Kalajoen kohtalonvuodet: Miten nälkä ja sota koettelivat sitkeää jokilaaksoa
Syksyllä 1697 Kalajoen suistossa oli hiljaista. Pohjanmereltä puhaltava vihuri lennätti vettä autioituneiden pihapiirien seiniin. Takana oli kaksi peräkkäistä katovuotta, jollaisia kukaan elossa ollut ei muistanut. Pieni jääkausi oli kuristanut Pohjanmaan jokilaaksoja kylmällä kourallaan jo pitkään, mutta nyt hätä oli kasvanut katastrofiksi. Ruotsi-Suomen valtakunta eli historiansa synkintä hetkeä, ja Suur-Kalajoki oli sen polttopisteessä.
Kun maa kieltäytyi antamasta satoaan
Suur-Kalajoen laaja pitäjä – alue, johon nykyisin kuuluu kahdeksan eri kuntaa – oli ennen kriisiä kukoistava, joskin ankara maaseutuyhteisö. Elämä pyöri maanviljelyn, tervalastiin täytettyjen veneiden ja lohenkalastuksen ympärillä. Mutta vuosien 1695 ja 1696 hallayöt veivät kaiken. Viljalaarit tyhjenivät viimeistä jyvää myöten.
Vuodesta 1697 tuli kuoleman vuosi. Epätoivoiset ihmiset yrittivät pysyä hengissä syömällä hätäleipää, johon sekoitettiin olkia, akanoita ja pettua. Kun sekään ei riittänyt, kaavittiin suonpohjia ja puiden kuoria. Heikentyneen väestön keskuudessa alkoivat raivota lavantauti ja pilkkukuume, jotka levisivät kulovalkean tavoin teille lähteneiden kerjäläislaumojen mukana.
Tuhon laajuus oli käsittämätön. Vanhojen asiakirjojen mukaan pelkästään Suur-Kalajoella menehtyi tuon yhden vuoden aikana 1 218 ihmistä. Se oli kolmannes koko alueen väestöstä. Kulkutaudit eivät säästäneet ketään; toukokuussa hautaan laskettiin myös pitäjän oma kirkkoherra Carolus Kalling, joka sai tartunnan apua etsineiltä kerjäläisiltä. Joka puolella oli kylmiä taloja, joiden asukkaat makasivat joukkohaudoissa kirkonmaan ulkopuolella.
Sitkeä herääminen eloon
Lopulta luonto armahti. Vuosi 1698 toi mukanaan lämpimän kesän ja valtakunnan keskuksesta saatiin vihdoin toimitettua kriittistä siemenviljaa. Ensimmäinen onnistunut puinti katkaisi välittömän nälkäkuolemien kierteen, ja eloonjääneet saivat taas pöytäänsä oikeaa leipää.
Alkoi hidas ja vaivaloinen jälleenrakennus. Koska satoja taloja oli jäänyt tyhjilleen, kruunu alkoi houkutella uusia asukkaita ja nuoria pareja autiotiloille tarjoamalla useiden vuosien verovapauksia. Naapurit auttoivat toisiaan, pellot kynnettiin uudelleen ja autiotilat alkoivat pikkuhiljaa savuta merkkinä elämästä.
Jokisuiston strateginen sijainti osoitti nopeasti voimansa. Tervatynnyrit alkoivat jälleen kolista rannoilla ja lohi nousi jokeen. Kokkolan porvarit huomasivat alueen potentiaalin, ja Kalajoen suistoon alkoi muodostua säännöllinen kauppapaikka. Tästä sai alkunsa Plassin markkinapaikan nousu, joka toi alueelle kaivattua vaurautta, vaihtotavaraa ja uskoa tulevaisuuteen. Kalajoki oli nousemassa jaloilleen.
Uusi varjo idästä: Isoviha katkaisee toipumisen
Elpymistä ja suhteellista rauhaa kesti kuitenkin vain reilun vuosikymmenen. Suuri Pohjan sota repi valtakuntaa, ja vuonna 1713 sota vyöryi suoraan Kalajoelle. Alkoi isoviha, venäläismiehityksen ankara aika, joka runteli rannikkoa vielä nälkävuosiakin väkivaltaisemmin.
Vuonna 1714 kasakat ja venäläissotilaat marssivat jokilaaksoon. Se seurasi tuhoa, joka hakee vertaistaan: taloja poltettiin, omaisuutta ryöstettiin ja siviiliväestöön kohdistettiin poikkeuksellista väkivaltaa. Kalajoen asukkaat joutuivat jättämään juuri kunnostetut kotinsa ja pakenemaan syvälle sisämaan metsiin, joihin rakennettiin salaisia piilopirttejä selviytymistä varten. Moni pakeni myös vaarallisen merimatkan taakse Ruotsiin.
Tuho oli jälleen totaalista. Vuoteen 1719 tultaessa lähes koko jokivarsi oli poltettu poroksi: Tynkälän kylän tiloista 90 % ja Rahjasta jopa 92 % oli jälleen autiona. Kalajoki oli palautettu lähtöpisteeseen.
Perintönä periksiantamattomuus
Kun uutinen Uudenkaupungin rauhasta vuonna 1721 lopulta saavutti Pohjanmaan, piilopirteistä ja meren takaa palasi kotiinsa ankarissa liemissä keitetty kansa. Kalajoki oli kokenut kahden vuosikymmenen sisään sekä historian pahimman nälänhädän että raastavan sotamiehityksen.
Tämä synkkä aikakausi jätti pysyvän jäljen alueen historiaan ja geeneihin. Se synnytti sen tunnetun kalajokisen sitkeyden ja yritteliäisyyden, jonka voimalla jokilaakso rakennettiin myöhemmin uudestaan – tällä kertaa pysyvästi – nousevaksi merenkulun, kaupan ja maatalouden keskukseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti