MA 27.10.2025 Vihapuhe on poliittinen lyömäase

 Vihapuhe on poliittinen lyömäase. Oikeuslaitos toteuttaa sitä leimakirveen avulla leimatessaan ihmisiä syyllisiksi ja heidän tekojaan tuomittaviksi. Näin ei saisi olla. Vihasta on voitava keskustella vapaasti ja aidosti tosiasioiden perusteella.

Minä uudistin facebookissa postaukseni, jossa oli erittäin korkeatasoinen maalaus Isostavihasta Kalajoella sekä valokuva professori Kustaa Vilkunan kirjasta Viha. Facebook ilmoitti, että postaukseni asetetaan alemmaksi vierityksessä koska postaus on yhteisösääntöjen vastaista vihapuhetta. Minä poistin koko postauksen Facebookista ja ilmoitin Facebookille, että olette ymmärtäneet asian väärin.

Minä en lietso vihaa venäläisiä vastaan. Minun taidenäyttelyssäni on 180 taideteosesta ja niistä 40 %.a on Venäjällä syntyneiden taidemaalareiden maalaamia. Minä näen, että Venäjä on tulevaisuudessakin Suomen naapurimaa. Suomen on palauitettava normaalit suhteet Venäjän kanssa niin pian kuin se on mahdollista. Olen toiminut aktiivisena toimijana lähialueyhteistyösssä. Minulla on ollut oma yritys Venäjällä. Olen käynnistänyt Tacis-projektin , jonka avulla rakennettiin Venäjän karjalaan Kalevaan kirkko ja muita tärkietä rakennuksia. Minä järjestin Kalaevan alueen oppilaille opiskelupaikkoja Kalajoelle. Siihen aikaan piti esittää ulkomaalaisvirastolle selvitys opiskelijajn toimeentulosta Suomessa. Summa on 10 000 markkaa per oppilas tilillä piti olla rahaa. Minä maksoin nuo summat kun koulu ei sitä voinut maksaa. Nämä asiat taustaksi sille, että minä en ole venäläisille vihainen enkä somaleille tai arabeille. Minä vain kerron tosiasiat ja esitän ne taidenäyttelyssäni niin kuin ne ovat tapahtuneet.

Isoviha Kalajoella

Taiteilija Rositsa Tanchevan maalaus Isoviha Kalajoella. Venäläiset kasakat veivät Kalajoelta 264 alle 15-vuotiasta lasta ja Alavieskasta Marketta Pekantyttären.

Syksyllä 1714 Kalajoelle tulleet venäläiset olivat erityisen raakaa väkeä, ennen muita puolivillit kasakat. He olivat oppineet julmia sodankäyntitapoja taisteluissaan tataareja vastaan. Venäläisten mukaan lienee ollut myös kalmukkien paimentolaiskansaan kuuluneita ratsumiehiä, joiden otteet olivat yhtä raakoja kuin kasakoidenkin.

Kalajoen asukkaat kertoivat sodan jälkeen kirjoittamassaan valituksessa, kuinka venäläiset olivat saapuessaan surmanneet, polttaneet tai rääkänneet satoja kalajokelaisia sekää ottaneet myös vankeja. Joidenkin uhrien nimetkin ovatkin säilyneet, useimpien eivät.
Etelänkylässä venäläiset surmasivat Naatuksen isännän Jaakko Nikunpojan ja Rautiossa ammuttiin 1714 Sipilän isäntä Martti Erkinpoika. Vuonna 1719 laaditun venäläisen veroluettelon mukaan Taluskylässä oli surmattu Taluksen talojen koko väki, samoin Koutosen ja toisen Tolosen.

Rahjassa riistettiin henki Humalistossa asuneelta merenkulkija Sukka-Matilta eli Matti Rahjalta, koska hän ei suostunut paljastamaan rahakätkönsä paikkaa.

Alavieskan Marketan kauhea kohtalo

Pahoinpitelyt, kidutukset ja raiskaukset olivat yleisiä. Ehkä kammottavin tapaus tiedetään Alavieskasta joulukuulta 1714. Kasakat tunkeutuivat yöllä Aniaksen taloon ja ottivat vuoteesta Matti Matinpoika Aniaksen nuoren ja kauniin vaimon Marketta Pekantyttären. Kasakan hevosen selkään temmattu nainen katsoi pimeään yöhön, eikä hänestä sen jälkeen saatu varmaa tietoa. Sievistä kuitenkin kerrottiin, että kalmukeilla oli ollut siellä seuraavina päivinä mukanaan nainen, jonka he olivat lopuksi surmanneet ja silponeet.

Suur-Kalajoen pitäjässä oli ennen venäläisten tuloa noin 3000 lehmää, joista vain kymmneisen prosenttia jäi ryöstämättä. Suurin piirtein samassa suhteessa kävi hevosten. Venäläiset asettivat myös paloveron, joka tarkoitti sitä, että talot ja muut rakennukset poltettiin, ellei kylä maksanut raskasta veroa. Pelastaakseen kylänsä Käännän lautamies Juho Yrjönpoika Niskala antoi viholliselle lisäksi yhdeksän luodin painoisen hopeapikarin ja sen jälkeen vielä toisen, mikä painoi viisi luotia. Kylä säästyi tuholta ja sodan jälkeen muut asukkaat korvasivat uhrauksen mahdollisuuksiensa mukaan.

Eritysiesti vuonna 1714 tapahtunut ryöstely ja hävitys merkitsivät Kalajoelle taloudellista perikatoa ja kahdeksan vuotta myöhemmin tehdyssä valituksessa kerrotaankin, että ihmiset olivat joutuneet syömään jäkälää, nahkoja, olkea ja pettua sekä itsestään kuolleiden eläinten raatoja. Eräiden isäntien mainitaan kuolleen nälkään. Näin kolkosti kävi esimerkiksi Pohjankylän Mikko Mikonpoika Marttilalle.

90 prosenttia taloista autiona

Vuonna 1719 Etelänkylän tiloista oli 90 prosenttia autioina ja Rahjassa jopa 92 prosenttia. Pohjankylässä vastaava luku oli 86, Tyngällä 73 ja Pitkäsenkylällä 72 prosenttia. Kääntä ja Rautio, jotka olivat tuottaneet ennen sotaa Kalajoen parhaat sadot, selviytyivät muita paremmin, mutta niissäkin oli 50-60 prosenttia taloista autiona.

Moni menehtyi tuntureiden tuiskuun

Venäläisten miehityskauden ohella Kalajoen miespuolinen väestö väheni myös Suuren Pohjan Sodan (1700-1721) rintamilla. Erityisen kolkko oli paluuretki vihollismaa Tanskan omistuksesta olleesta Norjasta, jonne oli melkein kaiken menettänyt Kaarle XII hyökännyt vuonna 1718 rapistunutta mainettaan kiillottaakseen.
Kuningas itse kaatui Norjassa vain 38-vuotiaana ja kohtalokas luoti saattoi hyvinkin tulla omien joukosta, vaikka täyttä varmuutta ei ole asiaan koskaan saatu.

Ruotsin joukot lähtivät uudenvuodenpäivänä 1719 marssimaan Norjan Tydalenista kohti kotimaataan kenraali Armfeldtin johdolla. Karoliiniarmeijan alkutaival sujui hyvin, mutta silloin kun paluuta ei enää voinut ajatella, nousi mereltä ankara myrsky, joka iski kohtalokkaasti laakeiden tunturimaiden päällä vaeltavaan armeijaan.
Monet sotilaista olivat valmiiksi sairaita ja pukeutuneet niin kevyesti, jotta tavallinenkin talvisää olisi voinut aiheuttaa paleltumisia. Lumimyrskyssä lopputulos oli kammottava: noin 2300 sotilasta jäi tuntureille, korkeintaan puolet armeijasta pääsi Jämtandiin, osa heistäkin pahoin paleltuneina.

Pohjanmaan rykmentissä oli 76 Kalajoen miestä, joista ainakin 34 katsoi iäksi tunturien tuiskuun. Heidän joukossaan oli korpraaliksi ylennetty kääntäläinen Gabriel Kääntä, etelänkyläläiset Mikko Untinen ja Simo Tiikkala, tynkäläiset Jaakko Jaakkola ja Jaakko Lastikka, mehtäkyläläinen Jaakko Sorvari, kääntäläiset Yrjö Kääntä, Erkki Vetenoja ja Samuli Niskala sekä pitkäsenkyläläinen Jaakko Pitkänen.
Alavieskalaisista tulivat Ruotsin ja Norjana rajaseudulla tiensä päähän ainakin Esko Kähtävä, Pekka Kodis, Matti Kankaala sekä Erkki ja Niku Kerttula.

Kaikkiaan Kalajoen tappiot Suuren Pohjan Sodan kuluessa olivat noin 400 miestä, mikä oli varsin paljon, kun koko pitäjän väkiluku oli sodan alkaessa vain 3500:n paikkeilla.

Suuressa Pohjansodassa Ruotsi menetti Itämeren herruutensa ja kutistui suunnilleen nykymittoihinsa. Vuonna 1697 Ruotsin kuningas Kaarle XI kuolee ja vallan perii Kaarle XII, 15-vuotiaana. Venäjä, Tanska, Puola-Liettua, Saksi ja myöhemmin Preussin ja Hannoverin liittokunta yhdistivät voimansa Ruotsia vastaan. Aluksi ruotsalaiset hallitsivat sotaa: saksalaisten Riikan valloitus epäonnistui, tanskalaisten hyökkäys Holsteiniin torjuttiin, venäläisten suuri sotajoukko lyötiin Tartossa. Narvan taistelussa Ruotsi aiheutti Venäjän joukoille Pietari Suuren kunniaa pahasti kirvelevät tappiot.

Sodassa Suomi koki suuren mieshukan sotaväenottoina ja koyhtymisen ylimääräisten sotaverojen alla sekä toistuvast venäläisten hyökkäykset. Suomessa kansa pakeni piilopirtteihin erämaiden niukkuuteen. Virkamiehet ja papisto matkusti Ruotsiin kuninkaan turviin. Lopulta 1715 Venäjä valtasi ja miehitti Suomen, Väkivaltainen aika tunnetaan nimellä Isoviha. Uudenkaupungin rauhassa 1721 muodostettiin Suomeen siviilihallinto. Pietari Suuri perusti Pietarin kaupungin 1703 ja aloitti suurimittaiset paljon suomalaista miestyövoimaa vaatineet rakennustyöt Nevan suistolle. Pietari oli Venäjän pääkaupunki 1712-1918.

Kalajoen kirkkoherroista

Herra Gregoriuksen pahin vihamies näyttää kuitenkin olleen Etelänkylän Saaren isäntä, seppä ja maakauppias Martti Ollinpoika Rautia. Vuoden 1572 käräjillä hänet tuomittiin kuolemaan epäkristillisestä käyttäytymisestä kirkkoherraa kohtaan. Rautia kuitenkin armahdettiin ja tuomittiin vain 100 markan sakkoon. Vuoden 1573 käräjillä Rautia tuomittiin 3 markan sakkoon kirkkoherran niityn vahingoittamisesta. Kirkkoherran kosto oli paljon vaarallisempi. Vuoden 1574 talvikäräjillä hän syytti Martti Rautiaa siitä, että tämä oli noitavainoin nostanut karhun, joka oli tappanut kirkkoherran lehmiä ja hevosia.

Ljungo Tuomaanpoika

Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta Dionysius Henrikinpoika Tavastiuksesta ja Sigfried Balkista on vähän tietoja.

Ljungo Tuomaanpoika toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1592-1610. Hän oli arvovaltainen, tunnettu mies sekä Pohjanmaan papiston että talonpoikien keskuudessa. Vuonna 1597 hän oli Pohjanmaan papiston edustajana Arbogan valtiopäivillä Ruotsissa. Ljungo Tuomaanpoika käänsi suomenkielelle Ruotsin maalain ja kaupunkilain.

Seuraava kirkkoherra oli Pietari Mikonpoika Arctophilacius 1610-47. Hän oli syntyisin Kalajoen naapuripitäjästä Lohtajalta. Hänen puolisonsa oli Magdaleena Östenintytär Sursill, jota kautta hän oli monen pohjalaisen papin sukulainen, koska useita Sursillin tyttäriä oli naitu Pohjanmaan pappiloihin. Papin tehtävien ohella hän hoiti laajaa ja menestyksellistä liiketoimintaa; osti ja myi sen ajan tavan mukaan ja sai tuosta liikanimen Terva-Pieti. Pietari Mikonpoika kuoli kesällä 1647 ja hänet haudattiin Kalajoen kirkon lattian alle. Hänestä polveutuvat tunnetut Calamnius ja Kalling-suvut.

Seuraava kirkkoherra oli Martti Mikonpoika Peitzius, mutta Turun tuomiokapituli muisti Peitziuksen vanhan rikkomuksen ja virkanimitys kumottiin. Peitzius oli maannut ennen sotaan lähtöään erän tytön ja saanut siitä sakon. Niinpä vuonna 1648 Kalajoen kirkkoherraksi nimitettiin Joosef Martinpoika Mathesius (1648-84). Hän oli lahjakas ja oppinut mies. Hänet valittiin vuonna 1655 valtiopäivämieheksi ja vuonna 1657 Torniossa pidetyillä maakuntapäivillä puhemieheksi.

Hänen poikansa Joosef Joosefinpoika Mathesius oli seuraava Kalajoen pappi, mutta hän kuoli jo neljän vuoden kuluttua.

Kaarle Kaarlenpoika Kalling oli Kalajoen kirkkoherrana 1689-97. Hänellä ei ollut sellaista arvovaltaa kuin monilla hänen edeltäjillään ja maaherra Grass moittikin Kallingia laiskuudesta ja seurakunnan valvonnan laiminlyönnistä. Kalling kuoli vuonna 1697 johonkin kerjäläisen levittämään kulkutautiin.

Kalajoen pappina Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.

Kallingin seuraaja oli Aabraham Eerikinpoika Falander 1697-1709 ja häntä seurasi Eerik Antinpoika Wallenius 1709-1715. Wallenius oli taitava ja oppinut mies.

Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin "koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös". Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.

Pietari Gabrielinpoika Calamnius 1716-1722 oli Gabriel Calamniuksen poika. Tuomiokapitulikin kiinnitti nimittäessään huomiota siihen, että Pietari tunsi seurakunnan entuudestaan hyvin ja hänellä oli hyviä ominaisuuksia, nimittäin ”koeteltu, hyvä oppi, kauniit lahjat ja arvokas käytös”. Pohjan sodan käännyttyä tappiolliseksi ja vihollisen miehitettyä maan, muun muassa Kalajokilaakson asukkaat joutuivat pakoilemaan ja piileskelemään riehuvia ja ryöstäviä vihollisjoukkoja. Vaikka Turun hiippakunnasta pakeni silloin Ruotsiin 168 kirkkoherraa ja kappalaista, niin Pietari Calamnius jäi hoitamaan seurakuntaansa. Tämän ratkaisun katsotaan edellyttäneen sekä selkeää isänmaallista vakaumusta että kylmää päättäväisyyttä.

Isonvihan aikana venäläiset veivät mukanaan tuhansia ihmisiä Suomesta Venäjälle, eniten Pohjanmaalta. Suurin osa oli alle 15-vuotiaita lapsia. Papit kirjasivat isonvihan jälkeen siepattujen nimet ja iät (Kalajoella 16.12.1721 Petrus Calamnius). Pohjanmaan maaherra Reinhold Wilhelm von Essen lähetti 24.7.1722 kootut tiedot kuningas Fredrik I:lle.

Runoilevat Calamniukset

Suomenkielellä ei ollut vielä 1700-luvulla virallista asemaa, sillä ruotsi oli saanut kouluissakin jalansijan latinan rinnalla. Neljä Calamniusta kirjoitti kuitenkin runoja suomeksi jo 1700-luvulla.

Josef Gabrielinpoika Calamnius, kappalainen ja runoilija, syntynyt 1665 ja kuollut 1716 Haapajärvellä. Hän opiskeli Turussa ja määrättiin 1692 Kalajoen pitäjänapulaiseksi. Hänen nimimerkillä I.H.G.S vuonna 1700 kirjoittama ja kansanrunon mittaan sepitetty Ilo Laulu Ruotsin (ja Suomen) voitosta 21-vuotiaan kuninkaan Kaarle XII:n johdolla Narvan taistelussa 20.11.1700 kuuluu edelleen maamme parhaimpiin historiallisiin runoihin. Sen pituus on runsaat kolme kirjan sivua. Runon alku etenee seuraavasti:

Kijwast kiitetty Jumala
Cunnioitettu cuulu JEsus,
Pyhitetty Pyhä Hengi
Ole coco Colminaisuus,
joca CARLEN kaunistelit
woiton canssa woimallisen,
Siunasit sota Asehet,
Kircastit coreat Kilvet,
Herätit häreät Mielet,
Ilahutit Itkewäiset
Ylös autit ahdistetut
Wainollisen waiwan alta

Narvan menestyksestä riemuittiin heti Suuren Pohjan sodan (1700-1721) alussa. Jatkossa ilonaiheet olivat vähissä, sillä 1710-luvulla Venäjä miehitti koko Suomen ja elettiin Ison Vihan aikaa.

Josef Calamniuksen pojasta Gabrielista (1695-1754) on säilynyt yksityiskohtaisempaa tietoa kuin suvun muista 1700-luvun jäsenistä. Hän lienee asunut Kalajoen kirkolla vuoden 1710 paikkeilla mennen sitten 1712 vasta 16-vuotiaana kalajokelaisen serkkunsa Gabriel Pietarinpojan kanssa "studentixi" Turun Yliopistoon jase Pohjalaiseen osakuntaan. Venäläiset miehittivät syksyllä 1714 Kalajoen pitäjän ja aloittivat verisen terrorin Josef Calamnius ja poikansa Gabriel sekä vävynsä Johannes Enqvist joutuivat piileskelemään metsissä. Heti pahimman terrorin loputtua ennen pääsiäistä 1715 Haapajärven kappalainen Josef Calamnius palasi pappilaansa.

Gabriel Josefinpoika Calamnius oli syntynyt Haapajärvellä syyskuun 20. päivänä 1695 ja kuollut Vaasassa toukokuun 25. päivänä 1754. Hän aloitti opintonsa Turun akatemiassa 1712, mutta joutui keskeyttämään ne elokuussa 1713 venäläisten miehittäessä Turun. Vuonna 1715 venäläinen kenraali määräsi Gabriel Calamniuksen siirtymään Ylivieskaan ilmeisesti pitäjänkirjuri Henrik Simeliuksen sairauden takia. Simeliuksen kuoltua Gabriel Calamniuksesta tuli ylivieskalaisten saarnaaja ja sielunhoitaja. Gabriel Calamnius otti äitinsä ja sisarensa luokseen Ylivieskaan ja piti huolta heistäkin.

Vuonna 1718 Gabriel Calamnius kuitenkin joutui ilman omaa syytään suuriin vaikeuksiin, kun Ylivieskan kappeliin oli piiloutunut venäläiset suututtanut Isonkyrön kappalainen Andreas Affren, jonka Ruotsiin tarkoitettu kirje oli joutunut miehittäjien käsiin.
Calamnius ja kolme muuta henkilöä sidottiin ja kuljetettiin Vaasaan, raaka pahoinpitely jatkui, samoin myöhemmin Turussa. Oltuaan siellä 13 viikkoa tyrmässä Calamnius sai palata Ylivieskaan ja jatkaa työtään. Affren lienee hirtetty Kalajoen edustan saarella, jota myöhemmin on kutsuttu Papinsaareksi.

Vuonna 1720 hän kirjoitti runoteoksen Suru-Runot Suomalaiset, joka painettiin 1734. Hän kuvaa Isovihan aikaa eloisasti ja havainnollisesti, syvästi eläytyneenä pohjalaisten koviin kohtaloihin. Runoja on yksitoista. Varsinkin ensimmäinen runo on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Kuva on synkkä, mutta asiakirjat tukevat sitä vahvasti. Hän on kirjoittanut myös runoteoksen Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista. Runokokoelma julkaistiin 1755. Runokokoelma sisältää kaksitoista runoa. Onnentoivotusrunot ja tunnetun häruno Kevät keickuin tulepi.

Rauhan tultua Calamnius matkusti syksyllä 1721 Tukholmaan, missä sinne paenneet Turun akatemian professorit totesivat hänen teologiset tietonsa riittäviksi. Hänet vihittiin papiksi Strängnäsissä, koska Turun piispa oli kuollut. Vihkimisen yhteydessä Gabriel Calamnius lienee määrätty Kalajoen kirkkoherran apulaiseksi. Vuonna 1724 Calamnius nimitettiin Kalajoen pitäjäapulaiseksi ja 1726 saman pitäjän kappalaiseksi. Tässä toimessa hän oli kuolemaansa saakka.

Runoilijapapin myöhempi sukulainen Ilmari Kianto (alk. Calamnius) ylisti Suru=Runoja seuraavasti:
"se on niin paksua historiaa Suomen kansan kärsimyksistä, että sitä on vaikea tunteettomana lukea. Runojen kalevalainen poljento on erinomainen ja kertomuksen koko juoksu sangen joustava. Huomaa selvästi, että kalajokelainen pappismies on mainosti osannut kansankieltä - tuohon aikaan jolloin latina ja ruotsi vilisi jokaisessa sivistyneessä kodissa Suomessa. Jos muutamme oikeinkirjoituksen nykyaikaiseksi, emme voi muuta kuin ihailla runoilijan selväpiirteisyyttä."

Muucalainen muulda maalda
Wenäjältä wierahalda,
Tuimuudella tulduansa,
Söi siät sikiöinensä,
Caritsat Capainensa,
Canat caicki caristeli,
cucon pojat curisteli,
Löysi lehmät, löysi leiwät
Häwitteli Härkä laumat,
Weipä hevoset heincoista,
warsoinensa wainioista,
Pani cicki cartanoisa,
peri puulle puhtahalle,
Lapsi parat lattialda,
Imewäiset istualda,
Pojat äitin polven pääldä,
Pijät pienet tuolda tääldä,
Otti oi! oi! orjixensa,
Ainoisixi aljoixensa,
Waimot wallitzi wäkisin,
Cauneimmat caikiteckin,
Sydämellä surkialla
Miesten mielellä pahalla,
Wanhimmaiset walkiahan,
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti kijndiästi,
Capaloitzi calwoisista,
Rakens`raadon riippumahan,
Heikon Hengen heilumahan,
Pääldä waattehet waristi,
Aiwan alcoisen alasti,
Seliän päälle singotteli,
Pijskallansa pingotteli,
Kysyi Cusa cuckarosi,
Hohtawaiset hopeasi,
Cusa cullat kirckzahimmat,
Cusa calut callihimmat,
Cusa caicki cattilasi,
Cusa Tiskisi tinaiset
Cusa punainen pucusi,
Warsin Juhla waattehesi!
Weden keitti kiehuwaxi
Cuumana curkuhun caasi,
Silmät puhcoi Puucollansa,
Taicka sotki Sormen canssa.
Poltti raudalla racoille,
Weitzellänsä wijleskeli,
Selkänahan seitzemäldä.
Syyttömäldä syndiseldä,
Monta wirutti wilusa
Awoimesa ahwennosa
Talwisen taiwahan alla.
Pacaisesa parutteli.
Monda uunissa urosta
Paisti nijnkuin Paisticasta,
Että lohkesi luiden pääldä,
Liha, liuaksi peräti,
Suonet caicki catkeilit,
Custa cieulla cowalla,
Calicalla coiwuisella
Wäänsi woipa wäkewästi
Ildakaudet ilkiästi,
Wäänsi callon callellensa,
Sillä, silmät sijrollensa,
Oho suurta surkeutta!
Oho waiwa waikiata!
Weden wäändäpi werisen
Selkiöstän silmistäni,
Hijen hiuxista hijopi,
poskipäistä pusertapi,
Muistuisa mieleheni
Wihollinen Wenäläinen
Cuinga muodolta monella
Waati aina waiwaisilda
Tawarada taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Auta ainoa Jumala
Päästä päiwistä pahoista!

Muista runoilevista Calamniuksista voidaan mainita Gabriel Pietarinpoika Calamnius s.1694 Kalajoella, varalääninviskaali, pitäjäkirjuri, maanviljelijä, runoilija. Kuoli Kalajoella 1767. Hän oli Pietari Mikonpoika Arctophilaciuksen poika.

Petter Joosefinpoika Calamnius, syntyi 23.1.1713 Haapajärvellä. Iin kappalainen 140, runoilija. Häntä pidetään kaikkien nykyään elävien Calamniusten esi-isänä, kuoli Iissä 1770. Petter oli Gabriel Josfinpojan nuorempi veli. Isänsä kuoltua 1716 Petter joutui äitinsä ja muun perheen mukana elämään nuoren isoveljen Gabriel Josefinpojan suojissa Ylivieskassa. Petter aloitti koulunkäyntinsä Vaasassa 14-vuotiaana. Turun Yliopistoon ja sen Pahjalaiseen Osakuntaan hänet kirjoitettiin 1732 ja papiksi hänet vihittiin 1739. Petter suoritti elämäntyönsä Iissä, jonka kappalaiseksi hänet nimitettiin 1740. Iin kappalasen virkaa hän hoiti kuolemaansa saakka 11.2.1770.

Petter Calamnius vihittiin 1743 Oulun pappilassa avioliittoon Paltamon kappalaisen Johan Cajanuksen lesken Christina Lithovikuksen kanssa. Christinan isä oli runoilijankin tunnettu Oulun kirkkoherra Zacharias Lithovius. Morsian oli miestään kahdeksan vuotta vanhempi. Petter Calamniukselle ja Christina Lithoviukselle syntyi viisi lasta, kaksi poikaa ja kolme tyttöä. Pojista vanhempi nimeltään Peter muutti kauppiaaksi Ruotsin Lindköpingiin ja nuorempi nimeltään Gabriel palveli ensin apulaisena isänsä seurakunnassa ja päätyi Pudasjärven kappalaiseksi. Tämä Gabriel on kaikkien nykyisten Calamniusten esi-isä. Gabriel Petterinpoika syntyi 27. elokuuta 1745.

Juhana Frosterus Pietarin jälkeen Kalajoen kirkkoherraksi tuli Olavi Birgerinpoika Cygnell 1722-1730. Cygnell ei ollut erityisen hyvissä väleissä seurakuntalaisten kanssa. Erik Falander toimi seuraavana kirkkoherrana vuosina 1731-1739. Falander toimi uutterasti etenkin kansan lukutaidon kehittämiseksi.

Johannes Salmenius vanhempi toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1739-1778. Pikkuvihan aikana hän oli papiston edustajana venäläisten kutsumilla kuuluisilla Vaasan valtiopäivillä. Ansioittensa johdosta hänestä tehtiin lääninrovasti vuonna 1755.

Johannes Salmenius nuorempi toimi Kalajoen kirkkoherrana 1780-1795.

Häntä seurasi Jaakko Simelius 1798-1806. Simeliuksen puoliso oli rovasti Jaakko Chydeniuksen tytär Helena Chydenius. Jakob Simelius. Syntynyt 06.05.1755 Ylivieska. Kuollut 25.05.1806. Kirkkoherra. Vaasan kouluun 1771. Turun yliopistoon 1775. Vihitty armovuodensaarnaajaksi Hailuotoon 1780. Kokkolan pitäjänapulainen ja pedagogi 1782. Kaustisten kappalainen 1783. Rokotuksen edistämisessä saatujen ansioiden vuoksi määräsi Kuninkallinen Majesteetti 9.4.1793, että hänelle oli annettava ensimmäinen vaalisija ensimmäiseen hakemaansa kirkkoherranvirkaan. Kalajoen kirkkoherra 1798. Isä –Puoliso 24.09.1782 Kokkola Helena Chydenius. Syntynyt 24.02.1756. Kuollut 1828. Vanhemmat: Kokkolan kirkkoherra Jacob Chydenius ja Katarina Nyholm, joka oli rehtori Johan Kreanderin leski.

Tämä kuva on Suur-Kalajoen historian sivuilta

Tämä valokuva on Kalajoen kirkkoherranviraston seinällä.

Jaakko Simelius asui Tavastin talossa Tyngällä. Ida-Basilier-Magelssen on Kalajoen kirkkoherra Jacob Simeliuksen tytöntytön tyttö.

Ida Basilier-Magelssen oli Nivalan Pidisjärvellä 10.9.1846 syntynyt oopperalaulaja, koloratuurisopraano ja laulunopettaja. Ida ehti lapsuudessaan asua syntymäpaikkakuntansa Nivalan lisäksi Kalajoella ja Kokkolassa ennen kuin perhe muutti Ouluun. Ida Basilierin isän suku oli tullut Suomeen Ranskasta jo neljä sukupolvea aikaisemmin. Ida oli vajaa kolme vuotta vanha, kun perhe muutti Kalajoelle 16.5.1849. Hänen kotinsa oli Kalajoen Tyngällä Tavastissa. Basiliereilla harrastettiin musiikkia. Kalajoella Idaa sanottiin ”Laulaja-Vapuksi”, joten laulunlahjat ovat olleet ilmeiset jo pikkutyttönä. Päästötodistuksen Oulun tyttökoulusta hän sai vuonna 1862. Perheessä harrastettiin musiikkia, ja Ida oli jo lapsena innostunut laulamisesta.

Ida kävi tyttökoulua Kokkolassa, ja perheen muutettua Ouluun hän sai päästötodistuksen Oulun tyttökoulusta 1862.

Laulun opinnot Ida aloitti Helsingissä Ruotsalaisen teatterin laulunopettajan Filip Jacobsonin johdolla. Idan toinen opettaja oli tunnettu laulupedagogi Emilie Mechelin. Lahjojensa ansiosta hän sai valtion apurahan, jonka turvin hän pääsi Pariisin konservatorioon vuosiksi 1867–1870. Hän opiskeli valtion apurahalla J. J. Massetin oppilaana. Hän opiskeli lisäksi lyhyen aikaa Pietarissa Henriette Nissan-Salomanin johdolla.

Opintojensa jälkeen Ida kiinnitettiin Ruotsin kuninkaalliseen oopperaan vuosiksi 1872–1874. Suomalaisessa oopperassa hän esiintyi vierailevana tähtenä vuodesta 1873 alkaen ja vakinaisemmin vuosina 1876–1878. Oopperakiinnitysten lisäksi Ida konsertoi Pohjoismaissa ja muuallakin Euroopassa. Vuonna 1878 hän meni naimisiin norjalaisen Johan Sigismund Cammermeyer-Magelssonin kanssa ja asettui asumaan Osloon. Ida esiintyi vielä jonkun kerran Oslossa ja Suomessakin, mutta hänen päätoiminen työnsä oli toimia Oslon konservatorion laulunopettajana.

Ida Basilier kuului 1800-luvun suomalaisen laulutaiteen parhaimpiin edustajiin. Hänen sopraanonsa oli harvinaisen heleä ja toisaalta lämmin. Hänen notkea esitystapansa, rytmitajunsa sekä sävelpuhtautensa herättivät aikanaan huomiota. Basilierin ominta alaa olivat iloiset ja koomiset osat, mutta monipuolisena taiteilijana hän osasi luoda syvyyttä myös traagisiin osiin.

Vielä opiskellessaan Ida piti ensikonserttinsa Suomessa 4.6.1868 ”hätää kärsivien hyväksi” ja lauloi samana kesänä Ruotsalaisessa teatterissa näytösten välissä. Suomalainen seura järjesti ensimmäisiä suomenkielisiä teatteri- ja operettiesityksiä, mm. V. Massén operetin Jeannetten häät, jossa Idakin oli ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Häntä kiitettiin luontevasta näyttämö­liikunnasta ja keveästä ja sointuvasta laulusta ja ihasteltiin ennen kaikkea hänen hyvää suomen kielen taitoaan. Jo syksyllä 1870 hän esiintyi ensimmäisessä suuressa oopperaroolissaan, Kaarlo Bergbomin järjestämässä näytöksessä Verdin Trubaduurin Leonorena Richard Faltinin johdolla. Samassa yhteydessä esitettiin Rossinin Sevillan parturia, jossa Idalla oli Rosinan osa. Rosinasta tulikin Idan bravuuriosa. Hänen pirteä, veitikkamainen olemuksensa ja puhdas, nopea ja täsmällinen kuviolaulunsa olivat kuin luodut Rosinan osaa varten. Toinen yhtä sopiva rooli oli Donizettin Rykmentin tyttären Maria.

Syksyllä 1871 hän esiintyi Tukholman oopperassa ja sai kiinnityksen vuosiksi 1872–74. Suomalaisessa oopperassa Ida esiintyi satunnaisesti jo vuodesta 1873 ja yhtäjaksoisesti vuosina 1876–78. Kaikkiaan oopperaesiintymisiä kertyi Suomessa 110, 12 eri oopperassa. Lisäksi Ida Basilier konsertoi ahkerasti kotimaassa ja ulkomailla; yksin Pohjoismaissa hän antoi vuosina 1870–80 noin 400 konserttia. Näiden lisäksi tulevat konsertit Pariisissa, Münchenissä, Lyypekissä ja Pietarissa sekä Zelia Trebelli-Bettinin kiertue Englannissa 1877. Viimeinen rooli Suomalaisessa teatterissa oli Rykmentin tyttären Maria vuosina 1892–93.

”Pohjolan satakieli” asettui norjalaisen miehensä kanssa asumaan Osloon, missä hän vielä esiintyi, mutta oli 1890–1915 päätoiminen Oslon konservatorion laulunopettaja.
Hänelle on pystytetty muistopatsas Norjan Hegraan. Ida Basilier oli etevin koloratuurisopraano, mitä Suomessa on ollut Johanna von Schoulzin päivien jälkeen.

Ida Matilde Basilier-Magelssen 10.9.1846 – 23.5.1928, vanhemmat: maanmittari Carl Frederik Basilier ja Gustafva Mathilda Garvolin. Puoliso: toimittaja ja virkamies Johan Sigismund Cammermeyer-Magelssen (eronnut), kuollut Norjassa 1910. Perheen poika otti äitinsä sukunimen Basilier.

Juhana Frosterus toimi Kalajoen kirkkoherrana vuosina 1809-1838. Frosterus oli oikea vanhanajan kirkkoruhtinas, joka halusi alistaa kaikki muut valtansa alle. Frosterus suhtautui vihamielisesti herätysliikkeisiin, jotka pyrkivät kaventamaan hänen valtaansa. Frosterus julkaisi runsaasti omaa kirjallisuutta. Lukuisten ansioittensa jälkeen hän sai rovastin arvon vuonna 1805. Juhana Fosterus oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta oli yhdeksän lasta ja toisesta kuusi.

Kahdesta seuraavasta kirkkoherrasta ei ole paljon tietoja, Aabraham Mikaelinpoika Montin 1839-1861 ja Herman Magnus Ingberg 1863-66.

Nälkävuosien aikaan seurakunta joutui olemaan monta vuotta ilman kirkkoherraa. Berndt Enoch Ingman toimi kirkkoherrana 1869-1879. Häntä seurasi Kaarlo Adam Ottelin vuoteen 1899 saakka. Tuohon aikaan juoppoutta ja siveellisyyttä tarkkailtiin tehokkaasti. Piispantarkastuksessa vuonna 1890 saatiin hyvillä mielin todeta kehityksen kulkeneen parempaan suuntaan. Vuoden 1895 piispantarkastuksessa piispa Johansson kiitteli seurakuntaa, kun se sakon uhalla oli kieltänyt yöjuoksun. Kalajoen kappalaisena toimi Jaakko Hemming vuodesta 1866 vuoteen 1896 saakka. Hemming oli herännäisyyden johtavia miehiä Kalajoella ja vastusti jyrkästi lestadiolaisuutta. Hänellä lienee ollut osuutensa kirjan "Hihhulilaisuus oikeassa karvassa" syntyyn.

Professori Kustaa Vilkunan kirja VIHA.

Kirjan takakannessa on seuraava teksti. VIHA kertpp yhdestä Suomen historian merkittävimmästä epookista kokonaisvaltaisesti, laajaan lähdeainiestoon perustuen. Aikakauden kielenkäyttöä kuvaillen ja uudenlaisia tulkintoja tehden.

Tutkimus kattaa vihan olemuksen eri ilmenemismuotoineen, siviliväestön osan 1700-luvun alun suursodassa, kokemuksen perikadosta ja elämän miehitetyssä kaikkine julmuuksineen, ahdistuksineen, katkeruuksineen ja monine yhteiskunnallisine vaikutuksineen. Viha selittää myös sitä, miten sodan ja Venäjän valllan aika muovautui historiatraditiossa isovihaksi jo rauhan aikaan. Sodan ja miehitysvallan jälkeen viha jatkui monina vihoina , kun miehityksen aikaiset kaunat , katkeruus ja levottomuus syvensivät ja koettelivät yhteiskunnan rakenteita.

Kirjassa VIHA on 623 sivua ja erittäin laaja lähdeainesto. Se on mielestäni paras Isonvihan aikaa käsittelevä kirja Suomessa.

Kirjassaan VIHa Kustaa Vilkuna kertoo rautiolaisesta iäkkäästä talollisen leski Marjatta Heikintytär Puustista, joka oli syntynyt Rautiossa 17.03.1676, avioitunut ensimmäisen kerran 1699, toisen kerran 1713, Jälkimmäistä miestä venäläiset kasakat haaavoittivat Raahessa viidellatoista piikin eli keihään pistolla 30.12.1714. Hän kuoli kolmen päivän perästä. Häntä Marjattaa kasakat suomivat ruoskin ja piiskoin talvella 1715. Hänen poikansa Jaakon venäläiset veivät vankina Venäjälle kastoivat heidän uskoonsa, vaan Jaakko on sitten rauhan tullessa palannut ja tullut otetuksi seurakuntaamme.

Marjatan kärsimykset eivät päättyneet tai helpottuneet, vaan pikemminkin pahenivat. Vuoden 1716 talvella venäläiset löysivät jälleen hänet, riisuivat hänet ja lyijykärkisellä piiskalla ruoskivat hänet. Sen jälkeen hänet vietiin alastomana ulos talvipakkaseen seisomaan lumihankeen. Sitten sidotiin kädet pajuköydellä selän taakse ja hänen kätensä korvennettiin sytytetyllä saunavastalla. Hänet ohjattiin takaisin pirttiin, missä eräs venäläinen taivutti häet kumaraan ja panoi polviensa väliin ja sokaisi tulisesti palavalla talilla molemmat silmät, minkä vuoksi hän ollut 54 vuoden ajan kuolemaansa asti sokea.Ja yhä olivat ruumissa nähtävissä tämän julman kohtelun arvet ja kolhut. Näiden vainojen keskellä hän joutui lapsineen surkuteltavaan nälänhätään ja sitten kun häneltä oli viety kaikki elämisen tarpeet, hänen oli ravittava itseään oljilla, nahankappaleilla ja luilla, jotka vihollinen oli jättänyt jälkeensä. Katkerinta ravintoa olivat tuulimyllystä saatu jauhon tomu. Tässä nälänhädässä heitti henkensä yksi hänen lapsistaan. Vihdoin hän pääsi pakoon Ruotsiin. Kierreltyään siellä pakolaisena viiden vuoden ajan toisten

köyhien pakolaisten perässä esivalta palautti heidät Turkuun ja sieltä edeelleen koteihinsa. Hän kuoli 94 vuoden 3 kuukauden ja 3 päivän ikäisenä.

Isoviha 1713 – 1721 (Venäläisen ylivallan aika)

https://www.youtube.com/watch?v=22Z8NT3MteA&t=1021s

Nyt pistän mietintämyssyn alle ajatuksen maalauttaa rautiolaisesta Marjatta Puustista maalaus taidenäyttelyyni kertomaan tosiasioita lisää Isostavihasta.