittui
yhteistuloksella 179 kg 9. sijalle. Työnnössä hän nosti
SE-lukemaksi 103 kg ja päätyi 9. sijalle, mutta samassa sarjassa
kilpaillut Heidi Harju paransi Suomen ennätykseksi 104 kg.
Tempauksessa Tokolan tulos oli 76 kg ja tuloksena 11. sija.
Anna
Tokola on voittanut Suomen mestaruuden vuosina 2004–2009,
2011–2016.
Saavutukset
Vuoden
painonnostaja Suomessa 2009, 2010, 2012, 2015
Euroopanmestaruus
kilpailuissa 7sija. 2015
Euroopanmestaruus
kilpailuissa 6sija. 2012
Alle
23-vuotiaiden EM-pronssia 2010 (58 kg)
Pohjoismaiden
mestaruus 2010
Naisten
Suomen ennätys 63 kg:n sarjassa: Työntö 110 kg (29.8.2015)
Yhteistulos 197kg (24.11.2015)
Naisten
Suomen ennätys 58kg:n sarjassa: Työntö 103kg (13.4.2011)
Alle
23-vuotiaiden Suomen ennätykset 58 kg:n sarjassa: Tempaus 79
kg, Työntö 102 kg, Yhteistulos 181 kg (23.11.2010)
Alle
23-vuotiaiden Suomen ennätykset 63 kg:n sarjassa: Tempaus 80 kg,
Työntö 102 kg, Yhteistulos 180 kg.
Alle
20-vuotiaiden Suomen ennätykset 58 kg:n sarjassa: Työntö 96 kg,
Yhteistulos 171 kg
Muuta
Anna
Tokola on painonnostaja Antti Everin sisko.
Anna
Everi oli Yle TV-1-kanavan ohjelmassa Arto Nybergin vieraana 8.
maaliskuuta 2010.
Anna
Everi avioitui 10.9.2016 painonnostaja Milko Tokolan kanssa ja otti
käyttöön miehensä sukunimen sekä
koko etunimensä.
Raution
Kisailijat menestyvä painonnostoseura
Rautio-viikon
ensimmäisen päivän tapahtumiin kuuluu Hanskin Puntti eli Hannu
Karhulan nimeä
kantavat painonnostokilpailut. Hannu
Karhula sai
vuonna 2006 Suomen Painonnostoliiton Kultaisen Ansiolevykkeen
mittavasta työstä painonnoston hyväksi. Samoin Pekka
Torvi ja Leila
Koivusipilä saivat
Kultaisen ansiolevykkeen. Pronssinen ansiolevyke ojennettiin Juha
Roukalalle ja Eija
Mustasaarelle. Hannu
Karhula on
ollut 33 kertaa painonnoston piirinmestaruuskilpailuissa. Hän on
voittanut 22 piirinmestaruutta. Raution Kisailijat oli Suomen
junioriykkönen syksyllä 2006.
Pekka
Torvi on rautiolaisen painonnoston superhahmo
Raution
Kisailijoiden painonnosto on noussut kukoistukseen Kisailijoiden
aktiivisen puuhamiehen Pekka
Torven johdolla.
Vuoden 1986 tilastoissa Esa
Torvi oli
piirin tilastoissa 52 kilon sarjassa toisena. Piirin kymmenen parhaan
joukossa olivat sarjoissaan myös Pekka
Koivusipilä, Pekka Torvi ja Olavi
Verronen.
Vuoden
1987 alussa Sievissä pidetyissä piirinmestaruuskilpailuissa Olli
Petäistö, Esa Kivi ja Jukka
Perttula nostivat
Raution Kisailijoille alimpien sarjojen voiton ja Pekka
Torvi oli
toinen 75 kilon sarjassa. Esa
Kivi nähtiin
saman vuoden keväällä 17-vuotiaiden SM-kisoissa missä hän
sijoittui neljänneksi. Naisten sarjoissa Raution Kisailijoiden Minna
Kivi nosti
vuonna 1987 piirinennätykset 60 kilon sarjassa. Esa
Kivi nosti
Raution Kisailijoiden urheiluhistorian ensimmäisen SM-mitalin
17-vuotiaiden kilpailuissa Helsingissä. Minna
Kivi teki
samana vuonna kahdeksan piirinennätystä.
Esa
Kivi säilytti
1989 paikkansa SM-nostojen kolmen parhaan joukossa sijoittuen 67,5
kilon sarjassa kolmanneksi yhteistuloksella 175 kg. Anne Kivi haki
syyskesällä 1989 Kisailijoille toisen SM-pronssin Lempäälässä
pidetyistä SM-nostoista. Vuonna 1990 Anne
Kivi oli
erittäin lähellä SM-pronssia, mutta jäi pronssista 2,5 kiloa.
Vuonna 1991 Anne
Kivi oli
viides SM-kisoissa.
1990-luku
menestyksen aikaa
Katja
Karhulahdesta tuli
maaliskuussa 1994 Raution Kisailijoiden ensimmäinen painonnoston
Suomen mestari. Kolmisen viikkoa aikaisemmin hän oli voitti
peruskoululaisten Suomen mestaruuden. Katja
Karhulahti palkittiin
Kisailijoiden parhaana urheilijana vuonna 1994 ja 1996 ja 1997.
Maaliskuussa 1995 Anne
Kivi otti
kaiken mahdollisen eli Suomen mestaruuden tempauksessa, työnnössä
ja yhteistuloksessa. Eija
Mustasaarelle kertyi
kaksi hopeaa ja yksi pronssi. Katja
Karhulahden saalis
oli yksi hopea ja kaksi pronssia.
Vuonna
1996 Raution Kisailijat palasivat Suomen mestaruuskilpailuista kotiin
mukaan yhdeksän naisten SM-mitalia. Katja
Karhulahti voitti
kultakamppailun ja Heidi
Karhulahti pronssille.
Seuran kolmas mitalisti oli Eija
Mustasaari.
18-vuotiaiden SM-kisoissa Parkanossa Eija
Mustasaari nosti
Raution Kisailijoille hopeaa ja Katja
Karhulahti pronssia. Katja
Karhulahti saavutti
syyskuussa 1996 Raution Kisailijoiden ensimmäisen Suomen
ennätystuloksen tempaamalla 42,5 kilon sarjassa 46 kiloa.
1997
Suomen mestaruuskilpailut käytiin Rovaniemellä. Katja ja Heidi
Karhulahti toivat
seuralleen kaksoisvoiton 46 kilon sarjassa. Anu
Linnala ja Eija
Mustasaari olivat
sarjoissaan neljänsinä. Katja Karhulahti nosti 1998 SM-kisoissa
pronssia.Kalajoella 1999 pidetyissä 17-vuotiaiden SM-kisoissa Anu
Linnala toi
hopeaa.
2000-luvulla
menestys jatkuu
Vuonna
2000 veteraaninostajat Juha
Roukala ja Pekka
Torvi yltivät
sarjoissaan hopealle. Eija
Mustasaari saalisti
pronssia kaikissa nostomuodoissa. Yleisten sarjojen paras saavutus
oli vuonna 2002 Eija
Mustasaaren kolme
SM-pronssia. Anu
Linnala voitti
20-vuotiaiden Suomen mestaruuden Maria
Koivusipilän ollessa
toinen. Veteraanien SM-lavalla Juha
Roukala, Pekka Torvi ja Hannu
Karhula saavuttivat
hopeamitalit.
Pekka
Torvi saavutti
syksyllä 2003 toisen veteraanien Suomen mestaruuden. Myös Juha
Roukala saavutti
SM-hopeaa. Hannu
Karhula saavutti
SM-pronssia. Raution Kisailijat voitti Oulun SM-kisoissa 2004
kymmenen SM-mitalia. Rautiolaisista nousivat
palkintokorokkeelle Maria
Koivusipilä, Anu Lankila, Eija Mustasaari.
Raution Kisailijoiden sadannen SM-mitalin toi Juha
Roukala. Eija
Mustasaari voitti
SM-hopeaa. Painonnoston 17-vuotiaiden SM-kisat käytiin Kalajoella.
Raution Kisailijat voitti viisi SM-mitalia. 50 kilon sarjaan hallitsi
ylivoimaisesti 12-vuotias Milko
Tokola.
Seuran menestystä täydensi yllätyspronssia nostanut Miika
Tokola. Maria
Koivusipilä voitti
20-vuotiaiden Suomen mestaruuden 48 kilon sarjassa ja tuli toiseksi
23-vuotiaiden sarjassa. Sami
Torvi voitti
56 kilon sarjassa SM-hopeaa niin 20-vuotiaiden kuin 23-vuotiaiden
sarjassa. Miika
Roukala nosti
20-vuotiaissa hopealle ja 23-vuotiaissa pronssille. Tuomas
Hyry otti
omassa painoluokassaan SM-pronssia. Raution Kisailijoiden
mitalisaldoa kasvatti Anu
Linnala 23-vuotiaiden
SM-hopealla.
Vuonna
2006 Raution Kisailijat saavutti yhdeksän SM-mitalia yleisessä
sarjassa. Veteraanien SM-kisoista tuli kaksi SM-kultaa Juha
Roukalan ja Pirjo
Palosaaren toimesta.
17-vuotiaiden SM-kisoissa Johanna
Hyry ja Tuomas
Hyry voittivat
Suomen mestaruuden.
Pirjo
Palosaarelle MM-kultaa
Pirjo
Palosaari saavutti
syksyllä 2006 Raution Kisailijoiden historian ensimmäisen
maailmanmestaruuden voittamalla Ranskassa Bordeaux`ssa
35-39-vuotiaiden painonnostossa 75 kilon sarjan kultaa. Raution
Kisailijoilla on nyt 184 arvokisamitalia. Niistä 44 on
kultamitaleja, 71 hopeamitaleja ja 69 pronssimitaleja. Seuralla on
maailmanmestaruus, yksi Pohjoismaiden mestaruus, yksi MM-hopea, yksi
EM-hopea, yksi PM-hopea, 34 SM-kultaa, 59 SM-hopeaa ja 59
SM-pronssia.
Tämä
oli tilanne vuonna 2008.
Sulevi
Juhola ja Pähkinäsaaren rauhan raja
Pähkinäsaaren
rauha tehtiin 700 vuotta sitten. Rautiolainen Sulevi Juhola on
tutkinut Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Pähkinäsaaren1323 raja kulki
Raution kautta. Taiteilija Rositsa Tancheva on maalannut Sulevi
Juholan muotokuvan sekä Pähkinäsaaren rauhan rajan ja
Kukkarokiven, mikä on rauhanrajan merkki. Maalauksen koko 50 x 70
cm.
Pähkinäsaaren
rauhan v.1323 raja Sulevi Juholan mukaan
https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108463/63471
Sulevi
Juhola
Näissä
teoksissa olen osoittanut, että aikaisempien tutkijoiden kuten
Jalmari Jaakkolan, Kustaa Vilkunan, Kyösti Julkun ym. rajateoriat,
Pähkinäsaaren rauhan rajan (v.1323) pohjoisosilta, eivät kestä
lähdekriittistä tarkastelua, eikä tekemieni löydösten valossa
tehtyä tarkastelua. Näin ollen voin todeta, että tutkimukseni
antaa vastauksen tuohon "Suomen historian suurinpaan
mysteeriin", kuten muutamat aikaisemmat tutkijat ovat todenneet
tuon em. rajan pohjoisosasta. Vakaan käsitykseni mukaan esittämäni
rajateoria(t) tulevat kestämään pysyvästi. Tuo em. artikkeli,
joka on yliopistojen ylläpitämässä Suomen merkittävimmässä
historiallisessa verkkojulkaisussa, on ollut kritisoitavana 7/2016
mennessä viisi vuotta, ja sitä vastaan ei ole tehty sen yhteyteen
minkäänlaista muistutusta sen oikeellisuutta vastaan.
Pähkinäsaaren
rauhan rajan kulku on ollut kiistellyimpiä kysymyksiä suomalaisessa
historiantutkimuksessa.
Yksimielisyys
on vallinnut siitä, että rauha todellakin solmittiin vuonna 1323 ja
se päätti noin sata vuotta jatkuneen sotaisan kauden Ruotsin ja
Novgorodin välillä. Mutta määritettiinkö rauhassa Ruotsin ja
Novgorodin välinen raja?
Mitään
tiukasti vartioitua rajaa ei Laatokalta Pohjanlahden rannikolle
muodostunut. Raja-alueella asuneet ihmiset tuskin edes tiesivät
rajasta. Sen yli kuljettiin esteettä.
Valtioon
kuuluva maa-alue-ajatus alkoi kehittyä vasta 1400-luvulla, jolloin
Pähkinäsaaren rajaakin alettiin ensimmäistä kertaa hahmotella.
Muistettiin, että tällainen rauha oli solmittu. Siihen alettiin
liittää itselle sopivaa sisältöä. R ajaan liittyviä
dokumentteja keksittiin - eli väärennettiin. Tosin
väärennös-ajatuskin on anakronismi - aikalaiset tuskin olisivat
kokeneet huijaavansa,
Pähkinäsaaren
rauhassa ei määritetty lännen ja idän rajaa. Viipurin ja
Olavinlinnat eivät Korpelan mukaan olleet lännen etuvartioasemia
itää vastaan, kuten kansallisromanttisesti on ajateltu. Ne olivat
Ruotsin kuninkaan vallan merkkejä ja verotuksen keskuksia alueen
asukkaille.
Rauhaa
ei 1300-luvulla ylipäänsä käsitetty sodan vastakohtana. Kyse oli
hallitsijoiden henkilökohtaisesta sopimuksesta. Pähkinäsaaressa
pääasiallinen tavoite oli kaupallinen. Jatkuva sotatila oli
häirinnyt Suomenlahden kaupankäyntiä ja Pähkinäsaaressa
varmistettiin kauppa-alusten pääsy Suomenlahden kautta Neva-joelle
ja eteenpäin syvemmälle Venäjälle. Pähkinäsaaren
raja jakaa Suomen kahteen kansaan.
Pähkinäsaaren
rauha oli Ruotsin alaikäistä
kuningasta Maunu Eerikinpoikaa ohjanneen
holhoojahallituksen ja Novgorodin
tasavallanvälillä 12.
elokuuta 1323 solmittu
rauhansopimus. Rauhansopimus päätti pitkähkön sotajakson näiden
kahden kansan välillä. Se on vanhin tunnettu Ruotsille itärajan
määrittelevä rauhansopimus. Varsinaista
alkuperäistä rauhansopimusta ei ole säilynyt nykyaikoihin.
Tallella on ainoastaan erikielisiä myöhäisiä versioita, jotka
eroavat jossain määrin toisistaan. On myös mahdollista, että
rauhansopimus oli alun perin suullinen. Tämä selittäisi, miksi
myöhemmät kirjoitetut sopimuksen versiot poikkeavat toisistaan.
Pähkinäsaaren
rauhan neuvottelut käytiin Novgorodin huomattavassa
puolustuskeskuksessa Pähkinäsaaren linnassa. Pähkinäsaaren
rauhaan johtavia tekijöitä oli useita, joista merkittävimpiä
olivat poliittissotilaalliset suhteet, lännen ja idän välinen
kauppa sekä yksityiset omistus- ja nautintasuhteet. Molemmat
osapuolet olivat valmiita antamaan joitakin myönnytyksiä
tavoitteistaan, joten rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1323.
Pähkinäsaaressa olivat Novgorodin edustajina paikalla ruhtinas Juri
Danilovits, Alfarminus sekä herttua Abraham. Ruotsia edusti
alaikäisen kuningas Maunu Eerikinpojan lähetystö, johon kuuluivat
lähettiläät Eerik Tuurenpoika, Hemming Odgislason, Pietari
Jooninpoika sekä pappi Waemundus. Läsnä olivat myös Gotlannin
kauppiaat Ludovicus ja Forda. Tässä ”ikuiseksi rauhaksi”,
ristiä suutelemalla, tehdyssä rauhassa sovittiin
kauppamerenkulusta, erinäisistä sotilaallisista asioista sekä
Suomenlahdelta alkavasta rajasta, joka tehtiin ”vanhoilla
ehdoilla”. Siitä ilmenee, että suullisia sopimuksia oli tehty jo
aikaisemmin. Rauhanteosta on myöhemmin laadittu venäjänkielinen,
latinankielinen, latinalais-ruotsalainen ja ruotsinkielinen versio.
Ne voivat olla satoja vuosia myöhemmin laadittuja.
Maanselälle
edetyn raja-alueen jatkeella, Maanselän länsipuolella, on
Vääräjokeen laskeva Petäjäoja (Petäisenoja) Petäjäoja laskee
kahden ”Petä”-järven läpi, eli latvaosalla Wähä-Pätäistön
(nykyinen Lanajärvi) ja alaosalla Petäistön (nykyinen Ryhmänjärvi)
läpi Näiden järvien ”Petä”-/”Pätä”-nimiosa on jäänne
vuoden 1323 rajaluettelon Petäjoen nimestä.
Nimen
”ruotsalaismuoto” on säilynyt edellä mainittujen järvien
nimissä sekä Sievin ja Raution sukunimissä Petäistö-muotoisena.
Petäjäojan suunta on mielenkiintoinen, sillä sen jatke Maanselältä
tultaessa kulkee edelleen joen pohjoisosasta samalla linjalla Raution
Kukkarokivelle. Kukkarokivi on erittäin suurella todennäköisyydellä
Novgorodin ja Ruotsin välinen verotusrajan merkkikivi eli Hanhikivi.
Kansojen
välinen raja
Viipurin
linna perustettiin kolmannen ristiretken aikana Tyrgils Knutsson’in
eli Torkkeli Knuutinpojan toimesta vuonna 1293 vilkkaan kauppapaikan
suojaksi, idästä tulevia valtauspyrkimyksiä vastaan. Paikkaa ei
valittu mielijohteesta, vaan tuhottu vanha karjalainen linnoitus oli
entuudestaan tuttu ruotsalaisille kaupallisten yhteyksien ja
ryöstöretkien kautta.
Heti
ruotsalaisten suorittaman valtauksen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan
uutta kivistä linnaa, joka joutui ottamaan vastaan Novgorodin
ensimmäisen hyökkäyksen vuonna 1294.
Pähkinäsaaren
rauha vuonna 1323 vakiinnutti rauhantilan ja loi samalla edellytykset
Viipurin kasvulle. On tunnettua, että 1300-luvulla asutus oli
siirtynyt linnan kaakkoispuolella olevalle niemekkeelle. Pian asutus
valtasi niemekkeen ja sitä ryhdyttiin kutsumaan kaupungiksi eli
Civitas. Varhaisin Viipurin kaupunkinimitys löytyy Vatikaanin
arkistosta 1350-luvulta, vaikka Viipurilla ei ollut laillisia
kaupunkioikeuksia.
Viipurille
myönnettiin kauppaoikeudet 1400-luvun alussa ja vuonna 1403 niemelle
kohonnut asutus sai Erik Pommerilaiselta kaupunkioikeudet.
Kirkot
olivat ensimmäisiä ja hallitsevia rakennuksia Viipurissa
keskiajalla. Kivirakenteista tuomiokirkkoa ryhdyttiin rakentamaan v.
1418, mutta se tuhoutui v. 1477 kaupungissa raivonneessa tulipalossa.
Mustainveljesten kivistä luostarikirkkoa ryhdyttiin rakentamaan
uuteen paikkaan vuonna v. 1481 ja Harmaidenveljesten luostarikirkkoa
oletettavasti v. 1445. Luterilainen uskonpuhdistus lakkautti
luostarit 1520-luvun alkupuolella, mutta kirkollinen merkitys ei
silti vähentynyt.
Pohjanmaalla
kansojen välistä rajaa siirrettiin asutuksen myötä
Pähkinäsaaren
rauhassa sovitun rajan linjasta on useita erilaisia tulkintoja.
Kiistaton on vain rajalinjan eteläisin osa, joka
ulottui Viipurin itä-
ja pohjoispuolelta Pihlajavedelle. Useimmin toistetun tulkinnan
mukaan raja jatkui sieltä nykyisen Savon ja Keski-Suomen halki
päättyen lopulta Pohjanlahteen. Tavallisten
1300-luvun ihmisten näkökulmasta rajaa ei ollut edes olemassa.
Rajasopimuksella oli merkitystä vain etäisille valtakeskuksille,
jotka riitelivät verotusalueista, Pohjanlahteen
päättyvää rajaa on siirretty Suomen kansan asutuksen siirtyessä
pohjoisemmaksi vuosisatojen kuluessa. Alkuperäinen kansojen raja on
Sulevi Juholan määrittelemä raja.
Raution
uskonnollisuus
Raution
uskonnollinen historia kytkeytyy vahvasti lestadiolaisuuteen,
ja se tunnetaan erityisesti yhtenä liikkeen vahvoista tukialueista
Keski-Pohjanmaalla.
Mainitsemasi
henkilöt edustavat rautiolaista uskonnollisuutta eri aikakausina ja
eri herätysliikkeiden kautta:
Leonard
Typpö (1868–1922)
Leonard
Typpö oli Rautiossa syntynyt merkittävä vanhoillislestadiolainen
vaikuttaja, valtiopäivämies ja kansanedustaja.
Vaikutus
liikkeessä:
Typpö oli yksi liikkeen keskeisimmistä maallikkosaarnaajista ja
kirjoittajista. Hän toimi myös pitkään vanhoillislestadiolaisten
kattojärjestön, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK),
johtokunnassa.
Kirjallinen
perintö:
Hänet tunnetaan erityisesti virsien ja hengellisten laulujen
tekijänä; monet hänen sanoittamansa laulut kuuluvat yhä Siionin
laulut -kokoelmaan.
Leonard
Typpö oli merkittävä vanhoillislestadiolaisen liikkeen laulun- ja
virrentekijä, jonka tuotantoa on Siionin laulut -kokoelmassa. Hänen
tunnettuja sanoituksiaan ovat muun muassa pääsiäisvirsi 105
"Aurinkomme ylösnousi", virsi 180 "Jeesus sanoi
omillensa" sekä laulu "Neitseet te Siionissa"
Leonard
Typpö – Raution viimeinen kansanedustaja
Muotokuvapiirroksen
Leonard Typpöstä on tehnyt taiteilija Tanja Luukkonen
Rautio
on minun kotikuntani. Itsenäisenä
maalaiskuntana Rautio oli vuodesta 1865 alkaen, jolloin annettiin
asetus kunnallishallinnosta maalla. Raution kunta liitettiin Kalajoen
kuntaan 1.1.1973. Rautiolaisuus on käsite. Rautiolaisuutta juhlitaan
joka kesä viikon ajan.
Rautiolainen Leonard
Typpö valittiin
kansanedustajaksi ensi kerran vuonna 1911 Oulun läänin eteläisestä
vaalipiiristä Suomalaisen puolueen vaaliliitosta. Hän oli
ehdokkaana suomalaisen puolueen vaaliliitossa kaikkiaan seitsemällä
listalla, joista kahdessa ensimmäisenä nimenä ja viidessä mukana
toisena nimenä. Ykkösnimenä Typpö oli Rautio-Sievi-listalla,
jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon, kansa valtaan” sekä
Ylivieskan listalla, jonka tunnus oli ”Suomalaisuus voittoon”.
Toisena nimenä Typpö oli Saloisissa, Oulaisissa, Haapavedellä,
Limingassa ja Nivalassa. Alueellisesti varsin merkittävää oli se,
ettei Typpö ollut lainkaan ehdokkaana Kalajoen listalla. Saloisten
listan tunnus oli sama kuin Rautio-Sievin-listalla ja Oulaisten
listalla sama kuin Ylivieskassa. Haapaveden listan tunnus oli
”Kansallinen yksimielisyys”, Limingan listan ”Suomalainen
puolue” ja Nivalan listan ”Totuus maan perii”.
Typön
ensimmäinen kausi Suomalaisen puolueen kansanedustajana jatkui
vuoteen 1914 ja toisen kerran hän oli saman puolueen
kansanedustajana 1917-1918. Kolmannen kerran Leonard Typpö valittiin
eduskuntaan Kokoomuksen listoilta Oulun eteläisestä vaalipiiristä
vuonna 1918 ja hän oli mukana vuoteen 1921 saakka. Eduskunnan
valiokuntatyöskentelyyn hän osallistui lakivaliokunnassa ja
suuressa valiokunnassa. Vapaussodan aikana Leonard Typpö oli asunut
erään toisien edustajan kanssa helsinkiläisperheessä, jonka poika
oli murhattu juuri ennen sodan syttymistä. Edustajat olivat
pelänneet henkensä puolesta ja siksi he olivat terveinä miehinä
asuneet kahden viikon ajan erään professorin johtamassa sairaalassa
tämän suostumuksella vapaussodan taisteluissa haavoittuneiden
potilaiden joukossa.
Leonard Typön maallinen matka
päättyi 54 vuoden iässä kotona 27. päivänä kesäkuuta vuonna
1922 ilmeisesti aivokasvaimen, aivosuonten katkeamisen tai
aivokuumeen johdosta.
Lestadiolaisen herätysliikkeen
maallikkosaarnaajana ja virsirunoilijana sekä kansanedustajana
jälkimaailman tietoisuuteen jäänyt Leonard Typpö oli syntynyt 29.
tammikuuta 1868 torpparin, sittemmin talon isännän Kaarle
Heikinpoika Alatypön ja tämän ensimmäisen vaimoin Loviisa
Juhontytär Mäkelän kuudesta lapsesta vanhimpana.
Leonard
Typön kotitila ei ollut suuren suuri, maata on ollut vain noin
seitsemän hehtaaria ja tilalla on asunut Leonardin lisäksi kaksi
hänen veljeään. Leonard on mennyt ensimmäisen kerran naimisiin
18-vuotiaana itseään vuotta nuoremman Fredrika Nikodemuksentytär
Sipilän kanssa. Perheeseen syntyi kaksi lasta. Kuukausi toisen
lapsen syntymän jälkeen Leonard Typpö perheineen lähti
siirtolaiseksi Amerikkaan, missä he viipyivät hieman yli viiden
vuoden. Typöt asuivat Fitchburgissa Massachushetsin osavaltiossa ja
Leonard työskenteli rautalankatehtaassa. Amerikassa perheeseen
syntyi kolmas tyttö. Rautioon perhe palasi 1895 ja seuraavana vuonna
Frederika äiti kuoli kolmisen viikkoa perheen neljän lapsen
syntymän jälkeen.
Leonard Typpö vihittiin toiseen
avioliittoon 23. joulukuuta 1902 Anna Sorvarin kanssa. Leonardille ja
Anna syntyi viisi lasta, joista kaksi kuoli vain muutaman viikon
ikäisinä. Lapsista muistetaan Usko Typpö, joka isänsä tavoin
toimi pitkän ajan maallikkosaarnaajana. Leonard Typpö on
kirjoittanut erittäin runsaasti Siionin lauluja ja toimittanut
kaikkiaan kolme laulu- ja virsikokoelmaa. Ensimmäinen näistä
laulukirjoista ilmestyi vuonna 1902 ”Siionin kansan matkalaulut
elämän tiellä”-nimisenä. Kolmas laulukirja ilmestyi vuonna
1912. Silloin Leonard oli toiminut jo jonkin aikaa kansanedustajana.
Typpö oli aikansa vanhoillislestadiolaisuuden johtavia
hahmoja.
Lähde
Aarre
Aunola: Rautio-kirja
Matti Isomaa: Kalajokilaakson
kotiseutulukemisto
Leonard
Typpö oli keskipohjalainen maanviljelijä ja erityisesti
lestadiolainen maallikkosaarnaaja, joka tunnettuna saarnamiehenä ja
vanhoillislestadiolaisena vaikuttajana houkuteltiin mukaan
politiikkaan. Vaikka Typpö oli enemmänkin hengellinen vaikuttaja,
nousi hän silti eduskuntauransa aikana keskeiseksi,
pohjoissuomalaiseksi poliittiseksi vaikuttajaksi erityisesti
heränneiden parissa.
Talollisen
perheeseen Rautiossa 1868 syntynyt Leonard Typön (ent. Alatyppö)
sanotaan olleen monitoiminen ja lahjakas mies. Toimeentulon
perheelleen Typpö hankki maanviljelyksellä, vaikkakin suurimman
osan hänen ajastaan veikin lestadiolainen saarnatoiminta. Typpö oli
ahkera saarnamies ja kulki pitkin Pohjanmaata ja aina Yhdysvaltoja
myöten saarnamatkoillaan. Leonard Typpö kuului
vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen johtohenkilöihin
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vanhoillislestadiolaisten
keskusjärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK)
perustettiin 1906. Järjestön tavoitteena ja tarkoituksena oli
herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää
kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja
isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa.
Saarnatoimintansa ohella Typpö osallistui kirkon hallinnolliseen
toimintaan kirkolliskokousedustajana. Konkreettisen uskonnollisen
toimintansa ohella Typpö käytti luovuuttaan tuotteliaana
virsirunoilijana sekä kirjoittamalla usein uskonnollisiin
julkaisuihin.
Poliittisista
puolueista Typölle läheisin oli Suomalainen puolue, jonka listoilta
hänet useasti valittiin eduskuntaan. Suomalaisen puolueen ohjelma ja
ideologia ovat hyvin yhteneväiset SRK:n tavoitteiden kanssa –
kansanraittius, kristillissiveelliset elämäntavat ja isänmaallinen
mieli. Ei siis ollut ihme, että Typpö, kuten monet muutkin
lestadiolaiset maallikkojohtajat esim. (→) Juuso Runtti ja (→)
Sakari Ainali, löysivät poliittisen kotinsa Suomalaisen puolueen
parista. Ensimmäisen kerran Typpö asteli eduskunnan istuntoon 1911.
Hänen kansanedustajauransa jatkui pienin tauoin aina vuoteen 1921
asti. Suomalaisessa puolueessa oli jo ensimmäisistä
eduskuntavaaleista lähtien panostettu uskontokysymyksiin ja puolue
olikin toistuvasti vaaleissa asettanut useita pappisehdokkaita.
Herätysliikkeen kannattajien piirissä maallikkosaarnaajilla ja
-johtajilla oli kuitenkin keskeisempi ja huomattavasti suurempi
vaikutus kuin lestadiolaispapeilla. Tästä syystä puolueet
pyrkivätkin asettamaan Pohjois-Suomessa ehdokkaaksi hyvin tunnettuja
lestadiolaismaallikoita. Suomalainen puolue saavutti ja säilytti
asemansa herännäisäänestäjien ykköspuolueena koko toisen
venäläistämiskauden ajan eli ensimmäisistä eduskuntavaaleista
aina itsenäistymiseen. Tämän jälkeen erityisesti Maalaisliitto
nousi haastamaan Suomalaisen puolueen aseman Pohjois-Suomen
heränneiden edustajana.
Leonard
Typpö ei ollut lähtökohtaisesti järin kiinnostunut
yhteiskunnallisista asioista, vaan ajautui mukaan politiikkaan
lähinnä muiden vetämänä. Suomalainen puolue tarvitsi uuden
ääniharavan Oulun eteläiseen vaalipiiriin vuoden 1910
eduskuntavaaleihin. Puolue oli menettänyt vaalipiirissä edustajan
paikan Maalaisliitolle edellisissä vaaleissa. Ehdokasasettelussa
esille nousi rautiolainen maanviljelijä ja maallikkosaarnaaja
Leonard Typpö. Paikkakunnan vanhasuomalaisten ja
vanhoillislestadiolaisten johtomies Otto Petäjistö sai houkuteltua
saarnaajana hyvin tunnetun Typön asettumaan ehdolle. Kaikkien
vanhoillislestadiolaisten siunausta Typön ehdokkuus ei kuitenkaan
saanut. Ensimmäisissä vaaleissaan Typpö ei kuitenkaan vielä
päässyt läpi.
Kuten
muiden herännäispoliitikkojen tapauksissa myös Typön ollessa
kyseessä, näytteli hänen uskonnollinen taustansa alusta alkaen
suurta roolia hänen poliittisella urallaan Asettuessaan ehdolle
Typpö oli jo vanhoillislestadiolaisuuden huomattavimpia johtomiehiä
sekä tuotteliaan kirjallisen että saarnatoimintansa vuoksi. Hän
oli tunnettu vuosikokous saarnaaja ja liikkui puhujamatkoillaan
laajasti Kalajokilaaksossa, Oulun ja Raahen seuduilla sekä
Tornionjokilaaksossa. Eräs kannattaja totesikin Typölle ennen
vuoden 1911 vaaleja, että hänet oli asetettu ehdolle kaikkien
uskovaisten kuin myös Suomalaisen puolueen puolesta. Hetken
politiikassa toimittuaan myös Typpö itse totesi Kaiku-lehdessä
1916, että Suomalainen puolue oli vakavin ja tarmokkain uskonnon
kannattaja. Typpö omaksui nopesti Suomalaisen puolueen ohjelman ja
poliitikon roolin omakseen. Hän oli idealisti, joka kannatti
erityisesti kokonaisuuden etua luokkaetuja vastaan. Vastapainona
karsastamilleen luokkaeduille Typpö näki Suomalaisen puolueen, joka
syyllistymättä minkään yhteiskuntaryhmän erityisintressien
ajajaksi toimi kansankokonaisuuden parhaaksi. Vaikka talonpoika
olikin, näki Typpö myös Maalaisliiton kuuluvaksi luokkapuolueiden
piiriin. Luokkataistelunvastaisuus ja ajatus kansankokonaisuudesta
vetosi ainakin osaan Pohjois-Suomen lestadiolaisväestöstä.
Vuoden
1916 eduskuntavaali kampanjassaan Typpö käytti
jumalanpilkkapykälien käsittelyä esimerkkinä mm.
sosialidemokraattien ja Ruotsalaisen kansanpuolueen
epäluotettavuudesta uskontopolitiikassa. Suomalaisen puolueen
toiminta oli hänen mukaansa pelastanut rikoslain
jumalanpilkkapykälät. Suomalaista puoluetta markkinoitiin
”jumalankielteisyyden” vastaisena voimana, joka edusti
turvallista esivaltaan. Vaikka Typpö olikin läpeensä hengenmies,
oli hän myös varsin maltillinen ja suvaitsevainen. Hän kannatti
muun muassa valinnaista siviiliavioliittoa, mutta ei sen sijaan
voinut hyväksyä rajatonta uskonnonvapautta. Typpö oli perinteisen
kristillisen valtion kannattaja ja uskoi, että vapaudesta seurasi
pakanuutta. Hän edusti johdonmukaisesti omaksumaansa
patriarkaalis-konservatiivista yhteiskuntakäsitystä ja tähän
käsitykseen liittyi olennaisesti ajatus kristillisestä valtiosta.
Vuoden
1916 jälleen eduskuntaan valittu Typpö seurasi aitiopaikalta vuoden
1917 ja 1918 tapahtumia. Hänen puheensa, kirjoituksensa ja
poliittiset kannanottonsa osaltaan muokkasivat pohjois-suomalaisten
uskovien kuvaa tilanteesta. Typpö ei ollut innokas puheenvuorojen
käyttäjä eduskunnassa, mutta välitti muutoin tuntojaan
kannattajilleen. Typpö koki vuoden 1917 tapahtumat erittäin
raskaina ja valitti huolta ja pelkoaan vaimolleen kirjeissään.
Kesällä hän koki eduskunnan suorastaan vankilamaisena.
Keskusteltaessa jumalanpilkkapykälistä Typpö totesi todellisten
kristinuskon tunnustajien kokoneen historian eri vaiheissa
häväistystä ja vainoa. Hän katsoi, että pilkalla ei ollut mitään
arvoa, sillä kansan enemmistö kuitenkin kunnioitti Jumalan sanaa.
Typpö uskoi, että syksyn 1917 eduskuntavaalit toisivat jälleen
porvarienemmistön ja Suomalaiselle puolueelle lisää paikkoja.
Kaiku-lehteen syksyllä 1917 kirjoittamassa artikkelissaan hän piti
vasemmistoenemmistöisen hajotetun eduskunnan toimintaa häpeällisenä.
Maa oli ajettu tukalaan asemaan siksi, että yhteiskuntapolitiikassa
oli otettu huomioon vain yhden kansanluokan edut. Typpö oli
huolissaan suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta ja kristinuskon
asemasta. Sosialidemokraattien vallan jatkumisen Typpö näki
johtavan pahempaan orjuuteen kuin keisarivallan konsanaan. Syksyn
1917 eduskuntavaalit palauttivat porvarienemmistön, joka päätyi
julistamaan maan itsenäiseksi vuoden lopussa.
Itsenäistymistä
seurasi koko kansaa ankarasti koetellut kansalaissota. Typön, kuten
muidenkin lestadiolaispoliitikkojen, ensimmäiset tulkinnat
puhjenneesta sodasta olivat etupäässä uskonnollisia. Typpö katsoi
Jumalan vitsan alkaneen kurittaa kansaa, jolla oli edessään suuret
kärsimykset. Suomalaisia kutsuttiin nyt kääntymykseen. Myös Typpö
jäi useiden muiden kansanedustajien kanssa loukkuun pääkaupunkiin
sodan alettua. Aikaansa punaisen Suomen pääkaupungissa hän vertasi
elämään jalopeurain luolassa. Typön lehtikirjoitukset punaisesta
Helsingistä olivat omiaan lisäämään sosialidemokraatteja kohtaan
tunnettua vastenmielisyyttä Pohjois-Suomen vanhoillislestadiolaisten
keskuudessa. Kansalaissotaa seuranneessa valtiomuototaistelussa Typpö
asettui Suomalaisen puolueen linjan mukaisesti monarkian kannalle.
Hän perusteli valintaan myös uskonnollisilla syillä.
Eduskuntapuheenvuorossaan elokuussa 1918 Typpö katsoi, että oli
Jumalan johdatusta, että kansa sai itse valita valtiomuotonsa.
Valtiomuodon tuli taata maan itsenäisyys ja palauttaa vahva
laillinen järjestys. Rikkonainen ja puolueisiin jakautunut kansa
tarvitsi kokoavan johtajan. Typön perusteluissa yhdistyivät
vanhasuomalainen ajatus kansankokonaisuudesta, patriarkaalinen ihanne
Herran pelossa vaeltavasta kansasta sekä lain ja järjestyksen
korostus. Monarkian joutuessa kovaan vastatuuleen, totesi Typpö myös
lujaan hallitusvaltaan rakentuvan tasavaltaisen valtiomuodon olevan
hyväksyttävissä.
Leonard
Typpö kuoli muutama päivä ennen vaaleja 1922 vasta 54-vuotiaana.
Hänen tilalleen ei ehditty enää asettaa uutta ehdokasta. Typpö
oli ollut vaalipiirissään Kokoomuspuolueen pääehdokas, joten
hänen seuraajastaan käytiin kovaa keskustelua. Typön seuraajaksi
ja hänen vanhoillislestadiolaisilta saatujen ääntensä perijäksi
suositeltiin tuomiorovasti Mannermaata, joka valittiinkin
eduskuntaan.
Typpö
(e. Alatyppö), Leonard S 29.01.1868 Rautio K 27.06.1922 Rautio V
talollinen Kaarle Alatyppö, Lovisa Alatyppö P1 Fredrika Sipilä
1886 – 1896 P2 Anna Lyydia Sorvari 1902 -
URA.
maanviljelijä Rautiossa , oleskeli USA:ssa 1889-1895, lestadiolainen
maallikkosaarnaaja, Suomalaisen puolueen kansanedustaja Oulun läänin
eteläinen vaalipiiri 01.02.1911 – 08.12.1918, Kokoomuksen
kansanedustaja 09.12.1918 - 04.09.1922
Lakivaliokunta,
Suuri valiokunta
Kirkolliskokous
LÄHTEET
JA KIRJALLISUUS. Talonen Jouko, Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden
poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905-1929, 1988; Eilo Olavi,
Leonard Typpö, teoksessa Keskipohjalaisia elämäkertoja, Kokkola
1995; Eduskunnan kirjasto,
edustajamatrikkeli http://www.eduskunta.fi/thwfakta/hetekau/hex/hxent.htm,
luettu
30.10.2011.
Jenni
Karimäki
Leonard
Typön 346
laulua sisältävä Siionin
kansan Matka-Laulut Elämän tiellä (1902–1916)
tai lyhyesti Siionin
Matka-Laulut ja
Gustaf Skinnarin Jumalan
lasten Rukous-, Ylistys- ja Kiitos-Wirsiä matkustaissamme elämän
tietä läpi wihollisen maan Paratiisiin olivat
suurimpia vanhoillislestadiolaisten käyttämiä kokoelmia ennen O.
H. Jussilan kokoelmaa. Vuonna 1916 Oskari
Heikki Jussila julkaisi Siionin
laulut ja wirret,
johon hän oli kerännyt 329 laulua. Hän toimitti laulukirjaa
parisenkymmentä vuotta, poistaen ja lisäillen lauluja.
Vuonna 1939 hän
lopetti laulukirjan julkaisemisen.
Vanhoillislestadiolaisuuden
vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/8500/URN_NBN_fi_joy-20070154.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Muotokuvan
Klaus Korhosesta on maalannut taiteilija Rositsa Tancheva
Klaus
Korhonen (s. 1947)
Klaus
Korhonen on rautiolaislähtöinen nykypäivän uskonnollinen
vaikuttaja, jonka tausta on helluntailiikkeessä.
Toiminta:
Hän on toiminut pitkään helluntaiseurakuntien pastorina ja
lähetystyön vaikuttajana, muun muassa Avainmedia
Lähetysjärjestön
ja Fidan
palveluksessa.
Kansainvälisyys:
Korhonen on tunnettu erityisesti avustus- ja lähetystyöstä
Itä-Euroopassa, kuten Romaniassa.
Klaus
Korhosen (s. 1947) ura helluntailiikkeen parissa on kestänyt useita
vuosikymmeniä, ja hän on toiminut liikkeen keskeisimmissä
johtotehtävissä niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla.
Uran
keskeiset vaiheet Suomessa
Korhonen
on toiminut seurakunnanjohtajana kolmessa merkittävässä
kaupungissa: [1]
Oulun
helluntaiseurakunta:
Johtaja vuosina 1984–1995.
Kuopion
helluntaiseurakunta:
Johtaja vuosina 1995–1998.
Helsingin
Saalem-seurakunta:
Suomen suurimman helluntaiseurakunnan johtaja vuosina 1998–2012.
Valtakunnallinen
ja kansainvälinen vaikuttaminen
Korhonen
on ollut keskeinen hahmo helluntailiikkeen järjestäytymisessä ja
ulkoisissa suhteissa:
Suomen
Helluntaikirkon johtaja:
Hän toimi yhdyskunnan johtajana vuosina 2005–2009.
Ekumenia:
Hän on toiminut neuvottelukunnan puheenjohtajana luterilaisen
kirkon ja helluntaiherätyksen välisissä opillisissa
keskusteluissa.
Kansainvälisyys:
Korhonen on edustanut Suomea Euroopan helluntailaisten Pentecostal
European Fellowship (PEF) -yhteisössä ja toiminut nuoruudessaan
lähetystyöntekijänä ja seurakuntien istuttajana Itävallassa 10
vuoden ajan.
Toiminta
"eläkevirassa"
Jäätyään
eläkkeelle Saalemista vuonna 2013, Korhonen on jatkanut aktiivista
työtä:
Itävalta:
Hän palasi Itävaltaan mentoriksi tukemaan paikallisia pappeja ja
opiskelijoita.
Romanityö:
Viimeiset kymmenen vuotta hän on keskittynyt Fidan
kautta Romanian romanien auttamiseen ja Toivon kipinä -kampanjaan.
Klaus
ja Satu Korhonen vievät evankeliumia ja apua Euroopan köyhimmille
https://fida.fi/uutinen/klaus-ja-satu-korhonen-vievat-toivoa-euroopan-koyhimmille/
Klaus
Korhonen on tehnyt puolisonsa Satu Korhosen kanssa pitkäjänteistä
työtä Romanian romanien parissa erityisesti eläkkeelle jäämisensä
jälkeen. Tämä työ keskittyy Itä-Euroopan kaikkein syrjityimpien
ja köyhimpien vähemmistöjen auttamiseen.
Toivon
kipinä -avustustyö
Korhoset
toimivat osana Fidan
ja helluntaiseurakuntien Toivon
kipinä
-hanketta. Työn keskeisiä piirteitä ovat:
Käytännön
apu:
Avustustyö sisältää muun muassa ruoka-apua, koulunkäynnin
tukemista ja elinolosuhteiden parantamista romanikylissä.
Hengellinen
tuki:
He vievät evankeliumia ja toimivat mentoroinnissa paikallisten
uskovien parissa.
Romanian
ja Itä-Euroopan alueet:
Työ ulottuu useisiin kyliin Romaniassa, mutta Karpaattien alue on
ollut erityisen keskeinen heidän toiminnalleen.
Karpaattien
timantit (2024)
Tämä
uusin teos on suoraan syntynyt tästä työstä. Kirja ei ole
perinteinen fiktiivinen romaani, vaan se kokoaa yhteen tositarinoita
ja elämäkertoja
romaniväestön keskuudesta:
Kirja
kuvaa Karpaattien vuoristossa asuvan monimiljoonaisen romaniväestön
elämää, jota leimaavat usein karkotukset ja syrjintä.
Nimi
"timantit" viittaa Korhosen näkemykseen romaniyhteisön
jäsenten arvosta ja heidän kokemastaan hengellisestä muutoksesta
vaikeiden olosuhteiden keskellä.
Teos
toimii sekä todistuksena tehdystä työstä että äänenä niille,
jotka jäävät usein yhteiskunnan marginaaliin.
Korhonen
on itse todennut, että romanityö on opettanut hänelle erityisesti
kiitollisuutta
pienistä asioista
.jpg)
