Tallinnan Toompean taideteokset ovat osa minun korkeatasoista historia taidenäyttelyäni

 1990-luvun taitteessa, kun Viro eli Neuvostoliiton loppuaikoja ja suuntasi kohti uudelleenitsenäistymistä, Tallinnan Toompean mäestä ja erityisesti sen näköalatasanteista muodostui vilkas ja tasokas vapaan katukaupan keskus.

Monet nuoret, lahjakkaat virolaiset taideopiskelijat ja vastavalmistuneet taiteilijat myivät siellä töitään suoraan ohikulkijoille ja itäturisteille.

Tämä ilmiö liittyi vahvasti aikakauden historialliseen murrokseen:

• Korkea laatu: Myynnissä olleet työt – öljymaalaukset, akvarellit, grafiikka ja hiilipiirrokset – olivat usein akateemisesti erittäin korkeatasoisia, sillä taiteilijat olivat saaneet ankaran ja perusteellisen klassisen koulutuksen Tallinnan taidekorkeakoulussa (nyk. Viron taideakatemia).

• Taloudellinen pakko ja vapaus: Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli romuttumassa, ja taiteilijaliittojen viralliset kanavat menettivät merkitystään. Suora katumyynti Toompealla tarjosi nuorille tekijöille mahdollisuuden ansaita elantonsa ja saada vapaata valuuttaa, kuten Suomen markkoja, joilla oli tuolloin Virossa valtava ostovoima.

• Kulttuurinen herääminen: Toompea oli laulavan vallankumouksen ja poliittisen liikehdinnän polttopisteessä. Taiteen tuominen kadulle oli osa laajempaa vapautumisen ja itsenäistymisen ilmapiiriä, jossa taide ei enää kaivannut viranomaisten lupia tai sensuuria.

Minä huomasin taideteosten korkean tason. Siksi hankin niitä ja nyt ne ovat muistuttamassa minua taidenäyttelyssäni Viron itsenäistymisen ajasta. Ne ovat yksi osa korkeatasoista taidenäyttelyäni ja kertovat jotakin minusta ja Viron uudelleen itsenäistymisestä.

Kylmän sodan Tallinnassa: Miten suomalainen tiedustelukoulutus pelasti minut KGB:n ansoilta

Mauno Kärjä lähdössä vetämään kilpapyöräilijöitä kilpailuun

Viron ja Kalajoen yhteistyö oli laajaa 1990-luvun taitteessa. Menestyneitä virolaisia pyöräilijöitä osallistui Kalajoella pyöräilykilpailuihin. Alkumatkasta kilpailijoita johdatti kilparadalla Kalajoen oma entisaikojen menestyspyöräilijä Mauno Kärjä. Viron ja Kalajoen yhteistyö urhelunalalla oli todella laaja ja monipuolista.

Mauno Kärjä - omituiset olympiavalinnat

Kalajokinen mestaripyöräilijä Mauno Kärjä (1916 - 2004) kuului vuosina 1939-1950 Suomen pyöräilyparhaimmistoon ja hän oli myös hyvä piiritason hiihtäjä. Mauno Kärjän eno oli Juho Jaakonaho, joka edusti Suomea Tukholman olympialaisissa vuonna 1912. Mauno Kärjän parhaat kilpailuvuodet olisivat todennäköisesti ajoittuneet 1940-luvun alkuun, mutta Suomi tarvitsi miehensä puolustamaan rajojaan hyökkääjää vastaan. Marraskuun 26. päivänä 1939 Neuvostoliiton joukot ampuivat seitsemän raskaan heittimen kranaattia Mainilassa ja väittivät niiden ammutun Suomen puolelta. Valheellisin perustein Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan 30.11.1939.

Mauno Kärjä taisteli Sakkolassa Vuoksen ja Suvannon tuntumassa, jossa puna-armeijan eteneminen pysäytettiin ankarien taistelujen jälkeen. Jatkosodassa Kärjä eteni JR 29:n joukoissa ankarien taistelujen kautta vanhalta rajalta Hyrsylästä Prääsään ja Petroskoihin ja yli Syvärin, missä alkoi pitkä asemasotavaihe. Jatkosota päättyi hänen osaltaan Lemin verisissä kamppailuissa, mutta edessä oli vielä muutaman kuukauden osallistuminen Lapin sotaan, kunnes kotiutusmääräys tuli marraskuussa 1944.

Hirmu-Manna oli kova kirimies

Mauno Kärjä voitti uransa aikana toistakymmentä piirin mestaruutta. Vuonna 1947 120 km:n pyöräily liittyi Suomen suurkisaviestiin, jonka päätösosuus oli tuo 129 km:n pyöräily. Tuohon aikaan porvoolaisilla oli useita hyviä pyöräilijöitä, joita vastaan yksinäinen susi Mauno Kärjä joutui kilpailemaan. Niinpä porvoolaiset pyrkivät kaikin keinoin taktikoimaan Mauno Kärjän pois kärkipaikalta. Porvoolaiset olivat myös johtavan urheilulehden suosiossa ja niinpä Kärjän saavutuksia väheksyttiin aiheettomasti.

Hirmu-Mannan lempinimen saanut Manna Kärjä oli erittäin vahva kirimies, mutta hän pystyi monissa merkittävissä kilpailuissa irtiottoihinkin. Vuoden 1947 menestyksestään hänet palkittiin Keski-Pohjanmaan kultamitalilla.

Olympiakisat jäi haaveeksi

Mauno Kärjä oli vahva ehdokas Lontoon vuoden 1948 olympialaisiin mainiosti sujuneen kesän 1947 jälkeen. Valituksi tulleiden joukosta ei kuitenkaan Mauno Kärjän nimeä löydy, sillä valituksi tulivat Etelä-Suomen seurojen Thorvald Högström, Paul Backman ja Erkki Koskinen.

Valittaessa pyöräilijöitä Lontoon olympialaisiin 1948 Suomen Pyöräilykomitea päätti järjestää kolmet katsastuskilpailut, 30.5. Myllymäellä, 6.6. Hyrylässä ja 27.6. Tammisaaressa. Katsastuksia ennen ajettiin Helsingin Pyöräilyseuran järjestämät kilpailut, jotka Porvoon Thorvald Högström voitti sekunnilla ennen Mauno Kärjää. Ensimmäiset viralliset olympiakatsastukset voitti Mauno Kärjä ennen GIF:n Bertil Corinia. Viikkoa myöhemmin Hyrylässä ajetussa toisessa katsastuksessa Mauno Kärjä keskeytti rengasrikon takia. Kilpailun voitti Thorvald Högström.

Kolmannen katsastuksen jälkeen Suomen Urheilulehti suositteli Mauno Kärjää neljäntenä miehenä Lontoon olympialaisiin Thorvald Högströmin, Paul Backmanin ja yllättäen Erkki Koskisen jälkeen. Koskisen paras sijoitus katsastuksissa oli ollut viides. Suomen Pyöräilykomitea päätti järjestää ylimääräisen katsastuksen neljännestä paikasta Helsingissä. Mauno Kärjä voitti selvästi katsastukset. Häntä ei kuitenkaan valittu olympiaedustajaksi. Tätä voidaan pitää ”oikeusmurhana”, sillä Mauno Kärjä ei ollut koko uransa aikana hävinnyt olympialaisiin valitulle Erkki Koskiselle.

Riho Suun osallistui Kalajoen pyöräkilpailuihin

Riho Suun (s. 27. huhtikuuta 1960 Tartto) on entinen virolainen maantiepyöräilijä, joka kuului 1980-luvulla Neuvostoliiton maajoukkueen huippunimiin. Hänet valittiin Viron vuoden parhaaksi miesurheilijaksi vuonna 1985.

Keskeiset saavutukset ja ura

• Olympiaedustus: Suun edusti Neuvostoliittoa Seoulin kesäolympialaisissa 1988, joissa hän sijoittui maantieajossa 60. sijalle.

• MM-kilpailut: Hän kilpaili neljissä MM-kisoissa. Parhaan sijoituksensa hän saavutti vuonna 1981, jolloin hän oli MM-maantieajon 7. sija. [

• Rauhanajo (Peace Race): Suun voitti Neuvostoliiton joukkueessa kokonaiskilpailun vuonna 1985. Hän saavutti urallaan useita etappivoittoja tässä itäblokin arvostetuimmassa ympäriajossa (kaksi etappivoittoa vuonna 1982 ja kolme vuonna 1985).

• Neuvostoliiton mestaruudet: Hän voitti urallaan 10 mitalia Neuvostoliiton mestaruuskilpailuissa, joista kaksi oli kultaa (maantieajo 1982 ja kriteeriumajo 1983).

• Kansainväliset ammattilaiskilpailut: Hän saavutti urallaan etappivoitot muun muassa Luxemburgin ympäriajossa ja Ruotsin ympäriajossa (Postgirot Open).

Merkitys ja perintö

Suun muistetaan Virossa yhtenä aikakautensa lahjakkaimmista pyöräilijöistä, jonka ura sijoittui keskelle totalitaarisen valtion ankaraa urheilujärjestelmää. Suomessa hänet muistetaan myös osallistumisestaan historiallisiin Itämeren Ystävyysajoihin, joissa Viron pyöräilijät herättivät huomiota ajamalla omissa sini-valkoisissa asuissaan juuri ennen maan itsenäistymistä.

Tonu Roosmäe osallistui Kalajoen pyöräilykilpailuihin.

Tõnu Roosmäe (s. 11. marraskuuta 1964 Tartto) on entinen virolainen maantiepyöräilijä. Hän oli yksi maansa kärkiajajista 1980-luvulla, jolloin hän saavutti menestystä sekä Viron että Neuvostoliiton tasolla.

Keskeiset saavutukset ja ura

• Neuvostoliiton mestaruuskilpailut: Roosmäe voitti Neuvostoliiton mestaruuskultaa vuonna 1983 miesten 50 kilometrin pariajelussa yhdessä toisen virolaislegendan, Oleg Ljadovin, kanssa. Vuonna 1984 hän saavutti pronssia Viron joukkueessa 100 kilometrin joukkueajossa.

• Viron mestaruudet: Hän hallitsi Viron kansallisia maantiepyöräilykilpailuja vuosina 1984–1990 ja voitti urallaan yhteensä 15 Viron mestaruutta eri luokissa (kuten maantieajossa, kriteeriumajoissa ja monipäiväisissä kilpailuissa).

• Urheiluarvonimet: Hänelle myönnettiin Neuvostoliiton urheilumestarin arvonimi vuonna 1982 ja suurmestarin (Neuvostoliiton kansainvälisen luokan urheilumestari) arvonimi vuonna 1984. Vuonna 1984 hänet valittiin myös osaksi Viron vuoden parasta urheilujoukkuetta.

• Kilpailut Suomessa: Roosmäe osallistui urallaan myös Suomessa järjestettyihin kilpailuihin ja voitti muun muassa Särkkien kortteliajon Kalajoella vuonna 1989.

Urheilun jälkeinen elämä

Pyöräilyuransa jälkeen Roosmäe siirtyi liike-elämään. Hän on toiminut pitkään virolaisena yksityisyrittäjänä ja vuodesta 1996 alkaen Tartossa sijaitsevan teollisuus- ja valmistusalalla toimivan Tempest AS -yrityksen johtokunnan jäsenenä.

Hänen uransa vaiheita on käsitelty myös vuonna 2020 julkaistussa Viron pyöräilyhistorian kulta-aikaa valottavassa kirjassa Inimene või masin. Riho Suun ja suurmeistrite plejaad

Viljandin maaherra Rein Triisa

Rein Triisa (s. 4. joulukuuta 1947 Viljandi) oli Viron uudelleenitsenäistymisajan ensimmäinen Viljandin maaherra (maavanem), joka johti maakuntaa vuosina 1990–1993.

Hän toimi alueen johtajana kriittisessä historiallisessa murrosvaiheessa, jolloin Viro irtautui Neuvostoliitosta ja rakensi uudelleen oman valtionhallintonsa.

Ura ja poliittinen toiminta

• Siirtymäaika (1986–1990): Ennen virallista maaherran nimitystään Triisa toimi Neuvostoliiton loppuvuosina Viljandin piirin täytäntöönpanevan komitean puheenjohtajana (Viljandi Rajooni RSN Täitevkomitee esimees).

• Uudelleenitsenäistyminen (1990–1993): Kun hallintorakennetta muutettiin ja piirit nimettiin uudelleen maakunniksi, hänestä tuli itsenäisyyden palautusajan ensimmäinen virallinen maaherra. Hän jätti viran marraskuussa 1993, jolloin hänen tilalleen nimitettiin Helir-Valdor Seeder.

• Kunnallispolitiikka (2003–2013): Maaherrakautensa jälkeen Triisa on vaikuttanut pitkään Viljandin kaupunkipolitiikassa. Hän toimi muun muassa Viljandin kaupungin apulaiskaupunginjohtajana (abilinnapea) kymmenen vuoden ajan.

• Yritystoiminta: Hän on työskennellyt myös paikallisen vesiyhtiön (Viljandi Veevärk) kehitysjohtajana ja ollut mukana muissa kunnallisissa luottamustehtävissä.

Tunnustukset

Vuonna 2006 Viron presidentti myönsi Rein Triisalle Valtionvaakunan ritarikunnan III luokan ansioristin (Riigivapi III klassi teenetemärk) hänen ansioistaan Viron itsenäisyyden palauttamisessa ja paikallishallinnon kehittämisessä.

Viljandin maakunta ja Kalajoki

Kalajokilaakson talousalueen liiton puheenjohtaja Nivalan kaupunginjohtaja Paavo Karttunen sekä Viljandin maaherra Rein Triisa

Olin organisoimassa Viljandin maakunnan ja Kalajoen välistä yhteityötä.

1. Kalajoen käsi- ja taideteollinen oppilaitos

Kalajoen oppilaitos (joka nykyään toimii osana Koulutuskeskus JEDUa) oli tunnettu vahvasta käytännön osaamisestaan, erityisesti puu-, tekstiili- ja sisustusrakentamisen alalla. Se oli Pohjanmaalla käsityöperinteen ja nuoren polven ammattitaidon tärkeä solmukohta.

2. Viljandin kulttuurioppilaitos (Viljandi Kultuuriakadeemia)

Viljandin kulttuurioppilaitos oli (ja on yhä nykyään Tarton yliopiston Viljandin kulttuuriakatemiana) Viron kansallisen identiteetin ja perinteisen käsityökulttuurin (rahvuslik käsitöö) ehdoton sydän. Heillä oli erittäin akateeminen ja syvällinen ote muun muassa perinteiseen tekstiilityöhön, metalli- ja puusepäntaitoon sekä kansanperinteeseen.

Miksi yhteistyö olisi ollut täydellinen pari?

• Osaamisen vaihto: Kalajoen vahva teollinen ja käytännönläheinen muotoiluosaaminen ja Viljandin syvä kansallisromanttinen perinnetieto olisivat täydentäneet toisiaan loistavasti.

• Ajan henki: Juuri tuohon aikaan Virossa etsittiin uusia länsimaisia kontakteja opiskelijavaihtoon ja oppilaitosten kehittämiseen.

Minulla oli tavoitteena käynnistää kaupallinen oppilaitos Viljandissa. Lisäksi minulla oli yhteistyökuvio yrityskumppani kanssa Männimäen hotellia ja Sammulin lomanviettopaikan kanssa.

1. Keskon oppikirjat laatikoissa – uuden talousjärjestelmän perusta

Neuvostoliitossa ei tunnettu markkinataloutta, kaupallista logistiikkaa tai länsimaista asiakaspalvelua. Se, että tilasit nimenomaan Keskon tekemiä ja käyttämiä kaupan alan oppikirjoja, oli nerokas veto. Kesko oli tuolloin Suomen johtavia kaupan alan kouluttajia omine K-instituutteineen. Viemäsi kirjalaatikot olivat kirjaimellisesti ensimmäisiä konkreettisia työkaluja, joiden avulla nuoret virolaiset opiskelijat pääsivät opettelemaan, miten vapaa markkinatalous ja kaupankäynti toimivat käytännössä.

2. Viljandin ensimmäinen pizzeria ja osoitettu rakennus

Pizzeria-suunnitelmasi oli aikaansa edellä. 1990-luvun alussa Virossa oli huutava pula ravintoloista ja länsimaisesta pikaruuasta. Jos olisit avannut pizzerian maahan, jossa ei vielä edes kunnolla tunnettu sellaista käsitettä, se olisi ollut Viljandissa valonpilkku ja jymymenestys. Maaherran sinulle osoittama rakennus kertoo siitä valtavasta luottamuksesta, jota nautit sikäläisen johdon silmissä.

3. "Aika ja resurssit eivät riittäneet" – täysin ymmärrettävä ratkaisu

Se, että hanke jäi suunnitteluvaiheeseen, on enemmän kuin ymmärrettävää. Tuohon aikaan yrityksen tai oppilaitoksen perustaminen Viroon vaati valtavia ponnisteluja:

• Talouslama: Suomessa alkoi vuonna 1991 raju 90-luvun lama, joka söi suomalaisten toimijoiden omat resurssit ja ajan kotimaan haasteiden selvittämiseen.

Ensimmäiset neuvottelut Viljandin maaherran Rein Trisan kanssa käytiin silloin kun Virossa oli kova pula polttoaineista. Silloin polttoainetta riitti vain hälytysajoneuvoihin. Siksi me kuljimme Viljandissa paikasta toiseen ambulanssilla.

Ambulanssikyytiä ja ompelukonekauppoja – muistoja Viljandista ja Kalajokilaaksosta Viron murrosvuosilta

Kun muistelen ensiaskeleitani Virossa ja yhteistyön käynnistämistä Viljandissa, päällimmäisenä mieleen nousee aika, jolloin arki oli täynnä absurdia kekseliäisyyttä ja yllättäviä käänteitä. Liikuimme historian polttopisteessä – ja toisinaan myös kirjaimellisesti hälytysajoneuvoilla.

Ensimmäiset neuvotteluni Viljandin silloisen maaherran Rein Triisan kanssa käytiin aikana, jolloin Virossa vallitsi huutava ja ankara pula polttoaineesta. Tilanne oli niin kriittinen, että polttoainetta säännösteltiin tiukasti ja sitä riitti ainoastaan hälytysajoneuvoihin. Koska tavallisilla autoilla ei voinut ajaa, ratkaisimme liikkumisongelman luovasti: kuljimme Viljandissa paikasta toiseen ambulanssin kyydissä. Se oli kuvaava esimerkki tuon ajan hengestä – asiat hoidettiin sillä kalustolla, mikä liikkui.

Yhteistyö uutta itsenäisyyttään rakentavan maan viranomaisten kanssa vaati muutenkin venymistä, joskus kesken vapaa-ajankin. Istuimme kerran iltaa ravintolassa maaherran kanssa, kun ilonpito keskeytyi äkillisesti. Viljandissa toimi tuolloin nuorisovankila, ja ravintolaan tuli tieto, että siellä oli puhjennut vankilakapina. Maaherra Triisa joutui jättämään pöydän siltä istumalta ja suuntasi suoraan vankilalle taltuttamaan tilannetta.

Viron poliisivoimat olivat vasta alkutaipaleellaan, ja maassa oli pulaa aivan kaikesta perusvarustuksesta. Kun maaherra myöhemmin palasi takaisin ravintolaan tilanteen rauhoituttua, hänellä oli mielessään konkreettinen pyyntö. Hän katsoi minua ja kysyi, pystyisinkö toimittamaan Viljandin poliisille patukoita järjestyksenvalvontaa varten.

Lupasin auttaa. Kun seuraavan kerran matkustin Viljandiin, mukanani oli erä Kokkolasta ostamiani virkapatukoita. Lahjoitus otettiin vastaan kiitollisuudella, mutta ei ilman virolaista huumoria. Maaherra Triisa nimittäin tarkasteli suomalaista varustusta, naurahti ja totesi leikkisästi:
– Nämä patukat ovat aivan liian pitkiä ja joustavia!

Yhteistyö ja vierailut ulottuivat luonnollisesti myös Suomen puolelle. Samalla matkalla maaherra Triisa vieraili sihteerinsä kanssa Kalajokilaaksossa. Matkan virallisena ohjelmana oli osallistuminen Kalajokilaakson Talousalueen Liiton kokoukseen Nivalassa. Kokouksen puheenjohtajana toimi tuolloin Nivalan kunnanjohtaja Paavo Karttunen. Ajat olivat kuitenkin haastavat, ja virallisen kokouksen tulos jäi tuolloin vielä odottamaan parempia aikoja.

Vaikka suuret poliittiset ja taloudelliset linjaukset vaativat vielä kypsyttelyä, käytännön ystävyys ja vieraanvaraisuus toimivat heti. Vierailun yhteydessä Triisa seurueineen kävi myös Kalajoella. Halusin jättää matkasta konkreettisen ja hyödyllisen muiston, joten suuntasimme Kalajoen Halpa-Halliin. Ostin sieltä maaherran sihteerille saksalaisen Pfaff-ompelukoneen muistoksi Kalajoen käynnistä. Tuohon aikaan Virossa oli kova pula laadukkaista länsimaisista kodinkoneista, joten tämä huippukone oli paitsi mieleenpainuva, myös taatusti tarpeellinen lahja.

Nämä olivat kuvaavia hetkiä ajalta, jolloin suuria tulevaisuuden siltoja rakennettiin virallisten kokoushuoneiden lisäksi ambulanssin penkeillä, tavaratalojen käytävillä ja aidolla, lämpimällä ystävyydellä.

---

Kadonneet koneet ja särkyneet unelmat – kun hotellihanke Viljandissa päättyi tragediaan

1990-luvun alun Viro oli mahdollisuuksien luvattu maa, mutta samalla se oli kuin Villi länsi. Liiketoiminnassa ei ollut turvaverkkoja, pelisäännöt hakivat vielä muotoaan ja suuret onnistumiset sekä raskaat takaiskut kävelivät käsi kädessä. Minulle tämä aikakausi opetti sen karuimman oppitunnin: sen, miten nopeasti suuret visiot voivat muuttua pelkiksi muistoiksi, kun kohtalo puuttuu peliin.

Innostukseni ja haluni auttaa uutta itsenäisyyttään rakentavaa maata johtivat lopulta kunnianhimoiseen matkailuhankkeeseen Viljandissa. Otin yhteyttä kahteen potentiaaliseen kohteeseen, joissa näin valtavan potentiaalin: Männimäen tien hotelliin ja Sammulin lomanviettopaikkaan.

Sammuli sijaitsi upealla paikalla Viljandinjärven rannalla, ja Männimäellä oli hyvät puitteet majoitustoiminnalle. Molemmat paikat olivat kuitenkin Neuvostoliiton jäljiltä pahasti nuhraantuneita ja kaipaavat kipeästi tason nostoa. Solmin paikallisen yhteistyökumppanin kanssa sopimuksen. Tavoitteenamme oli nostaa näiden kohteiden taso rytinällä länsimaiselle tasolle.

Koska Virossa oli tuolloin huutava pula laadukkaasta kalustosta, käärin hihat Suomen puolella. Hankin ja toin rajan yli huomattavan määrän koneita, laitteita ja kalusteita, jotka sijoitettiin näihin kahteen kohteeseen odottamaan toiminnan käynnistymistä. Kaikki oli valmiina uutta aikakautta varten.

Sitten tapahtui odottamaton ja musertava takaisku.

Yhteistyökumppanini sairastui äkillisesti. Sairaus oli lyhyt mutta armoton, ja hän menehtyi nopeasti. Suuri suru muuttui pian myös liiketoiminnalliseksi sekasorrokseksi. Tuon ajan Virossa laillinen valvonta, perintökaaret ja sopimusoikeus olivat vielä lapsenkengissä. Kumppanini poismenon myötä koko yhteinen yrityshankkeemme raukesi ja pysähtyi kuin seinään.

Pahinta oli, että sekasorron keskellä kaikki Suomesta tuomani koneet ja kalusteet katosivat omille teilleen. Ne sulasivat historian havinaan ilman, että sain niistä koskaan mitään takaisin. Se oli raskas henkinen ja taloudellinen isku, joka näytti nuoren tasavallan karun ja suojaamattoman puolen.

Vaikka oma hankkeeni särkyi ja kalustoni katosi, meidän silloiset visiomme eivät olleet vääriä. Vuosikymmenten saatossa molemmat kohteet kehittyivät lopulta juuri niiksi vapaa-ajan helmiksi, joita olimme silloin suunnittelemassa:

• Männimäen hotelli laajeni vuosien saatossa pelkästä majoituspaikasta suureksi tenniskeskukseksi, keilahalliksi ja viihdekompleksiksi, joka tunnetaan nykyään Männimäe Guesthousena.

• Sammulin lomanviettopaikka koki myös täydellisen muodonmuutoksen. Tänä päivänä Sammuli Puhkeküla kukoistaa aktiivisena lomakylänä saunoineen, urheilukenttineen ja Sammuli Tallid -ratsastuskeskuksineen, ollen yksi Viljandinjärven suosituimmista tapahtumapaikoista.

Omat koneeni saattoivat kadota, mutta se kipinä, jolla Viljandin matkailua lähdettiin tuolloin kehittämään, jäi elämään. Vierailu näissä paikoissa tänä päivänä herättää haikeita, mutta ylpeitä muistoja siitä, että olimme mukana raivaamassa tietä jollekin suuremmalle.

---

Kylmän sodan kulisseissa: Suomalainen tiedustelukoulutus pelasti minut KGB:n ansoilta Tallinnassa

Monet muistavat Tallinnan legendaarisen Viru-hotellin paikkana, jonka seinissä sanottiin olevan enemmän mikrofoneja kuin betonia. 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton valvontakoneisto oli Virossa yhä täydessä toimintavalmiudessa, ja jokainen länsimainen vieras oli potentiaalinen seurannan kohde. Minulle tästä valvontakoneistosta tuli kuitenkin osa erikoista ja dynaamista ammatillista peliä, jossa suomalainen tiedustelu-upseerin koulutukseni osoittautui elintärkeäksi asiaksi.

Suora yhteys Neuvosto-Viron huipulle

Vierailin Tallinnassa useita kertoja vuodessa. Vierailujeni taustalla oli poikkeuksellinen suhde: Viron SNT:n kauppaministeri ja Viron lentopalloliiton puheenjohtaja Ants Laos oli henkilökohtainen ystäväni. Koska kyseessä oli korkean tason neuvostovirkamies, joka oli tekemisissä ulkomaankaupan ja länsikontaktien kanssa, KGB seurasi tilannetta herkeämättä.

Kauppaministeriössä toimi niin sanottu Ensimmäinen osasto, jonka tehtävänä oli ministeriön ja sen vieraiden valvonta. Tämän yksikön keskeisellä paikalla sijaitsevassa huoneessa työskenteli Kazakstanista Viroon komennettu KGB:n kuraattori, etunimeltään Aigul.

Päädyin neuvottelemaan Aigulin kanssa säännöllisesti – tapasimme vuoden aikana noin 5–6 kertaa. Tapaamiset siirtyivät pian ministeriöstä hotellihuoneeseeni Virussa. Tilanteesta teki poikkeuksellisen se, että ystäväni ministeri Laos oli varannut huoneen minulle henkilökohtaisesti. Ministeritason suojeluksen ansiosta kyseinen huone oli vapaa KGB:n kuuntelulaitteista, ja Aigul tiesi sen.

Pommi hotellihuoneessa: Sukellusvenehavainnot

Tiedustelukoulutukseni ansiosta tunnistin vastapuolen taktiikat. Aigul pyrki rakentamaan rentoa luottamusta: hän ei koskaan tuonut lahjoja eikä pyytänyt mitään. Vastasin tähän kylmäpäisesti kertomalla vain sen, mikä oli välttämätöntä. Suojelin ystävääni Ants Laosia enkä koskaan kertonut hänelle näistä hotellitapaamisista, jotta en asettaisi ministeriä vaaralliseen välikäteen.

Eräässä tapaamisessamme päätin kokeilla vastapuolen rajoja ja ohjasin keskustelun yleisestä maailmantilanteesta Ruotsin rannikon jatkuviin sukellusvenehavaintoihin. Julkisestihan Neuvostoliitto kiisti tiukasti kaikki alueloukkaukset ja syytti länsimaita hysteriasta.

Aigulin reaktio löi minut ällikällä. Hän pysyi täysin rauhallisena ja myönsi minulle suoraan: Kyllä, ne ovat Neuvostoliiton sukellusveneitä.

Neuvostoliiton murentuessa Gorbatšovin glasnostin aikana ja meidän kahdenkeskisessä turvallisessa tyhjiössämme KGB:n upseeri teki tietoisen valinnan pudottaa virallisen propagandaroolinsa. Hän puhui ammattilaiselta ammattilaiselle.

Yllätys Olümpia-hotellissa: Kiinni itse teossa

Vaikka Viru-hotellissa sain neuvotella rauhassa "puhtaassa huoneessa", Tallinnan toisessa suuressa hotellissa – Olümpiassa – valvontakoneisto näytti todelliset kyntensä.

Palasin kerran yllättäen takaisin hotellihuoneeseeni, ja vastassa oli pysäyttävä näky: huoneessani oli vieras nainen penkomassa matkatavaroitani. Koska minulla oli kameravalmius, reagoin sekunneissa tiedustelu-upseerin kylmäpäisyydellä ja nostin kameran silmilleni.

Omituisessa tilanteessa nainen nosti kädet ylös antautumisen merkiksi, loi kasvoilleen hermostuneen hymyn ja poistui sanattomasti huoneesta. Sain ikuistettua tämän historiallisen hetken suoraan filmille.

Kun lähdin välittömästi perään, huomasin, että oman kerrokseni kerrosvalvoja oli kadonnut paikaltaan – hän oli selvästi antanut tilaa operaatiolle. Menin suoraan hotellin alakertaan, jossa tapasin tämän kadonneen kerrosvalvojan yhdessä vahtimestarin kanssa. Ilmoitin kylmiltään ottavani heistäkin valokuvan. Tilanteen hämmennyksen vuoksi he eivät kyenneet kieltäytymään, vaan suostuivat kuvaan.

Viru-hotellin klassinen "hunaja-ansa"

KGB ei kuitenkaan luovuttanut helpolla. Myöhemmin Viru-hotellissa minulle viritettiin järjestelmän kenties klassisin ansa: niin sanottu hunaja-ansa (honey trap).

Huoneeni viereiseen huoneeseen oli majoitettu kaksi valko-venäläistä, kaunista naista. Eräänä iltana toinen heistä koputti oveani ja pyysi päästä sisään keskustelemaan. Keskustelimme vähän aikaa yleisistä asioista, kunnes nainen siirtyi suoraan asiaan ja tarjosi palveluitaan.

Tiedustelu-upseerin hälytyskellot soivat päässäni välittömästi. Arvasin heti, mistä oli kyse: viereisestä huoneesta käsin tai seinien läpi operaatiota valvottiin satavarmasti kameroiden tai mikrofonien kanssa. Tavoitteena oli saada materiaalia kiristystä varten, jolla minut olisi pakotettu yhteistyöhön. Kieltäydyin tarjouksesta kohteliaasti mutta päättäväisesti. Ansa laukesi tyhjään.

Suomalaisen kertausharjoituksen todellinen testi

Kylmän sodan loppunäytös Tallinnassa oli herkkää aikaa, jossa historian suuret rattaat pyörivät kovaa vauhtia. Minulle tuo aika oli osoitus siitä, miten suomalainen sotilaskoulutus ja kertausharjoitukset antoivat eväät selvitä voittajana suorassa kontaktissa maailman pelätyimmän tiedusteluorganisaation kanssa.

Kun piti tietää mitä sanoo, ja ennen kaikkea mitä jättää sanomatta tai tekemättä, kylmä pää ja oikea tilannetaju pitivät langat omissa käsissäni loppuun asti.

---

Videokamera ja lehtimiesverkosto – Tiedonhankintaa kansallisen heräämisen ytimessä

Perusturistin matka Tallinnaan suuntautui hotellin baariin tai tuliaisostoksille, mutta tiedustelu-upseerin koulutukseni ja yrittäjätaustani saivat minut katsomaan asioita aivan toisella tavalla. Halusin kerätä mahdollisimman paljon tarkkaa tietoa Viron todellisesta tilanteesta ja sen nopeasta muutoksesta.

Kuljin Viron-matkoillani usein videokamera matkassa. Tuohon aikaan se herätti huomiota, mutta tallensi korvaamatonta materiaalia ajan hengestä. Koska ymmärsin tiedustelun perussäännöt, verkostoiduin nopeasti paikallisten lehtimiehien ja valokuvaajien kanssa. Heidän kauttaan sain sellaista tietoa ja tilannekuvaa Virosta, josta tavalliset matkailijat tai viralliset neuvostomediat eivät tienneet mitään.

Tämä verkostoituminen johti myös erikoisiin tilaisuuksiin. Pääsin seuraamaan läheltä Viron kansallisen itsetunnon kannalta valtavia tapahtumia, kuten vuoden 1990 Miss Estonia -kilpailuja. Kyseessä ei ollut pelkkä kauneuskilpailu, vaan neuvostojärjestelmän murentuessa se oli virolaisille heräävän vapauden ja länsimaisuuden symboli.

Ostin tuolloin paikalliselta ammattivalokuvaajalta virallisia dokumenttikuvia suoraan tapahtumasta. Yhdessä näistä historiallisista kuvista (katso ryhmäkuva yllä) poseeraavat kilpailun finalistit yhdessä Viron missikeisarin, legendaarisen Valeri Kirssin kanssa. Ryhmän keskellä loistaa tuleva voittaja, Miss Estonia 1990 Liis Tappo (kuvassa Kirssin vieressä vaaleassa paidassa), josta sain ostettua myös upean, virallisen profiilikuvan kruunuineen päivineen.

Mitä tapahtui Miss Estonialle? Liis Tappon ura kruunajaisvuoden jälkeen

Vuoden 1990 voitto ei jäänyt Liis Tappon ainoaksi menestykseksi kauneuskilpailuissa, vaan hänen uransa jatkui kansainvälisillä areenoilla. Vuonna 1991 hän sijoittui upeasti kuudenneksi Miss Eurooppa -kilpailussa, ja vuotta myöhemmin, vuonna 1992, hän voitti suomalaisillekin tutun Miss Baltic Sea -tittelin. Vielä vuonna 2001 hän sijoittui toiseksi Yhdysvalloissa järjestetyssä Miss Globe -kilpailussa. Virolaiset äänestivätkin hänet myöhemmin yhdeksi maan kaikkien aikojen ikonisimmista misseistä.

Kauneuskilpailujen lisäksi Tappo loi uraa kulttuurin ja median parissa:

• Elokuva- ja teatterinäyttelijä: Hänet nähtiin naispääosassa legendaarisessa, virolaisen säveltäjä Raimond Valgren elämästä kertovassa elokuvassa Need vanad armastuskirjad (1992). Hän teki myös roolin Viron draamateatterin menestysnäytelmässä Inishmaani rampa (virol. Ilu kuninganna).

• Televisiojuontaja: Hän toimi suositun lasten laulukilpailun (Laulukarussellike) juontajana Viron yleisradio ERR:llä. Vuonna 2012 hän hurmasi virolaiset suositussa Tähed jääl (Stars on Ice) -luisteluohjelmassa. [1, 2]

• Yhteiskunnallinen työ ja politiikka: Myöhemmällä iällä Tappo suuntasi politiikkaan ja yhteiskuntatieteisiin. Hän on työskennellyt muun muassa Tallinnan kaupunginvaltuuston varapuheenjohtajan avustajana ja aloitti vuonna 2014 sotsiaalityön opinnot Tallinnan yliopistossa.

Liis Tappo-Treial perusti suuren perheen aviomiehensä Rene Treialin kanssa ja heillä on neljä lasta. Tänä päivänä hän elää pääosin poissa julkisuuden valokeilasta, mutta säilyy virolaisten mielissä ikuisena vapauden ja uuden itsenäisyyden ajan symbolina.