Sodan jälkeen vasemmistopuolueet jakaantuivat kumpikin kahdeksi eri puolueeksi.
Suomessa sosiaalidemokraatit (SDP) ja kommunistit (SKP) kokivat kumpikin merkittävät sisäiset jakautumiset toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä kylmän sodan ja sisäpoliittisten linjaeromaisuuksien vuoksi:
1. Sosiaalidemokraattien (SDP) jakautuminen (1950-luku)
SDP jakautui 1950-luvun lopulla repivän sisäisen valtapelin seurauksena kahteen puolueeseen:
SDP (enemmistö): Väinö Tannerin ja Leskisläisten (Väinö Leskinen) johtama oikeistosiipi, joka korosti tiukkaa pesäeroa kommunisteihin ja Neuvostoliittoon.
TPSL (Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto): Emil Skogin johtama oppositio (tunnetaan nimellä skogilaiset), joka irtautui SDP:stä omaksi puolueekseen vuonna 1959. Ryhmä painotti parempia suhteita Neuvostoliittoon ja presidentti Urho Kekkoseen. TPSL kuihtui lopulta 1970-luvun alussa, ja valtaosa sen jäsenistä palasi takaisin SDP:hen.
2. Kommunistien (SKP) jakautuminen (1960-luku)
Suomen Kommunistinen Puolue (joka toimi vaaleissa osana SKDL-yhteistyöjärjestöä) jakautui käytännössä kahteen leiriin vuonna 1969:
"Enemmistöläiset" (saarislaiset): Puheenjohtaja Aarne Saarisen johtama uudistusmielinen enemmistö, joka pyrki modernisoimaan puoluetta ja otti etäisyyttä Neuvostoliiton tiukkaan linjaan (kuten Tšekkoslovakian miehitykseen 1968).
"Vähemmistöläiset" (taistolaiset): Taisto Sinisalon johtama jyrkän linjan neuvostomielinen oppositio, joka perusti virallisen SKP:n rinnalle omia rinnakkaisorganisaatioitaan. Puolueen lopullisen konkurssin ja hajoamisen jälkeen molemmat osapuolet yhdistyivät vuonna 1990 muiden vasemmistovoimien kanssa nykyiseksi Vasemmistoliitoksi.
Miten nämä puolueet rahoittivat toimintansa. Tuliko tukea Neuvostoliitosta tai USA:sta?
Kyllä, kumpikin puoli sai massiivista taloudellista tukea ulkomaisilta suurvalloilta. Kylmän sodan aikana Suomen poliittinen kenttä muodostui salaiseksi taistelukentäksi, jossa Yhdysvallat rahoitti sosiaalidemokraatteja (SDP) ja Neuvostoliitto puolestaan kommunisteja (SKP).
Suurvaltojen rahoitusjärjestelyt ja toimintatavat jaettiin kahteen eri leiriin:
1. Sosiaalidemokraatit (SDP) ja Yhdysvaltain CIA
Yhdysvallat pelkäsi Suomen ajautuvan kommunistien käsiin ja rahoitti SDP:n toimintaa estääkseen tämän.
Rahoituksen lähde: Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA aloitti järjestelmällisen SDP:n tukemisen vuonna 1949. Tukea kanavoitiin myös ammattiyhdistysliikkeen kautta ja Ruotsista tulleina lahjoituksina. Tutkijoiden mukaan länsirahoitus kattoi sodanjälkeisinä vuosina jopa 80 prosenttia SDP:n kuluista.
"Hyväntekeväisyyskaupat": Koska suoria dollarisiirtoja oli vaikea selittää, rahoitus hoidettiin nerokkaalla salakuljetuksella ja säännöstelytalouden hyödyntämisellä. Amerikkalaiset toimittivat Suomeen säännösteltyjä hyödykkeitä ja ylellisyystavaroita – kuten kahvia, tupakkaa, autoja, hedelmiä ja nylonsukkia.
Käytäntö: SDP järjesti virallisesti "miljoonajuhlia" ja arpajaisia, joiden pääpalkintoina nämä lahjoitustavarat myytiin kalliilla hinnalla suomalaisille kuluttajille. Säännöstelyn vuoksi kansa maksoi tavaroista innolla. Näin saadut rahat pestiin lailliseksi käteiseksi markkavaluutaksi, jolla rahoitettiin puolueen laajaa kenttätyötä ja painatustoimintaa kommunismin patoamiseksi.
2. Kommunistit (SKP) ja Neuvostoliiton "ruplarahoitus"
Suomen Kommunistinen Puolue ja myöhemmin sen jyrkän linjan taistolainen siipi saivat suoraa aineellista ja logistista tukea Moskovasta.
Rahoituksen lähde: Tuki tuli suoraan Neuvostoliiton kommunistiselta puolueelta (NKP). Salaiset rahavirrat kulkivat usein tiedustelupalvelu KGB:n upseerien eli niin sanottujen "kotiryssien" kautta, jotka toimittivat käteistä suoraan suomalaisille puoluejohtajille.
Yritystoiminta ja kaupankäynti: Käteisen rahan lisäksi merkittävä osa tuesta kierrätettiin idänkaupan kautta. Suomeen perustettiin useita kommunistien hallitsemia matkatoimistoja, tuontiyrityksiä ja painotaloja. Neuvostoliitto soi näille yrityksille yksinoikeuksia esimerkiksi tiettyjen neuvostotavaroiden maahantuontiin tai matka- ja kirjakauppaan, ja näiden yritysten tekemät suuret voitot lahjoitettiin puolueen ja sen lehtien (kuten Kansan Uutiset ja Tiedonantaja) ylläpitoon.
Kiila puolueen sisällä: Kun SKP jakautui, Neuvostoliitto käytti rahaa myös sisäisen politiikan ohjailuun. Jyrkän linjan taistolainen vähemmistö sai oman neuvostomielisen toimintansa pyörittämiseen runsaasti korvamerkittyä tukea, mikä piti puoluetta syvässä kriisissä ja riippuvaisena Moskovasta aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka.
Lopputulos
Sekä idästä että lännestä tullut tuki oli niin mittavaa, että tutkijat arvioivat summien olleen lopulta lähes tasapainossa keskenään. Kumpikaan suurvalta ei antanut rahaa pyyteettömästi; molemmat tarkkailivat tiukasti rahojen käyttöä ja vaativat suomalaisilta puolueilta raportteja ja vastapalveluksia. Tämä salainen rahoitusralli päättyi vasta kylmän sodan päättyessä ja Neuvostoliiton hajotessa 1990-luvun alussa
Veikko Puskala (1911–1989) ja hänen johtamansa "Puskalan putiikki" muodostivat kylmän sodan Suomessa ainutlaatuisen, yksityisen ja salaisen antikommunistisen tiedusteluorganisaation, joka kytkeytyi suoraan Yhdysvaltain CIA:n rahoituskanaviin.
Puskalan toiminnan ja sen rahoituksen taustat jakautuvat seuraaviin pääkohtiin:
Kuka oli Veikko Puskala?
Veikko Puskala oli taustaltaan kalajokinen metallimies ja intohimoinen antikommunisti. Hän toimi SDP:n järjestösihteerinä vuosina 1946–1955. Kun vasemmistopuolueet taistelivat sotien jälkeen Suomen suunnasta, Puskala sai tehtäväkseen rakentaa SDP:lle salaisen valvonta- ja tiedustelukoneiston kommunistien (SKP/SKDL) aikeiden seuraamiseksi.
Mikä oli "Puskalan putiikki"?
Kun SDP ajautui 1950-luvun lopulla repivään sisäiseen puolueriitaan, Puskala joutui jättämään puoluetoimiston, mutta hän ei lopettanut vakoilua.
Yksityinen vakoilufirma: Vuonna 1958 hän perusti oman, itsenäisen tiedustelutoimistonsa, jota kutsuttiin yleisesti "Puskalan putiikiksi". [1, 2]
Kulissit: Toimiston virallisena suojana ja peiteorganisaationa toimi mainoskirjapaino.
Tehtävä: Putiikki solutti agenttejaan ja ilmiantajiaan syvälle kommunistiseen puolueeseen, ammattiyhdistysliikkeeseen ja työpaikoille. Puskalan verkosto sai halunsa jopa SKP:n salaisimmat kokouspöytäkirjat ja sisäiset keskustelut tuoreeltaan.
Raportointi: Puskala käytti salanimeä Bror Eriksson ja toimitti hankkimiaan arkaluonteisia tietoja eteenpäin muun muassa puolustusvoimien tiedustelujohdolle, työnantajajärjestöille sekä suoraan presidentti Urho Kekkoselle Tamminiemeen.
Kytkökset CIA:n rahoitukseen
Puskalan putiikin laajan ilmiantajaverkoston ylläpito, matkakulut ja vakoilutekniikka (kuten Puolustusvoimilta salaa saadut nauhoitus- ja kuuntelulaitteet) vaativat valtavasti rahaa. Tutkijoiden mukaan toiminta rahoitettiin kahdesta päälähteestä:
CIA:n salaiset dollarit: Tutkija Risto Reunan teoksen Puskalan putiikki – Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä mukaan on ilmeistä, että Puskalan toimisto sai merkittävän osan rahoituksestaan Yhdysvalloista. Rahat kierrätettiin CIA:n tukemien kansainvälisten ammattijärjestöjen, Yhdysvaltain työministeriön välikäsien sekä Ruotsin tai Saksan sosiaalidemokraattien kautta. Näin käteinen saatiin Suomeen ilman, että sen alkuperää voitiin virallisesti todistaa.
Kotimaiset porvarimiljoonat: Toinen merkittävä rahoittaja oli SYT (Suomalaisen yhteiskunnan tukisäätiö). Se oli suomalaisten suuryrittäjien ja työnantajien perustama erittäin varakas, salainen säätiö, jonka ainoa tarkoitus oli padota kommunismia ja taistella SKDL:n vaalivoittoja vastaan. SYT osti Puskalan raportteja ja rahoitti tämän kirjapainokulisseja.
Puskalan putiikki jatkoi toimintaansa aina 1970-luvulle saakka. Se oli malliesimerkki siitä, miten kylmän sodan aikana suomalainen yksityishenkilö saattoi pyörittää länsimaisten tiedustelupalveluiden ja kotimaisen pääoman rahoituksella ammattimaista varjojohtoa suomalaisen vasemmiston kontrolloimiseksi.
Paljonko oli CIA:n rahoitus SDP:lle ja KGB:n rahoitus SKDL:lle?
Tarkkoja kokonaissummia koko kylmän sodan ajalta on mahdotonta antaa, koska rahaa siirrettiin salaisesti, pestyinä hyödykkeinä ja useiden välikäsien kautta ilman virallisia tilejä. Historiantutkijat ovat kuitenkin onnistuneet paljastamaan rahoituksen suuruusluokat, mittasuhteet ja yksittäisiä vuosittaisia tukisummia:
1. CIA:n rahoitus SDP:lle ja ammattiyhdistysliikkeelle
Yhdysvaltain rahoitus ei tullut suorina tilisiirtoina, vaan se naamioitiin länsimaiseksi kaupankäynniksi ja "hyväntekeväisyydeksi".
Prosentuaalinen osuus: Tutkija Mikko Majanderin teoksen Demokratiaa dollareilla mukaan länsimainen rahoitus ja sen ympärillä pyöritetty tavarakauppa kattoi sotien jälkeisinä vuosina ja 1950-luvulla noin 80 prosenttia SDP:n kaikista kuluista. Puolue oli täysin riippuvainen tästä tuesta.
Summat ja tavaravirrat: Vuosittaiset suorat ja epäsuorat CIA-tuet liikkuivat nykyrahassa mitattuna miljoonissa euroissa. Esimerkiksi SDP:n peiteorganisaatioiden kautta Suomeen tuotiin tuhansia autoja ja tonneittain kahvia. Pelkästään ay-vaalien ja eduskuntavaalien (kuten vuoden 1954 vaalien) erillisiin propagandakampanjoihin pumpattiin suomalaisten työnantajien ja CIA:n yhteistyönä miljoonia silloista markkaa.
Ammattijärjestöjen tuki: Kun ay-liike repesi 1960-luvun alussa, CIA:n Suomen-toimiston päällikkö Frank Friberg myönsi myöhemmin virallisesti, että CIA maksoi suoraan satoja tuhansia dollareita (nykyrahassa miljoonia) sosialidemokraattiselle SAJ-ammattijärjestölle.
2. NKP:n ja KGB:n rahoitus SKP:lle ja SKDL:lle
Neuvostoliitto tuki suomalaisia kommunisteja suoralla käteisellä (ns. "ruplarahoitus") sekä antamalla puolueen yrityksille tuottoisia erioikeuksia idänkaupassa. Rahoituksen virallinen päätäntävalta oli Neuvostoliiton kommunistisella puolueella (NKP), ja käytännön rahakuriirina ja jakajana toimi tiedustelupalvelu KGB.
Historiallinen suuruusluokka: Jo puolueen maanalaisella kaudella 1920-luvulla NKP maksoi yli 80 prosenttia SKP:n menoista (esimerkiksi vuonna 1921 tuki oli 4,3 miljoonaa silloista markkaa).
Kylmän sodan vuotuinen "potti": Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Moskovan arkistoista paljastui salainen Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto, josta NKP jakoi vuosittain rahaa ulkomaisille kommunistipuolueille. 1970- ja 1980-luvuilla SKP:lle (ja sen kautta vaaleja ajaneelle SKDL-yhteistyöjärjestölle) maksettiin säännöllisesti noin 1,0–1,5 miljoonaa dollaria vuodessa suoraan käteisenä.
Yksittäiset kuitit: Kun Neuvostoliitto hajosi, julkisuuteen vuoti muun muassa virallisia kuitteja, jotka osoittivat KGB-upseerien luovuttaneen suomalaisille kommunistijohtajille (kuten Taisto Sinisalolle) yhdellä kertaa yli miljoona Suomen markkaa käteisenä puoluetoiminnan pyörittämiseen.
Yhteenveto mittasuhteista
Suomi oli kylmässä sodassa poikkeuksellinen maa: kummankin osapuolen (SDP ja SKP/SKDL) kotimaiset jäsenmaksut ja viralliset tulot olivat vain murto-osa niiden todellisista budjeteista. Sekä Washington että Moskova pumppasivat Suomeen jatkuvalla syötöllä miljoonaluokan avustuksia varmistaakseen, että heidän suosikkipuolueensa pysyisivät elossa ja toimintakykyisinä.
Onko näillä rahasummilla vaikutettu Suomen poliitikkojen päätöksentekoon tai yritetty vaikuttaa?
Kyllä, näillä rahasummilla yritettiin vaikuttaa ja vaikutettiin erittäin voimakkaasti Suomen poliitikkojen päätöksentekoon. Kylmän sodan aikana Suomen poliittinen johto ja puolueet joutuivat jatkuvasti tasapainoilemaan ulkomaisen rahoituksen, omien poliittisten tavoitteidensa ja maata sitovien virallisten sopimusten välillä.
Ulkomaisten suurvaltojen vaikutus ja sen seuraukset näkyivät suomalaisessa päätöksenteossa useilla eri tavoilla:
1. Neuvostoliiton (KGB/NKP) vaikutus: Suoraa painostusta ja hallitusten kaatamista
Neuvostoliitto ei antanut ruplarahoitustaan pyyteettömästi. Vastineeksi Moskova vaati SKP:lta ja sen poliitikoilta täydellistä uskollisuutta ja suoraa toimintaa Neuvostoliiton etujen ajamiseksi.
Poliittiset vetot: Neuvostoliitto käytti rahoitustaan ja poliittista painoarvoaan suoraan sen määrittämiseen, ketkä suomalaiset poliitikot saivat olla hallituksessa. Vuoden 1958 "yöpakkaskriisi" on tästä malliesimerkki: kun Suomeen muodostettiin Neuvostoliitolle epämieluisa hallitus (jossa oli mukana CIA:n tukemia SDP:n oikeistolaisia), Moskova katkaisi kauppasuhteet ja veti suurlähettiläänsä pois. Hallitus kaatui Neuvostoliiton painostuksesta.
Yksilötason talutusnuora: KGB:n niin sanotut "kotiryssät" pitivät tiivistä yhteyttä rahoittamiinsa poliitikoihin. He sanelevat usein suoraan, mitä mieltä kommunistien ja muidenkin puolueiden poliitikkojen piti olla Suomen ulko-, sisä- ja talouspolitiikasta. Mikäli joku poikkesi Moskovan linjasta, rahoitus ja poliittinen tuki katkaistiin välittömästi.
Itsesensuuri ja suomettuminen: Pelko Neuvostoliiton reaktioista johti laajaan itsesensuuriin (suomettumiseen). Suomalaiset poliitikot oppivat ennakoimaan Moskovan toiveet ja tekemään päätöksiä, jotka eivät ärsyttäneet itänaapuria – usein jopa ennen kuin Neuvostoliitto ehti sitä erikseen vaatia.
2. Yhdysvaltojen (CIA) vaikutus: Idänkaupan jarrutusta ja länsi-integraatiota
CIA:n rahoituspolitiikka oli hienovaraisempaa. Amerikkalaiset ymmärsivät, että Suomi oli maantieteellisesti Neuvostoliiton kainalossa, joten he eivät vaatineet SDP:ltä julkista Amerikka-myönteisyyttä. Tavoitteena oli pikemminkin "patoaminen" (containment).
Kommunismin torjunta: CIA:n rahoituksella varmistettiin, että SDP pystyi tehokkaasti estämään kommunistien nousun Suomen suurimmaksi puolueeksi ja hallituksen johtoon. Tämä piti Suomen tiukasti länsimaisena demokratiana ja markkinatalousmaana, vaikka virallinen ulkopolitiikka olikin puolueetonta.
Länsi-integraation tukeminen: CIA seurasi ja tuki kulissien takana Suomen pyrkimyksiä lähentyä taloudellisesti länttä. Kun Suomi neuvotteli liitännäisjäsenyydestä Euroopan vapaakauppajärjestö EFTA:ssa (1961) ja myöhemmin vapaakauppasopimuksesta EEC:n kanssa (1973), länsirahoitteiset verkostot tekivät myyräntyötä sen eteen, että Suomi uskaltaisi tehdä sopimukset Moskovan vastustuksesta huolimatta.
Ammattiyhdistysliikkeen ohjaus: CIA:n dollareilla varmistettiin, että suomalainen ay-liike pysyi vakaana. Tavoitteena oli estää kommunistien masinoimat poliittiset yleislakot, joiden pelättiin horjuttavan Suomen yhteiskuntajärjestystä ja ajavan maan kaaokseen, jota Neuvostoliitto voisi käyttää hyväkseen.
Pystyivätkö suomalaiset poliitikot säilyttämään itsenäisyytensä?
Suomalaiset poliitikot eivät olleet pelkkiä tahdottomia marionetteja. Monet heistä, kuten presidentti Urho Kekkonen ja SDP:n johtohahmot, oppivat "pelaamaan" suurvaltojen rahoituksella ja intresseillä. He ottivat rahan vastaan ja käyttivät sitä omien poliittisten valta-asemiensa pönkittämiseen, mutta pyrkivät samalla pitämään huolen siitä, ettei Suomen virallinen valtiollinen itsenäisyys ja suvereniteetti vaarantunut.
Suurvaltojen salaiset miljoonat loivat kuitenkin Suomeen varjopoliittisen järjestelmän, jossa kaikkein tärkeimmät päätökset ja poliittiset urat ratkaistiin usein sen perusteella, kuka nautti Washingtonin tai Moskovan luottamusta.
Kotiryssätoiminta
Kotiryssätoiminta oli kylmän sodan aikaisen Suomen omaleimaisin ja tehokkain salaisen vaikuttamisen muoto. Siinä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n upseerit ja diplomaatit loivat tiiviitä, epävirallisia ja luottamuksellisia suhteita suomalaisiin poliitikkoihin, toimittajiin ja talouselämän vaikuttajiin [^KGB_Suomessa].
"Kotiryssä" oli suomalaisten päättäjien keskuudessa yleisesti käytetty arkinen, joskin halventava termi omasta henkilökohtaisesta neuvostokontaktista.
Miten toiminta käytännössä sujui?
Toiminta perustui näennäisen viattomaan ja epämuodolliseen kanssakäymiseen, joka ohitti viralliset diplomaattiset kanavat:
Saunomista ja illallisia: Tapaamiset järjestettiin usein saunalauteilla, ravintolaillallisilla, metsästysretkillä tai salaisissa turva-asunnoissa. Alkoholi kuului olennaisesti asiaan jään murtamiseksi.
Tiedonvaihtoa ja lobbausta: Suomalaiset poliitikot raportoivat "kotiryssälleen" puolueidensa sisäisistä asioista, hallitusneuvotteluista ja poliittisista suhdanteista. Vastineeksi neuvostodiplomaatit kertoivat, mitä mieltä Moskova asioista oli ja millaisia päätöksiä Suomelta odotettiin.
Kaksisuuntainen hyöty: Suomalaiselle poliitikolle hyvä kotiryssäsuhde oli elinehto urakehitykselle. Jos poliitikko sai Moskovan hyväksynnän, hänen tiensä ministeriksi tai puoluejohtajaksi tasoittui. KGB:lle toiminta taas oli tehokas tapa kerätä tiedustelutietoa ja ohjailla Suomen politiikkaa sisältäpäin [^KGB_Suomessa].
Tehtaankadun ja Tamminiemen verkostot
Toiminnan keskus oli Neuvostoliiton suurlähetystö Helsingin Tehtaankadulla, jota pidettiin Suomen todellisena toisena valtakeskuksena.
Urho Kekkonen pelinjohtajana: Presidentti Kekkonen oli kotiryssätoiminnan mestari. Hänellä oli omat suorat KGB-kontaktinsa (kuten Viktor Vladimirov ja Albert Akulov), joiden kautta hän hoiti idänsuhteita suoraan ohi Suomen ulkoministeriön. Kekkonen käytti Moskovan tukea myös kotimaisten poliittisten vastustajiensa lyömiseen.
Koko poliittinen kenttä mukana: Lähes kaikilla suomalaisilla puolueilla (mukaan lukien keskusta, kokoomus ja SDP) oli omat kotiryssänsä. Vain kaikkein tiukimmat antikommunistit jätettiin verkostojen ulkopuolelle.
Ilmiön varjopuolet: Suomettuminen ja "orjan mieli"
Vaikka toimintaa perusteltiin virallisesti Suomen edun ajamisella ja hyvien naapurisuhteiden ylläpidolla, se johti syvään suomettumiseen ja itsesensuuriin:
Luottamuspula ja ilmiantokulttuuri: Suomalaiset poliitikot saattoivat juoruta ja puhua pahaa omista puoluetovereistaan tai kilpailijoistaan KGB-upseereille edistääkseen omaa uraansa.
Päätöksenteon siirtyminen kulisseihin: Suomen valtion viralliset instituutiot, kuten eduskunta, menettivät valtaansa, kun suuret linjaratkaisut tehtiin Tehtaankadun ja Tamminiemen kabineteissa.
Kotiryssäjärjestelmä mureni lopulta Neuvostoliiton romahdukseen ja kylmän sodan päättymiseen 1990-luvun alussa, minkä jälkeen useat suomalaiset poliitikot ovat muistelmissaan avanneet näiden salaisten suhteiden todellista luonnetta.
1. Felix Karasev – Koiviston "oma" kotiryssä
Felix Karasev (oikealta nimeltään Feliks Sutyrin) oli korkea-arvoinen KGB-upseeri, joka toimi Helsingissä pitkään.
Yksityinen yhteys: Alpo Rusi on teoksissaan (kuten Kremlin kortti) tuonut esiin, että Koivisto rakensi tietoisesti Karasevista itselleen salaisen ja suoran keskustelukanavan ohi Suomen virallisen ulkoasiainhallinnon ja jopa ohi muiden Tehtaankadun neuvostodiplomaattien.
Uskoutunut kumppani: Koivisto luotti Karaseviin niin syvästi, että hän saattoi testata tällä etukäteen poliittisia ideoitaan ja jopa ulkopoliittisia puheitaan varmistaakseen, miten Moskova niihin reagoisi.
2. Järjestelmän purkaminen
Suhde Karaseviin oli niin merkittävä, että siitä tuli koko suomalaisen "kotiryssäjärjestelmän" päätepiste.
Viimeinen viesti: Kun Neuvostoliitto oli luhistumassa vuonna 1991, Koivisto kutsui Karasevin (jesta oli tuolloin tullut virallinen KGB:n Helsingin-asemanpäällikkö eli residentti) luokseen.
Pelin loppu: Koivisto ilmoitti Karaseville suoraan, että tämä salainen varjojärjestelmä on nyt päättynyt. Tästä eteenpäin Suomen ja Venäjän väliset asiat hoidettaisiin ainoastaan virallisia ja normaaleja diplomaattisia teitä pitkin
Miksi SDP:n poliitikot tekivät yhtistyötä DDR:n kanssa. Miksi yhteistyö oli KGB:n kanssa ei ollut niin suoraa kuin DDR:n Stasin kanssa?
Suomen sosiaalidemokraattien (SDP) tiivis suhde Itä-Saksaan (DDR) ja sen tiedustelupalvelu Stasiin kylmän sodan aikana oli tulosta strategisesta valinnasta, jossa DDR:ää käytettiin diplomaattisena "puskurivyöhykkeenä" ja välikätenä suhteessa Moskovaan.
Vaikka Suojelupoliisin (Supo) pitkäaikainen päällikkö Seppo Tiitinen on vahvistanut SDP:n olleen DDR:n vakoilun pääyhteistyökumppani Suomessa, puolueen poliitikkojen kanssakäyminen Stasin kanssa oli monella tapaa luontevampaa ja "helpompaa" kuin suorat, raskaat suhteet Neuvostoliiton KGB:hen.
Miksi SDP:n poliitikot tekivät yhteistyötä DDR:n kanssa?
Yhteistyö alkoi voimakkaasti 1960-luvun lopulla ja kesti aina Berliinin muurin murtumiseen saakka. Sille oli neljä keskeistä syytä:
Pääsy Moskovan suosioon DDR:n kautta: SDP oli pitkään Neuvostoliiton epäsuosiossa sotien jälkeisen antikommunistisen linjansa vuoksi. DDR:n hallitseva puolue SED oli Moskovan uskollisimpia vasalleja. SDP oivalsi, että osoittamalla ystävällisyyttä ja luotettavuutta Itä-Berliinille, tieto tästä kulki suoraan Kremliin, mikä auttoi parantamaan SDP:n virallisia idänsuhteita.
"Kansainvälisen tunnustuksen" valuutta: DDR pyrki epätoivoisesti saamaan virallisen diplomaattisen tunnustuksen länsimailta ja puolueettomilta mailta. Suomalaiset demaripoliitikot (kuten nuori Paavo Lipponen ja myöhemmin puoluejohtaja Kalevi Sorsa) käyttivät tätä neuvotteluvalttina. Suomi tunnusti DDR:n lopulta vuonna 1972, mitä DDR piti suurena voittona ja SDP:n ansiona.
Ideologinen keskusteluyhteys: Toisin kuin neuvostoliittolaiset, itäsaksalaiset diplomaatit ja tiedustelu-upseerit olivat usein sivistyneitä, useita kieliä puhuvia eurooppalaisia. SDP:n intellektuellien (kuten Ulf Sundqvistin tai Erkki Tuomiojan) oli helpompi löytää yhteinen keskustelukieli heidän kanssaan rauhanpolitiikasta ja Euroopan turvallisuudesta (kuten ETYK-prosessista) kuin jäykän linjan neuvostobyrokraattien kanssa.
Sosialistinen Internationaali (SI): Kalevi Sorsa nousi merkittävään asemaan kansainvälisessä demarijärjestössä. DDR halusi käyttää Sorsaa ja SDP:tä kanavana, jonka kautta se pystyi välittämään itäblokin toiveita ja aseistariisuntalausekkeita suoraan läntisille sosiaalidemokraattisille puolueille (kuten Länsi-Saksan SPD:lle).
Miksi yhteistyö KGB:n kanssa ei ollut niin suoraa kuin Stasin kanssa?
KGB:n ja Stasin toimintatavat ja asema Suomessa olivat täysin erilaiset, mikä ohjasi SDP:n poliitikkoja hakeutumaan itäsaksalaisten kontakteihin:
1. KGB edusti suoraa uhkaa ja alistamista
KGB oli supervallan tiedustelukoneisto, jonka toiminta Suomessa oli luonteeltaan käskevää ja dominoivaa. Se yritti sanella hallituskokoonpanot ja vaati suomalaisilta poliitikoilta usein täydellistä alistumista. Suora ja liian avoin veljeily KGB:n kanssa oli SDP:n poliitikoille kotimaassa riski, sillä se herätti äänestäjissä ja puolueen oikeistosiivessä epäilyksiä maanpetturuudesta.
2. Stasi toimi "diplomatian ja kulttuurin" kaavussa
Stasin ulkomaantiedustelu (HVA) oli erikoistunut hienovaraiseen soluttautumiseen ja ihmissuhdeverkostojen rakentamiseen. Helsingissä DDR:n lähetystö ja kulttuurikeskukset järjestivät jatkuvasti vapaita illanviettoja, seminaareja ja matkoja Itä-Saksaan. Stasi ei tullut suomalaisten luo vaatimaan salaisuuksia raskaalla otteella; se pyysi "mielipiteitä", "taustoituksia" ja "keskusteluapua". Monet suomalaispoliitikot eivät edes mieltäneet pitävänsä yhteyttä tiedustelupalveluun, vaan kokivat tekevänsä tavanomaista rauhan- ja kulttuuridiplomatiaa.
3. Stasi teki myyräntyön KGB:n puolesta
Historiantutkimus ja Alpo Rusin esiin tuomat arkistotiedot ovat osoittaneet, että Stasi ja KGB toimivat Suomessa tiiviissä työnjaossa. Stasin hankkimat tiedot, keskustelumuistiot ja suomalaisten poliitikkojen profiilit lähetettiin usein saman päivän aikana suoraan KGB:lle. SDP:n poliitikot saattoivat siis kuvitella puhuvansa vain "vaativalle mutta pienelle Itä-Saksalle", vaikka heidän antamansa tiedot päätyivät lopulta suoraan Moskovan tiedustelupöydälle.
Lopputulos
DDR:stä ja Stasista tuli SDP:lle turvallisemmalta tuntuva, epäsuora väylä itäblokin suhteiden hoitamiseen. Poliitikot saivat pönkitettyä omaa profiiliaan kansainvälisinä rauhanrakentajina ilman, että heidän tarvitsi jatkuvasti istua Tehtaankadulla KGB:n residentin kuulusteltavana. Tämä salainen ja tiivis suhdeverkosto mureni silmänräpäyksessä syksyllä 1989, kun Berliinin muuri kaatui ja Stasin laajat arkistot alkoivat vähitellen paljastaa suomalaisten vaikuttajien kaksoispeliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti